pitääkö vääntää

Samaa olen minäkin (vanhanaikainen) miettinyt. Että miksi ei erota, jos on niin paha olla siinä suhteessa?

Joskus myös käynyt mielessä, että moniko pettäjäkumppani on pyytänyt/ vaatinut/ kannustanut pettäjää ENSIN eroamaan? Eikö se olisi kaikille kunniallisempaa, ensin hoitaa ero ja sitten vasta alkaa rakentamaan uutta?

Vanhanaikaisuus jossain asioissa on kyllä ihan hyvä asia. Tosin jos oikein vanhaan aikaan eläisimme, eroaminen ei edes olisi mahdollista ja silti ne jotka pettämään ovat taipuvaisia, pettäisivät.

Itse olen myös tuon kannalla, ettei varattuihin päin kallistuta. Eihän siitä mitään hyvää seuraa, jos aloittaa suhteen siltä pohjalta. Nykyinen mieheni aikoinaan lähestyi minua kertoen, että on eroamassa pitkästä hankalasta liitostaan. Myönsi että itsessäänkin on vikaa ollut, mutta perimmäiset syyt suhteen toimimattomuudelle hänen ja silloisen kumppaninsa yhteisymmärryksen löytymisen vaikeuksissa, persoonien erilaisuudessa. Avioelämää eivät olleet eläneet aikoihin. Sanoin hänelle, että hoitakoon ensin asiansa järjestykseen jos niikseen on, katsotaan sitten asiaa uudelleen. Mies eli elämäänsä ja erosi. Tämän jälkeen hän yllätyksekseni haki minut uudelleen käsiinsä, koska vastaukseni oli kuulemma tehnyt häneen vaikutuksen. Hänkin totesi, ettei mikään suhde voisikaan selvitä, jos taustalla on kaksoiselämä. Toki jälkeenpäin entisensä oli sitä mieltä, että minä olin syy eroon, vaikka näinhän asia ei mennyt. Vuosien saatossa hän on muuttanut käsitystään asioista. Mietinkin, monikohan kirjoitus, jossa käydään exmiehen uuden tapoja toimia arvostelemaan, perustuu faktatietoon, ja monikohan taas on juuri eron hetken kipeydessä kirjoitettuja kivun purkuja.

Niin, meillä suhde on jo kestänyt pidempään kuin mieheni entinen suhde, joka sekin oli sentään vuosia. Nykyään meillä kaikilla lapsia ympäröivillä aikuisilla on yhteinen tavoite - lasten hyvä vointi ja kasvu terveeseen aikuisuuteen. Emme riitele kukaan keskenämme, eihän se lasten hyvinvointia auttaisi.

miksei "vanhaa" viedä kunnialla loppuun kun jo uutta aloitetaan ja lapset usein siinä välissä. Kyllä se silti siltä kolmanneltakin osapuolelta harkinnan kyvyn puutetta on, että lähtee tuollaiseen väliin. Onhan se niin että joka liitossa on alamäkiä ja ylämäkiä, ja jos oikeen sopivasti alamäen kohdalla "iskee kiinni", on houkutus varmasti suurempi kuin silloin kun on ylämäki menossa liitossa. Sitten ei kannata ihmetellä jos se miehen exä jää katkeraksi kun mies lennossa vaihtaa eikä selvitä asioita, ei mitään.

itsekin ihmettelen kirjoitti:

miksei "vanhaa" viedä kunnialla loppuun kun jo uutta aloitetaan ja lapset usein siinä välissä. Kyllä se silti siltä kolmanneltakin osapuolelta harkinnan kyvyn puutetta on, että lähtee tuollaiseen väliin. Onhan se niin että joka liitossa on alamäkiä ja ylämäkiä, ja jos oikeen sopivasti alamäen kohdalla "iskee kiinni", on houkutus varmasti suurempi kuin silloin kun on ylämäki menossa liitossa. Sitten ei kannata ihmetellä jos se miehen exä jää katkeraksi kun mies lennossa vaihtaa eikä selvitä asioita, ei mitään.

Lue lisää

lapset on siinä välissä moni ei heti halua erota (ainakaan riitaisasti) siksi kenties 2elämää elää?

koska moni kumminkin eroaa vanhasta suhteesta (jos oikeasti joku vialla). TOKI on noita "seikkailijoitakin" mutta itse en henkoht sellasta kyllä takasi ottas en pettäjääkään kyllä!

Kai soitit sinivuokoille heti kun huomasit että "omaisuutesi" oli viety?

On se kauheaa, kun mies on niin tahdoton möykky, ettei itse pysty vastustamaan. Olisihan hän oikeasti halunnut jäädä luoksesi?

Mitä sinä sellaisella tahdottomalla möykyllä oikeasti tekisit? Olisiko se julkisivun takia hyvä olla siinä vieressä vai miksi? Miksi ihmeessä sellaisen perään kaihoat, mikä on sinua noin väärin kohdellut?

Onko siitä montakin esimerkkiä?

Kai normaali ihminen katuu, jos on toista satuttanut väärin tekemisellään. Sydämetön ei sitä koskaan mieti.

Mikä on mittari sille, milloin suhde on valmis päätettäväksi? Mikä on mittari sille, milloin on yritetty tarpeeksi? Kuinka rikkinäiseksi ihmisen on itsensä revittävä, ennen kuin on lupa sanoa hyvästi? Väärä tapa se tietenkin on, jos pettämällä lähtee, ja kertoo ihmisen keinottomuudesta tehdä ensin toiselle suhteen tila selväksi. Mutta jos lähtee oikeasti ihan vaan vihreämmän ruohon perään - tietäähän sen jokainen, että korkealta putoaa, eikä mitään kovin hyvää siitä seuraa. Jos taas lähtee ihan oikeista syistä (vaikka kumppani olisikin sitä mieltä että ne eivät ole juuri oikeita syitä), kaipa seuraavalla suhteella voi olla paremmat mahdollisuudet selvitä. Jos on ottanut opikseen myös omista virheistään. Jos ei, mikään ei koskaan ole pysyvää.

