Demarit vihaisia

hyvää vain tuo viimeinen lause, johon oikeastaan pitää vaihtaa Urpilaisen kohdalle Soini. Onhan hän julkisestikin myöntänyt olevansa populisti. Ja ken populistia uskoo, on vähän perkeleen ulkona kuvioista.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Maaseudun_Puolue

Suomen Maaseudun Puolue (SMP) oli suomalainen keskustapopulistinen puolue, joka henkilöityi pitkälti johtajaansa Veikko Vennamoon. Puolue perustettiin 1950-luvun lopussa Vennamon irtauduttua Maalaisliitosta. SMP:n kannatus oli suurimmillaan 1970-luvun alussa ja uudelleen 1980-luvun alussa, jolloin puolue sai noin 10 prosenttia äänistä eduskuntavaaleissa. Urho Kekkosen presidenttikaudella SMP oli tiukasti oppositiossa, mutta 1980-luvulla se osallistui Sorsan ja Holkerin hallituksiin.

SMP:n vahvimpia kannatusalueita olivat Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala. Kahdessa viimeksi mainitussa maakunnassa SMP nousi 1970-luvun alussa suurimmaksi puolueeksi. Puolueen vankimpia tukijoita olivat rintamamiehet, asutustilalliset ja karjalaiset evakotlähde?. SMP:n naisjärjestö oli Kehittyvän Suomen Naiset, nuorisojärjestö Kehittyvän Suomen Nuorten Liitto ja eläkeläisjärjestö Oikeutta Eläkeläisille.

Puolueen kannattajia kutsuttiin yleisesti vennamolaisiksi. Veikko Vennamo johti puoluetta 1960- ja 1970-luvuilla ja hän oli Suomen karismaattisimpia poliitikoita. Vuonna 1979 johtoon nousi edeltäjän poika Pekka Vennamo. Myös Veikon puoliso Sirkka oli keskeisesti mukana puoluetyössä, ja vastustajat kehittivät SMP:lle muun muassa pilkkanimen "Sirkka, Minä ja Pekka"[2].

Historia

[muokkaa] Synty
SMP syntyi 1950-luvun lopussa lohkeamana Maalaisliitosta, kun puolueen tunnettu poliitikko, kansanedustaja ja entinen ministeri, Veikko Vennamo riitautui puoluetovereidensa kanssa. Vuoden 1956 presidentinvaalien jälkeen – aiemminkin puoluettaan arvostellut ja itsenäisesti toiminut – Vennamo ryhtyi esiintymään hyökkäävämmin. Hän alkoi myös lähetellä näkemyksiään kirjeitse suoraan Maalaisliiton paikallisosastoille. Mukaan kampanjaan valjastettiin Asutusliitto, jonka kunniapuheenjohtaja Vennamo oli. Henkilöistä arvostelun kohteena olivat varsinkin puoluesihteeri Arvo Korsimo ja (myöhemmin) kansanedustajat Martti Miettunen, Kauno Kleemola ja Urho Kähönen.[3]

Vennamo sai poleemisesta toiminnastaan useita huomautuksia sekä eduskuntaryhmältään että puolueeltaan. Vielä vaaleissa 1958 hänet kuitenkin valittiin eduskuntaan Maalaisliiton listoilta. Riidat tulivat esiin jo vaalikampanjassa ja lähes heti uuden eduskunnan kokoonnuttua Vennamo erotettiin eduskuntaryhmästä määräajaksi. Tämän jälkeen hän katsoi itsensä ryhmästä eronneeksi ja alkoi rakentaa uutta organisaatiota.[4] Suomen Pientalonpojat -niminen järjestö merkittiin yhdistysrekisteriin 30. joulukuuta 1958 ja Suomen Pientalonpoikien Puolueen perustava kokous pidettin Pieksämäellä 9. helmikuuta 1959. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi nousi puuhamies Vennamo ja puoluesihteeriksi Köpi Luoma.[5] Kokoukseen osallistui noin 350 henkilöä.[6] Vennamo muodosti puolueen yhden hengen eduskuntaryhmän 11. helmikuuta 1959.[7] Pian alkoi ilmestyä myös äänenkannattaja Pientalonpoika.[8]