Mikä meissä naisissa onkin, kun meidän pitäisi aina päättää ja tietää se, miten asiat ovat menneet ja kuuluisivat mennä? Onko se miehen ajatus asioista jotenkin vähempi arvoinen? Eikö siinä voi piillä totuuden siementä? Onko se meidän naisten mielivaltaa tai yritystä sitoa sellaista ihmistä itseemme, joka oikeasti ei ehkä koskaan kykene sitoutumaan kehenkään loppuelämäkseen?

katuvat? kirjoitti:

Onko siitä montakin esimerkkiä?

Kai normaali ihminen katuu, jos on toista satuttanut väärin tekemisellään. Sydämetön ei sitä koskaan mieti.

Mikä on mittari sille, milloin suhde on valmis päätettäväksi? Mikä on mittari sille, milloin on yritetty tarpeeksi? Kuinka rikkinäiseksi ihmisen on itsensä revittävä, ennen kuin on lupa sanoa hyvästi? Väärä tapa se tietenkin on, jos pettämällä lähtee, ja kertoo ihmisen keinottomuudesta tehdä ensin toiselle suhteen tila selväksi. Mutta jos lähtee oikeasti ihan vaan vihreämmän ruohon perään - tietäähän sen jokainen, että korkealta putoaa, eikä mitään kovin hyvää siitä seuraa. Jos taas lähtee ihan oikeista syistä (vaikka kumppani olisikin sitä mieltä että ne eivät ole juuri oikeita syitä), kaipa seuraavalla suhteella voi olla paremmat mahdollisuudet selvitä. Jos on ottanut opikseen myös omista virheistään. Jos ei, mikään ei koskaan ole pysyvää.

Mikä meissä naisissa onkin, kun meidän pitäisi aina päättää ja tietää se, miten asiat ovat menneet ja kuuluisivat mennä? Onko se miehen ajatus asioista jotenkin vähempi arvoinen? Eikö siinä voi piillä totuuden siementä? Onko se meidän naisten mielivaltaa tai yritystä sitoa sellaista ihmistä itseemme, joka oikeasti ei ehkä koskaan kykene sitoutumaan kehenkään loppuelämäkseen?

Lue lisää

ensihätään lukuja: http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2005/2005-04-14/ajankohtaista/kolmasosa_katuu_avioeroa

Mittareista en tiedä, mutta kriisin ollessa päällä ei kannata tehdä peruuttamattomia ratkaisuja, vaan antaa ajan kulua. Vastamäet eivät kestä ikuisesti.

vaikka mistä kirjoitti:

ensihätään lukuja: http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2005/2005-04-14/ajankohtaista/kolmasosa_katuu_avioeroa

Mittareista en tiedä, mutta kriisin ollessa päällä ei kannata tehdä peruuttamattomia ratkaisuja, vaan antaa ajan kulua. Vastamäet eivät kestä ikuisesti.

Lue lisää

Kukas sen sitten määrittelee? Tai sen kokemuksen, mikä on eriävä suhteen miehellä ja suhteen naisella? Miksi automaattisesti juuri itse on asiassa oikeassa ja toinen väärässä? Mitäpä jos se toinen onkin oikeammassa? Oman elämänsä kannalta kuitenkin jokainen meistä itse parhaiten tietää rajansa ja kykynsä ja tarpeensa.

Kolmasosa miehistä ja naisista? Se on paljon se. Kuinka paljon erehdystä sallitaan, että vielä on jotain korjattavissa? Kukan sen määrittelee?

Jos minun mieheni haikaisi entisensä perään, pakkaisin hänen laukkunsa ja toivottaisin onnea. Silloin hän ei minun kanssani olis valmis elämään, enkä minä olisi valmis suostumaan mihinkään, mikä ei ole tasavertaista ja molemmin puolista rakkautta.

ettei se ole enää päällä? kirjoitti:

Kukas sen sitten määrittelee? Tai sen kokemuksen, mikä on eriävä suhteen miehellä ja suhteen naisella? Miksi automaattisesti juuri itse on asiassa oikeassa ja toinen väärässä? Mitäpä jos se toinen onkin oikeammassa? Oman elämänsä kannalta kuitenkin jokainen meistä itse parhaiten tietää rajansa ja kykynsä ja tarpeensa.

Kolmasosa miehistä ja naisista? Se on paljon se. Kuinka paljon erehdystä sallitaan, että vielä on jotain korjattavissa? Kukan sen määrittelee?

Jos minun mieheni haikaisi entisensä perään, pakkaisin hänen laukkunsa ja toivottaisin onnea. Silloin hän ei minun kanssani olis valmis elämään, enkä minä olisi valmis suostumaan mihinkään, mikä ei ole tasavertaista ja molemmin puolista rakkautta.

Lue lisää

itsensä on nuo asiat määriteltävä - avioeroa hautovien tietenkin molemmat puolisot yhdessä. Apua harkintaan on saatavissa avioliittoneuvoloista yms.
Ihminen ei useinkaan tunne rajojaan ennen kuin vasta ylitettyään ne. Jokaisella on valtavat reservit käyttämättömiä voimavaroja.
Kukaan meistä ei tiedä, kenen perään kukakin haikailee. Useimmat kai haikailevat, ainakin jossakin vaiheessa. Avioliitto on kuitenkin sopimus ja sitoumus, jonka mukaan eletään. Se on vain monelta nykyään unohtunut. Kysymys ei ole siitä, että joku omistaisi toisen, vaan yhdessä tehdystä vakavasta sopimuksesta, jota ei voi päähänpistosta purkaa. Jos perheessä on lapsia, tulisi puolison ja lasten yksipuolinen hylkääminen saattaa rangaistavaksi teoksi.