[muokkaa] 1960-luku
SPP:n valtakunnallista kannatusta mitattiin ensi kerran kunnallisvaaleissa 1960. Puolue asetti ehdokkaita 220 kunnassa, ja sen listoilta valittiin 359 valtuutettua 139:ään valtuustoon. Suurinta kannatusta SPP nautti Keski-Pohjanmaan pienissä kunnissa, ja Halsualla se sai enemmistön valtuutetuista. SPP sai valtaosan äänistään Maalaisliiton entisiltä kannattajilta, mutta sen äänestäjissä oli myös muita suuria puolueita aiemmin kannattaneita. Vaalitulosta pidettiin pettymyksenä odotuksiin nähden.[9] Vuonna 1961 SPP oli mukana rakentamassa Honka-liittoa, jonka tavoitteena oli presidentti Kekkosen uudelleenvalinnan estäminen. Olavi Honka oli nimenomaan Vennamon löytö kirjavan liittouman kompromissiehdokkaaksi. Honka hyväksyttiin SPP:n presidenttiehdokkaaksi 6. elokuuta 1961 pidetyssä puoluekokouksessa, mutta häntä kohtaan esiintyi myös arvostelua. Honka-liiton kariuduttua Vennamo syytti hankekumppaneitaan nöyristelystä ja pelkuruudesta.[10]

SPP:n sisällä esiintyi runsaasti erimielisyyksiä jo perustamisesta lähtien. Opposition kritiikki kohdistui muun muassa puoluejohdon epädemokraattisiin menettelytapoihin. Taistelua käytiin esimerkiksi Haapajärvellä ilmestyneessä puoluelehti Maaseudun Sanomissa. Hajoaminen konkretisoitui noottikriisin jälkeen ja eduskuntavaaleissa 1962, joihin SPP:n oppositio osallistui itsenäisesti vaaliliitoissa Maalaisliiton kanssa. Sisäinen taistelu vaikutti osaltaan siihen, että SPP menetti vaaleissa ainoan edustajansa. Vennamon valinta jäi kiinni 27 äänestä. Tappion jälkeen puheenjohtaja jäi sairaslomalle ja puoluetoimiston työntekijät irtisanottiin.[11]

Alkuvuonna 1963 Vennamo palasi politikointiin uudella taktiikalla. SPP:n retoriikkaa alettiin kohdistaa pientalonpoikien lisäksi muihinkin "vähäosaisiin" kansanryhmiin ja Maalaisliitto-kritiikki vaihtui yleisempää "vanhojen puolueiden" arvosteluun. Muutosten myötä alkoi syntyä käsite vennamolaisuus. Vuonna 1966 – Maalaisliiton vaihdettua nimensä Keskustapuolueeksi – SPP:n uudeksi nimeksi annettiin Suomen Maaseudun Puolue. Samalla alkoi uudistua puolueen jäsenistö ja kannattajakunta. Järjestötoiminta lähti nousuun Vennamon palattua eduskuntaan vuoden 1966 vaaleissa. Puoluesihteeri Eino Poutiaisella oli uudessa nousussa keskeinen rooli.[12]

SMP menestyi hyvin vuoden 1968 presidentin valitsijamiesvaaleissa ja kunnallisvaaleissa. Menestys toi kuitenkin mukanaan myös uusia riitoja. Kymmenet SMP:n valtuutetut loikkasivat vaalikauden aikana muihin puolueisiin. Tunnetuin Vennamon vastaisista oppositioryhmistä oli Keravalla joulukuussa 1969 järjestäytynyt Laillisuusrintama, joka julkaisi myös samannimistä lehteä. Vennamo leimasi opposition vanhojen puolueiden käynnistämäksi provokaatioksi. Samoihin aikoihin kiristyivät puheenjohtajan ja puoluesihteerin välit, jolloin Poutiainen sai lähteä toimestaan.[13]


[muokkaa] Vaalivoitto 1970
Eduskuntavaaleissa 1970 SMP sai 18 kansanedustajaa. Pohjois-Karjalan vaalipiirissä SMP sai äänistä miltei 24 prosenttia ja Kuopion läänin vaalipiirissäkin yli 21 prosenttia. Syy oli lähinnä siinä, että Keskustapuolueen koettiin menneen mukaan Mauno Koiviston hallituksen kovaan rakennemuutospolitiikkaan ja unohtaneen maaseudun asianlähde?. Veikko Vennamo antoi tälle nimityksen "talonpojan tappolinja". Saman verran kansanedustajia puolue sai hajotusvaaleissa 1972, mutta tämä onnistui vain sen ansiosta, että SMP solmi vaaliliittoja Suomen Kristillisen Liiton kanssa. Vuonna 1972 herätti huomiota Eino Poutiaisen putoaminen.