vaikka mistä kirjoitti:

itsensä on nuo asiat määriteltävä - avioeroa hautovien tietenkin molemmat puolisot yhdessä. Apua harkintaan on saatavissa avioliittoneuvoloista yms.
Ihminen ei useinkaan tunne rajojaan ennen kuin vasta ylitettyään ne. Jokaisella on valtavat reservit käyttämättömiä voimavaroja.
Kukaan meistä ei tiedä, kenen perään kukakin haikailee. Useimmat kai haikailevat, ainakin jossakin vaiheessa. Avioliitto on kuitenkin sopimus ja sitoumus, jonka mukaan eletään. Se on vain monelta nykyään unohtunut. Kysymys ei ole siitä, että joku omistaisi toisen, vaan yhdessä tehdystä vakavasta sopimuksesta, jota ei voi päähänpistosta purkaa. Jos perheessä on lapsia, tulisi puolison ja lasten yksipuolinen hylkääminen saattaa rangaistavaksi teoksi.

Lue lisää

Sinäkö sen päätät? Onko yhdessä päättäminen sitä että tehdään juuri kuten sinä sanot? Sinäkö tiedät mikä on toisen ihmisen rajan ylitys? Sinäkö määrittelet sen, mitä toinen pystyy, mitä ei? Sinäkö olet viisasten kivistä viisain?

Avioliitto onkin sitoumus. Sitoumus olla lyttäämättä toista henkisesti,olla kohtelematta EPÄtasavertaisesti, kuunnella myös toista siinä mikä on toisellekin tärkeää. Sitoumus arvostaa toista erillisinä ihmisenä omine mielipiteineen, antaa arvoa ja olla paitsi kumppani, myös se ystävä, jonka puoleen voi kääntyä kun elämässä on vaikeaa. Seksiäkin pitäisi kumppanien välille kuulua, vaikka hetkittäisiä hiljaisempia aikojakin olisi. Pitäisi olla myös se puoliso senkin jälkeen kun vanhemmuuden rooli tulee saaduksi. Pitäisi tehdä toistaan onnelliseksi, ei onnettomaksi. Ja pitäisi haluta tehdä sitä silloinkin, kun toinen ei siihen pysty. Pitäisi miettiä mitä itse on valmis ja ymmärtää mitä toinenkin on valmis. Kun yhden ihmisen mieli ei tarkoita, että toisenkin on sama. Pitäisi keskustella avoimesti, myös toista kuullen.

Yksipuolinen hylkääminen? Eikö toisen ole ensin täytynyt hylätä henkisesti ja fyysisesti, jotta toinen lähtee ja hylkää perheensä? Jos ei, niin kylläpä on ollut keskeneräinen ihminen vanhemmaksi, joka noin vain lähtee.

päähänpiston? kirjoitti:

Sinäkö sen päätät? Onko yhdessä päättäminen sitä että tehdään juuri kuten sinä sanot? Sinäkö tiedät mikä on toisen ihmisen rajan ylitys? Sinäkö määrittelet sen, mitä toinen pystyy, mitä ei? Sinäkö olet viisasten kivistä viisain?

Avioliitto onkin sitoumus. Sitoumus olla lyttäämättä toista henkisesti,olla kohtelematta EPÄtasavertaisesti, kuunnella myös toista siinä mikä on toisellekin tärkeää. Sitoumus arvostaa toista erillisinä ihmisenä omine mielipiteineen, antaa arvoa ja olla paitsi kumppani, myös se ystävä, jonka puoleen voi kääntyä kun elämässä on vaikeaa. Seksiäkin pitäisi kumppanien välille kuulua, vaikka hetkittäisiä hiljaisempia aikojakin olisi. Pitäisi olla myös se puoliso senkin jälkeen kun vanhemmuuden rooli tulee saaduksi. Pitäisi tehdä toistaan onnelliseksi, ei onnettomaksi. Ja pitäisi haluta tehdä sitä silloinkin, kun toinen ei siihen pysty. Pitäisi miettiä mitä itse on valmis ja ymmärtää mitä toinenkin on valmis. Kun yhden ihmisen mieli ei tarkoita, että toisenkin on sama. Pitäisi keskustella avoimesti, myös toista kuullen.

Yksipuolinen hylkääminen? Eikö toisen ole ensin täytynyt hylätä henkisesti ja fyysisesti, jotta toinen lähtee ja hylkää perheensä? Jos ei, niin kylläpä on ollut keskeneräinen ihminen vanhemmaksi, joka noin vain lähtee.

Lue lisää

sinähän nyt tuohduit. Ja aivan turhaan. En missään tapauksessa vaivautuisi määrittelemään kenenkään muun kuin itseni ja oman perheeni yksityisasioita. Kirjoitan aivan yleisellä tasolla.
Puolisojen on aiheellista arvostaa toisiaan monestakin syystä. Kun hieman muistelee, mitä toinen on perheen hyvinvoinnin eteen tehnyt, lisääntyy arvostuskin. Jos toinen ei jaksa tietyllä hetkellä tehdä toista onnelliseksi, ottakoon toinen sen tehtävän itselleen. Yhteiseksi hyväksi se kaikki kertyy.
Vanhemmuus muuttaa perheen rooleja. Esikoisen syntymän jälkeen ei ole paluuta seurustelu- ja kuherruskuukausiaikoihin, vaan elämässä pitää mennä eteenpäin. Se tuntuu unohtuvan nykyään monilta, samoin kuin sekin, että avioliitto ei ole pelkkää seksiä - joskus ei seksiä ollenkaan, esim. sairauden vuoksi.
Mainitsemiasi keskeneräisiä ihmisiä on valitettavasti olemassa. Silloin kun mieleen juolahtaa moinen karkuruus, kannattaa muistaa tehneensä kaupan, sopimuksen ja liiton, jota ei voi yksipuolisesti purkaa. Ei auto- tai asuntokauppaakaan voi tuosta vain purkaa, kun hankintaansa kyllästyy. Miksi ihmeessä sitten naimakauppa pitäisi voida purkaa?

vaikka mistä kirjoitti:

sinähän nyt tuohduit. Ja aivan turhaan. En missään tapauksessa vaivautuisi määrittelemään kenenkään muun kuin itseni ja oman perheeni yksityisasioita. Kirjoitan aivan yleisellä tasolla.
Puolisojen on aiheellista arvostaa toisiaan monestakin syystä. Kun hieman muistelee, mitä toinen on perheen hyvinvoinnin eteen tehnyt, lisääntyy arvostuskin. Jos toinen ei jaksa tietyllä hetkellä tehdä toista onnelliseksi, ottakoon toinen sen tehtävän itselleen. Yhteiseksi hyväksi se kaikki kertyy.
Vanhemmuus muuttaa perheen rooleja. Esikoisen syntymän jälkeen ei ole paluuta seurustelu- ja kuherruskuukausiaikoihin, vaan elämässä pitää mennä eteenpäin. Se tuntuu unohtuvan nykyään monilta, samoin kuin sekin, että avioliitto ei ole pelkkää seksiä - joskus ei seksiä ollenkaan, esim. sairauden vuoksi.
Mainitsemiasi keskeneräisiä ihmisiä on valitettavasti olemassa. Silloin kun mieleen juolahtaa moinen karkuruus, kannattaa muistaa tehneensä kaupan, sopimuksen ja liiton, jota ei voi yksipuolisesti purkaa. Ei auto- tai asuntokauppaakaan voi tuosta vain purkaa, kun hankintaansa kyllästyy. Miksi ihmeessä sitten naimakauppa pitäisi voida purkaa?

Lue lisää

Nyt ymmärrän. Ikuisen liiton mielellähän jokainen lähtee yksiin ja perhettä perustamaan. Sydänten kylmyys jo liitossa, kilpailuhenkisyys ja negatiivisuus kaikessa oman onnen tavoittelussa ja tuo hölmö ajatus, etteikö ihan oikeasti voisi löytyä parempiasteista rakkautta sen esikoisen syntymänkin jälkeen (sen taakse on helppo piiloutua, luovuttaa ja jäädä kiinni siihen kriittiseen hetkeen kun elämä muuttuu täysin --> vaikka elämästä voi tulla perheenä täydenpää ja kumppanuudessa vahvempaa sen jälkeen), toisen mitätöinti vanhempana (me äidithän vain kaiken osaamme, isät eivät mitään, maailmahan kaatuu jo lapsen pukemiseen eri tavoin kuin äiti oli ajatellut... Toisilla. Mitä odottaa toiselta, minkä viestin lähettää, jos toisesta ei omasta mielestä ole vastuulliseen vanhemmuuteen, hän voi uskoa sen lopulta itsekin. Kontrollista olisi joskus hetkeksi edes irrotettava, perheen edun vuoksi, vaikka se itselle voisi olla todella vaikeaa. En väitä että sinulla on käynyt näin, mutta väitän että paljon on perheitä, joissa on käynyt. Pettäminen on aina väärin. Myös sen pettäminen mitä on luvannut kumppanina toiselle olla.

Sitten tietysti tullaankin kysymykseen, paljonko henkistä väkivaltaa ja pahaa oloa on riittävä määrä, että ero olisi hyväksyttävä. Miten se toinen sen kokee, paljonko se poikkeaa omasta. Ja kumpi sen päätöksen saa tehdä, jos ei ole olemassa yhteisymmärrystä asiasta? Vainko lasten äiti, "Madonna".

Jos ei voi hyväksyä eroa ylipäätään, on maailmassa, joka on niin täydellinen, ettei sitä ole olemassa. Valitettavasti. Jos ei hyväksy pettämistä suhteessa, pitäisi laajentaa myös se koskemaan henkimästä hylkäämistä ja avioliittolupaustensa pettämistä siitä, miten toinen toisensa onnelliseksi tekemiseksi tulisi kilvoitella. Kanssasi olen täysin samaa mieltä siitä, että pettäminen ei koskaan ole oikein, se jättää syvimmät haavat ja saa ihmiset purkamaan itseään vaikkapa tällaisilla keskustelupalstoilla täysin järjenvastaisin kiukutteluin. Sinua en tarkoita, kanssasi on ollut mukava kirjoitella ja ajatuksia jakaa.

Mukavan aurinkoista pakkaspäivää! :-)

että avioroa ei saa tehdä? kirjoitti:

Nyt ymmärrän. Ikuisen liiton mielellähän jokainen lähtee yksiin ja perhettä perustamaan. Sydänten kylmyys jo liitossa, kilpailuhenkisyys ja negatiivisuus kaikessa oman onnen tavoittelussa ja tuo hölmö ajatus, etteikö ihan oikeasti voisi löytyä parempiasteista rakkautta sen esikoisen syntymänkin jälkeen (sen taakse on helppo piiloutua, luovuttaa ja jäädä kiinni siihen kriittiseen hetkeen kun elämä muuttuu täysin --> vaikka elämästä voi tulla perheenä täydenpää ja kumppanuudessa vahvempaa sen jälkeen), toisen mitätöinti vanhempana (me äidithän vain kaiken osaamme, isät eivät mitään, maailmahan kaatuu jo lapsen pukemiseen eri tavoin kuin äiti oli ajatellut... Toisilla. Mitä odottaa toiselta, minkä viestin lähettää, jos toisesta ei omasta mielestä ole vastuulliseen vanhemmuuteen, hän voi uskoa sen lopulta itsekin. Kontrollista olisi joskus hetkeksi edes irrotettava, perheen edun vuoksi, vaikka se itselle voisi olla todella vaikeaa. En väitä että sinulla on käynyt näin, mutta väitän että paljon on perheitä, joissa on käynyt. Pettäminen on aina väärin. Myös sen pettäminen mitä on luvannut kumppanina toiselle olla.

Sitten tietysti tullaankin kysymykseen, paljonko henkistä väkivaltaa ja pahaa oloa on riittävä määrä, että ero olisi hyväksyttävä. Miten se toinen sen kokee, paljonko se poikkeaa omasta. Ja kumpi sen päätöksen saa tehdä, jos ei ole olemassa yhteisymmärrystä asiasta? Vainko lasten äiti, "Madonna".

Jos ei voi hyväksyä eroa ylipäätään, on maailmassa, joka on niin täydellinen, ettei sitä ole olemassa. Valitettavasti. Jos ei hyväksy pettämistä suhteessa, pitäisi laajentaa myös se koskemaan henkimästä hylkäämistä ja avioliittolupaustensa pettämistä siitä, miten toinen toisensa onnelliseksi tekemiseksi tulisi kilvoitella. Kanssasi olen täysin samaa mieltä siitä, että pettäminen ei koskaan ole oikein, se jättää syvimmät haavat ja saa ihmiset purkamaan itseään vaikkapa tällaisilla keskustelupalstoilla täysin järjenvastaisin kiukutteluin. Sinua en tarkoita, kanssasi on ollut mukava kirjoitella ja ajatuksia jakaa.

Mukavan aurinkoista pakkaspäivää! :-)

Lue lisää

sen verran realisti, että tiedän, että avioeroja on ja tulee olemaan. En minä niitä mitenkään henkeen ja vereen vastusta. Jos pariskunnalla ei ole lapsia, mielestäni on täysin yhdentekevää, mitä ukko ja akka tekevät. Tietysti silloinkin puolisoitten on keskusteltava vakavasti keskenään ja päästävä yhteisymmärrykseen. Se, että toinen vain häipyy vähin äänin kuvioista, on halpamaista.
Mutta jos perheessä on lapsia, on asia aivan toinen. Silloin ei ole enää kysymys miehen ja vaimon parisuhteesta ja sen ongelmista, vaan koko perheen henkisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Ero vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen sukupolvesta toiseen silloinkin, kun asianosaiset makaavat dementiaosastolla tai kasvattavat koiranputkea.
Vanhempien avioero altistaa lapset huono-osaisuudelle ja syrjäytymiselle. Se aiheuttaa heille syvän hylkäämistrauman. Se tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja rapauttaa sen perustaa. Jokainen eroa suunnitteleva isä ja äiti harkitkoon, kuinka kovan hinnan hän on valmis lapsillaan maksattamaan omasta kuvitellusta vapaudestaan.
Itse en ole eroa kokenut, vaan asettanut tietoisesti asiat toisenlaiseen tärkeysjärjestykseen. Olen joutunut sivusta seuraamaan niin monia erotragedioita, jotka sattuvat kovimmin niihin täysin syyttömiin, että uskallan lainkaan arastelematta estää kantanani, että pienten lasten vanhempien ei pitäisi erota ilman todella painavia syitä - perheväkivalta, insesti yms. - ja että yhteiskunnan pitäisi säätää perheensä hylkääjille riittävät sanktiot.
Jokainen eroa suunnitteleva myös laskekoon, onko hänellä oikeasti varaa elättää toisessa taloudessa asuva perheensä ja itsensä, mahdollisesti vielä uudetkin perheenjäsenet, vai aikooko jättää lapsensa yhteiskunnan ruotuvaivaisiksi.

vaikka mistä kirjoitti:

sen verran realisti, että tiedän, että avioeroja on ja tulee olemaan. En minä niitä mitenkään henkeen ja vereen vastusta. Jos pariskunnalla ei ole lapsia, mielestäni on täysin yhdentekevää, mitä ukko ja akka tekevät. Tietysti silloinkin puolisoitten on keskusteltava vakavasti keskenään ja päästävä yhteisymmärrykseen. Se, että toinen vain häipyy vähin äänin kuvioista, on halpamaista.
Mutta jos perheessä on lapsia, on asia aivan toinen. Silloin ei ole enää kysymys miehen ja vaimon parisuhteesta ja sen ongelmista, vaan koko perheen henkisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Ero vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen sukupolvesta toiseen silloinkin, kun asianosaiset makaavat dementiaosastolla tai kasvattavat koiranputkea.
Vanhempien avioero altistaa lapset huono-osaisuudelle ja syrjäytymiselle. Se aiheuttaa heille syvän hylkäämistrauman. Se tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja rapauttaa sen perustaa. Jokainen eroa suunnitteleva isä ja äiti harkitkoon, kuinka kovan hinnan hän on valmis lapsillaan maksattamaan omasta kuvitellusta vapaudestaan.
Itse en ole eroa kokenut, vaan asettanut tietoisesti asiat toisenlaiseen tärkeysjärjestykseen. Olen joutunut sivusta seuraamaan niin monia erotragedioita, jotka sattuvat kovimmin niihin täysin syyttömiin, että uskallan lainkaan arastelematta estää kantanani, että pienten lasten vanhempien ei pitäisi erota ilman todella painavia syitä - perheväkivalta, insesti yms. - ja että yhteiskunnan pitäisi säätää perheensä hylkääjille riittävät sanktiot.
Jokainen eroa suunnitteleva myös laskekoon, onko hänellä oikeasti varaa elättää toisessa taloudessa asuva perheensä ja itsensä, mahdollisesti vielä uudetkin perheenjäsenet, vai aikooko jättää lapsensa yhteiskunnan ruotuvaivaisiksi.

Lue lisää

Olen monesta monesta asiasta kanssasi samaa mieltä. Juuri noinhan sen PITÄISI mennä. Mutta valitettavasti se ei aina mene niin. Kontrollointikeskus huomio, toinen ei vain aina häivy vähin äänin, vaan yrittää ja yrittää, eikä koskaan tule kuulluksi tai ymmärretyksi, ei tarpeineen, toiveineen, haluineen ja ajatuksineen. Kontrollikeskus pitää yllä käsitystä siitä, miten kaiken PITÄISI olla, eikä sitä (häntä) kiinnosta pätkän vertaa mikään muu kuin oman mielikuvansa ylläpito. Ja miten kamala se loukkaus juuri siksi onkaan, kun toinen ei näekään asiaa niin. Toteat että puolisoiden on keskusteltava vakavasti keskenään ja päästävä yhteisymmärrykseen. Niinhän PITÄISI. Mutta olisivatko puolisot todella eron edessä, jos olisivat siihen kykeneväiset?

Keveistä syistä ei kenenkään tulisi erota, oli niitä lapsia tai ei. Ja nimenomaan jos olisi lapsia, pitäisi kyetä huolehtimaan vanhemmuuden jakamisesta senkin jälkeen, kun petiä ei enää jaeta. Ei lapsen tarve vanhempiinsa pääty siihen, missä toinen vanhempi potee loukkaantumista ja toinen on lähtenyt. Jatkuvan eripuran ja kylmyyden ilmapiiri eivät myöskään tue lapsen tervettä kehitystä, vaan lisäävät syrjäytymisvaaraa, antavat parisuhdemallin, josta ei oikeasti saa minkäänlaista käsitystä siitä, mitä sen perhe-elämän olisi mahdollista olla --> ja siirtää sen mallin sukupolvesta seuraavaan, jossa perhe voidaan perustaa ihmisen kanssa, joka ei arvosta itseä, ja jota ei myöskään tarvitse arvostaa. Sekä perheestä, jossa ei tarvitse yksilöiden voida hyvin ja sen aikuisten puhaltaa yhteen hiileen.

Hyvin hoidettu ero ja jaettu vanhemmuus sen jälkeen vai tunnekylmä tai jatkuvasti riitaisa ahdistava koti? Riitaisa ero ja vanhempien keskittyminen toistensa kiusaamiseen lasten kustannuksella? Hyvä toimiva liitto, jonka eteen on valmis tekemään töitä ja jossa myös itse tulee kuulluksi ja ymmärretyksi, jossa perhe on yhtenäinen ja aikuiset huolehtivat sen yksilöiden hyvinvoinnista? Kyllähän meistä jokainen tietää, mikä olisi noista eniten mieleen ja järkeenkäypä. Seuraavat vaihtoehdot tulevat vastaan silloin vasta, kun tuo viimeinen vaihtoehto ei ole mahdollinen.

Mutta me puhumme hieman eri asioista. Sinä puhut yht'äkkisestä lähtijästä, minä puhun useamman vuoden jatkuneesta kriisistä, mikä solmeutuu tiukemmin ja pahemmin koko ajan. Jokaisessa suhteessa on hyvät ja huonot hetkensä, ja jokainen meistä itse on itsensä paras tuntija siinä, paljonko ja kauanko sitä huonoa pystyy oman mielenterveytensä kannalta ottamaan vastaan. Lapsi tarvitsee vanhemmaltaan myös hänen tervettä läsnäoloaan. Puolison mielestä siedettävän huonon mitta voi olla eri määrä, kuin toisen puolison, mutta sitä yksilöllistä kokemusta ei voi toinen edes kumppanilleen määritellä. Siksi alunperin avioliittoon ryhtyessään pitäisi käydä ensin muutamat kunnon parisuhdeleirit ja -terapiat, jotta olisi selvillä, onko edes mahdollista ymmärtää ja tulla ymmärretyksi siinä parisuhteessa. Opetella selvittämään negatiiviset tunteet myös yhdessä. Ja kun odottaisi lasta, olisi jälleen pakollisen perheterapian paikka. Sillä ehkä voitaisiin saada avioerotilastot kauniimmiksi ja terveempiä yksilöitä kasvavista lapsistamme.

Sanot ettet itse ole eronnut. Oletko siis uusperheessä vaimona miehelle, joka on eronnut? Muussahan tapauksessa tuskin kävisit tätä keskustelua juuri uusperheellisten palstalla, avioero- ja uskottomuus-palstatkin kun ovat tuolla käytettävissä, samoin lapsien kasvatukseen liittyvät foorumit. Kun et kerran ole eroa kipeydessään kokenut, kerron sinulle, että se on todella rikki raastava kokemus. Ja käytä vapaasti muillakin foorumeilla joissa vaikutat tätä koettua tunnetta - ero on raskas prosessi, paljon raskaampi kuin voi kuvitella sen alkaessa. Sitä ei tosiaan tule tehdä kevein perustein. Mutta siitä on mahdollista selvitä. Eikä loppuelämän onnellisuus ole kiinni siitä, tekikö virheellisen ratkaisun valitessaan puolisoa, josta tuli yhteisille lapsille toinen vanhempi. Ja se toinen vanhempi voi silti olla vanhempana hyvä, vaikka ei kumppanina sitä ollutkaan. Jos eronneet vanhemmat sen ymmärtäisivät, olisi myös lasten tulevaisuuden onnellisuus paremmissa käsissä.

vaikka mistä kirjoitti:

sen verran realisti, että tiedän, että avioeroja on ja tulee olemaan. En minä niitä mitenkään henkeen ja vereen vastusta. Jos pariskunnalla ei ole lapsia, mielestäni on täysin yhdentekevää, mitä ukko ja akka tekevät. Tietysti silloinkin puolisoitten on keskusteltava vakavasti keskenään ja päästävä yhteisymmärrykseen. Se, että toinen vain häipyy vähin äänin kuvioista, on halpamaista.
Mutta jos perheessä on lapsia, on asia aivan toinen. Silloin ei ole enää kysymys miehen ja vaimon parisuhteesta ja sen ongelmista, vaan koko perheen henkisestä, sosiaalisesta ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Ero vaikuttaa pitkälle tulevaisuuteen sukupolvesta toiseen silloinkin, kun asianosaiset makaavat dementiaosastolla tai kasvattavat koiranputkea.
Vanhempien avioero altistaa lapset huono-osaisuudelle ja syrjäytymiselle. Se aiheuttaa heille syvän hylkäämistrauman. Se tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja rapauttaa sen perustaa. Jokainen eroa suunnitteleva isä ja äiti harkitkoon, kuinka kovan hinnan hän on valmis lapsillaan maksattamaan omasta kuvitellusta vapaudestaan.
Itse en ole eroa kokenut, vaan asettanut tietoisesti asiat toisenlaiseen tärkeysjärjestykseen. Olen joutunut sivusta seuraamaan niin monia erotragedioita, jotka sattuvat kovimmin niihin täysin syyttömiin, että uskallan lainkaan arastelematta estää kantanani, että pienten lasten vanhempien ei pitäisi erota ilman todella painavia syitä - perheväkivalta, insesti yms. - ja että yhteiskunnan pitäisi säätää perheensä hylkääjille riittävät sanktiot.
Jokainen eroa suunnitteleva myös laskekoon, onko hänellä oikeasti varaa elättää toisessa taloudessa asuva perheensä ja itsensä, mahdollisesti vielä uudetkin perheenjäsenet, vai aikooko jättää lapsensa yhteiskunnan ruotuvaivaisiksi.

Lue lisää

puppua.
Ero vaikuttaa joitakin vuosia ihmisiin (aikuisiin), jonkun tutkimuksen mukaan erosta selviämiseen menee n. 7 vuotta.
Jos vielä dementiaosastolla suree eroaan, ei ole pystynyt asioitaan käsittelemään ja henkisesti on kypsymätön ihminen.
Yksi ero ei kulje sukupolvesta toiseen mitenkään. Ero sattuu, mutta siitä toipuu.

Olen eronnut itse n.9 vuotta sitten, enkä kärsi nykyään erostani mitenkään.
Olen tyytyväinen elämääni ja onnellinen. Lapsemme ei ole syrjäytynyt, hänellä on paljon kavereita, on hyvä koulussa, harrastaa musiikkia ja likuntaa.
En näe että, hän on erosta kärsinyt mitään muuta kuin että, isä ja äiti eivät asu samassa huushollissa.

Parempi erota ja pitää huolta että, lapsen yhteys etä-vanhempaan säilyy kiinteänä, kuin elää väkinäisessä ja teennäisessä suhteessa.
Lapsemme on paljon isänsä kanssa tekemisissä, käy, soittelee, yhteydenpito on päivittäistä.
Lapsemme ei ole huono-osainen mitenkään, vaateitta ja ruokaa on ihan samalla tavalla kuin ydinperheen tenavilla.
Lapsemme on täysin normaali, eikä kärsi mistään traumasta, koska häntä ei ole hylätty, vanhemmat ovat vain eronneet, lasta ei ole unohdettu.

Millä tavalla mielestäsi lapset maksavat vanhempiensa vapaudesta, jos he eroavat?
Tätäkään pointtiasi en ymmärrä?

Eronneen ei tarvitse elättää ketään eron jälkeen, maksaa lapsistaan määrätyt elatukset. Sen jälkeen muu on vapaaehtoista. Esim. ex-vaimo (minäkään) en ole enään ex-mieheni perhettä, lapsemme on ja velvollisuudet kohdistuu vain häneen.
Ex-vaimon kuuluu huolehtia eron jälkeen itse oma elatuksensa, vaikka sen olisi ennen mies tehnytkin.
Miehen perhettä on eron jälkeen lapset ja mahdollinen uusperhe, ei entinen vaimo.

Yhtesikunnan pitäisi tasapuolisuuden nimissä antaa sakot myös sille puolisolle, joka ei voi olla/halua olla kelpo vaimo.
Joka ei huolehdi suhteensa onnellisuudesta, vaan tuudittautuu ajatukseen, että miehen sain papin eteen, siinä se on ja pysyy ja jos ei pysy maksakoon kalleimman kautta.

Parempi erota kuin olla onnettomassa suhteessa. Riita, tuska ja rakkauden puuttuminen vaurioittaa lapsia myös. Se että näkee ja oppii vain onnettoman liiton mallin, vaurioittaa lapsia myös.

kirjoituksesi on kirjoitti:

puppua.
Ero vaikuttaa joitakin vuosia ihmisiin (aikuisiin), jonkun tutkimuksen mukaan erosta selviämiseen menee n. 7 vuotta.
Jos vielä dementiaosastolla suree eroaan, ei ole pystynyt asioitaan käsittelemään ja henkisesti on kypsymätön ihminen.
Yksi ero ei kulje sukupolvesta toiseen mitenkään. Ero sattuu, mutta siitä toipuu.

Olen eronnut itse n.9 vuotta sitten, enkä kärsi nykyään erostani mitenkään.
Olen tyytyväinen elämääni ja onnellinen. Lapsemme ei ole syrjäytynyt, hänellä on paljon kavereita, on hyvä koulussa, harrastaa musiikkia ja likuntaa.
En näe että, hän on erosta kärsinyt mitään muuta kuin että, isä ja äiti eivät asu samassa huushollissa.

Parempi erota ja pitää huolta että, lapsen yhteys etä-vanhempaan säilyy kiinteänä, kuin elää väkinäisessä ja teennäisessä suhteessa.
Lapsemme on paljon isänsä kanssa tekemisissä, käy, soittelee, yhteydenpito on päivittäistä.
Lapsemme ei ole huono-osainen mitenkään, vaateitta ja ruokaa on ihan samalla tavalla kuin ydinperheen tenavilla.
Lapsemme on täysin normaali, eikä kärsi mistään traumasta, koska häntä ei ole hylätty, vanhemmat ovat vain eronneet, lasta ei ole unohdettu.

Millä tavalla mielestäsi lapset maksavat vanhempiensa vapaudesta, jos he eroavat?
Tätäkään pointtiasi en ymmärrä?

Eronneen ei tarvitse elättää ketään eron jälkeen, maksaa lapsistaan määrätyt elatukset. Sen jälkeen muu on vapaaehtoista. Esim. ex-vaimo (minäkään) en ole enään ex-mieheni perhettä, lapsemme on ja velvollisuudet kohdistuu vain häneen.
Ex-vaimon kuuluu huolehtia eron jälkeen itse oma elatuksensa, vaikka sen olisi ennen mies tehnytkin.
Miehen perhettä on eron jälkeen lapset ja mahdollinen uusperhe, ei entinen vaimo.

Yhtesikunnan pitäisi tasapuolisuuden nimissä antaa sakot myös sille puolisolle, joka ei voi olla/halua olla kelpo vaimo.
Joka ei huolehdi suhteensa onnellisuudesta, vaan tuudittautuu ajatukseen, että miehen sain papin eteen, siinä se on ja pysyy ja jos ei pysy maksakoon kalleimman kautta.

Parempi erota kuin olla onnettomassa suhteessa. Riita, tuska ja rakkauden puuttuminen vaurioittaa lapsia myös. Se että näkee ja oppii vain onnettoman liiton mallin, vaurioittaa lapsia myös.

Lue lisää

ydinperheessä kasvaneista lapsista tulee onnettomia aikuisia ihan samalla tavalla kuin onnettomassa uusperheessä kasvaneista. Minun vanhempieni lapsista 100% on käynyt läpi vakavan masennukseen itsemurhayrityksineen ja vuosia kestäneine terapioineen. Ja vanhemmat edelleen yhtä onnettomasti keskenään naimisissa kuin koko elämämme ajan.

kirjoituksesi on kirjoitti:

puppua.
Ero vaikuttaa joitakin vuosia ihmisiin (aikuisiin), jonkun tutkimuksen mukaan erosta selviämiseen menee n. 7 vuotta.
Jos vielä dementiaosastolla suree eroaan, ei ole pystynyt asioitaan käsittelemään ja henkisesti on kypsymätön ihminen.
Yksi ero ei kulje sukupolvesta toiseen mitenkään. Ero sattuu, mutta siitä toipuu.

Olen eronnut itse n.9 vuotta sitten, enkä kärsi nykyään erostani mitenkään.
Olen tyytyväinen elämääni ja onnellinen. Lapsemme ei ole syrjäytynyt, hänellä on paljon kavereita, on hyvä koulussa, harrastaa musiikkia ja likuntaa.
En näe että, hän on erosta kärsinyt mitään muuta kuin että, isä ja äiti eivät asu samassa huushollissa.

Parempi erota ja pitää huolta että, lapsen yhteys etä-vanhempaan säilyy kiinteänä, kuin elää väkinäisessä ja teennäisessä suhteessa.
Lapsemme on paljon isänsä kanssa tekemisissä, käy, soittelee, yhteydenpito on päivittäistä.
Lapsemme ei ole huono-osainen mitenkään, vaateitta ja ruokaa on ihan samalla tavalla kuin ydinperheen tenavilla.
Lapsemme on täysin normaali, eikä kärsi mistään traumasta, koska häntä ei ole hylätty, vanhemmat ovat vain eronneet, lasta ei ole unohdettu.

Millä tavalla mielestäsi lapset maksavat vanhempiensa vapaudesta, jos he eroavat?
Tätäkään pointtiasi en ymmärrä?

Eronneen ei tarvitse elättää ketään eron jälkeen, maksaa lapsistaan määrätyt elatukset. Sen jälkeen muu on vapaaehtoista. Esim. ex-vaimo (minäkään) en ole enään ex-mieheni perhettä, lapsemme on ja velvollisuudet kohdistuu vain häneen.
Ex-vaimon kuuluu huolehtia eron jälkeen itse oma elatuksensa, vaikka sen olisi ennen mies tehnytkin.
Miehen perhettä on eron jälkeen lapset ja mahdollinen uusperhe, ei entinen vaimo.

Yhtesikunnan pitäisi tasapuolisuuden nimissä antaa sakot myös sille puolisolle, joka ei voi olla/halua olla kelpo vaimo.
Joka ei huolehdi suhteensa onnellisuudesta, vaan tuudittautuu ajatukseen, että miehen sain papin eteen, siinä se on ja pysyy ja jos ei pysy maksakoon kalleimman kautta.

Parempi erota kuin olla onnettomassa suhteessa. Riita, tuska ja rakkauden puuttuminen vaurioittaa lapsia myös. Se että näkee ja oppii vain onnettoman liiton mallin, vaurioittaa lapsia myös.

Lue lisää

sinä tuota mieltä kirjoituksestani. Entä sitten?

Esittämäsi väitteet perustuvat kaikesta päätellen omille subjektiivisille kokemuksillesi. Tutkittuakin tietoa asiasta on olemassa. Tässä kansanomaisessa muodossa: http://www.perheneuvola.net/

Jokainen vastatkoon omista valinnoistaan - jos nimittäin siihen pystyy. Toisen syytteleminen on raukkamaista eikä auta ketään.

Sen kun käyt sinäkin hakemassa jostain äijän elämäsi uudeksi iloksi, jos se noin helppoa on.

miten? Lyödäänkö se mies tajuttomaksi ja raahataan mukaan? Vai uhkaillaanko sitä? Kerro ihmeessä miten helvetissä voi viedä miehen JOS MIES EI OLE HALUKAS LÄHTEMÄÄN?