[muokkaa] Kekkonen ja SKYP
SMP:n eduskuntaryhmä hajosi 8. syyskuuta 1972, kun 12 edustajaa poistui eduskuntaryhmän kokouksesta: sen jälkeen, kun V. Vennamo oli ilmoittanut Mauno Kurpan ja Heikki Kainulaisen erotetuiksi puoluehallituksen päätöksellä eduskuntaryhmästä sekä Lauri Linnan ja Artturi Niemelän pidätetyksi ryhmän työskentelystä määräajaksi. Erotetut järjestäytyiväy omaksi eduskuntaryhmäkseen 24. lokakuuta 1972 ja Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolue perustettiin 6. joulukuuta 1972. Syksyn aikana Vennamo erotutti puolueesta nämä henkilöt ja/tai puolueosastot, joihin he olivat kuuluneet. Kun tämä ei onnistunut Artturi Niemelän kohdalla, erotettiin koko Lapin piirijärjestö puolueesta. Vuoden 1973 alussa vielä yksi kansanedustaja (Arvo Sainio) siirtyi SMP:stä 6. joulukuuta 1972 perustettuun SKYP:een.

ETYK-prosessin varmistamiseksi Urho Kekkonen ei halunnut käydä vuoden 1974 presidentinvaalia, vaan hän edellytti poikkeuslailla. Vennamo vastusti poikkeuslakia. SKYP:n kansanedustajat eivät tahtoneet estää kauden jatkamista etenkään, koska muita presidenttiehdokkaita ei Vennamoa lukuun ottamatta ollut.

SKYP sai eduskuntavaaleissa 1975 yhden eduskuntapaikan. SMP:n paikat vähenivät 18:sta 2:een. Veikko Vennamo luonnehti ryhmää vaihtaneita entisiä puoluetovereitaan "seteliselkärankaisiksi" väittäen heidän jättäneen puolueensa puoluetukien tähden. Puoluetukea muutettiin 28. joulukuuta 1972 siten, että toiseen ryhmään siirtyvät kansanedustajat voivat viedä mukanaan kansanedustajittain maksettavan puoluetuen, mikäli siirtyjiä on yli puolet eduskuntaryhmän kansanedustajista.

Vennamo pyrki pitämään puolueen yhtenäisenä ottamalla luottamushenkilöiltä vekseleitä antamatta niitä vastaavaa lainaa, jotka olisi vaadittu maksettaviksi, mikäli nämä olisivat jättäneet puolueen tai toimineet Vennamoa vastaan. Arvo Sainio siirtyi SKYP:hyn, kun puolueen edustajat vapauttivat hänet veloistaan V. Vennamolle.


[muokkaa] Hallituspuolueeksi
Vuonna 1979 SMP:ssa otti ohjat Pekka Vennamo, edeltäjän poika, joka johti puoluetta koko 1980-luvun. Hänen johdollaan SMP sai eduskuntavaaleissa 1983 suuren vaalivoiton ja 17 kansanedustajaa. Pitkä oppositiokausi päättyi, kun puolue hyväksyttiin hallitusneuvotteluissa Sorsan IV hallitukseen. SMP:ta edustivat työministeri Urpo Leppänen ja II valtionvarainministeri Pekka Vennamo. Leppäsen johdolla työministeriö loi muun muassa työllisyyslain, jossa kunnat velvoitettiin työllistämään työnhaussa epäonnistuneet. SMP:n vaalilupaus – työttömyyden poistaminen muutamassa kuukaudessa – ei kuitenkaan toteutunut. Puolue pysyi hallituksessa elokuuhun 1990, jolloin liikenneministeri Raimo Vistbacka erosi tehtävistään. Leppäsen työllisyyslaki purettiin 1990-luvun laman aikana, kun työllistettävien määrä alkoi nopeasti kasvaa ja kustannukset kohosivat.

SMP:n sisällä kytenyt sukupolvien välinen ristiriita kärjistyi vaalikaudella 1983-1987. Pekka Vennamo ja Urpo Leppänen edustivat puoluetta hallituksessa. Veikko Vennamo puolestaan johti eduskuntaryhmää vanhalla oppositioasenteella, mikä toi poliittiseen kielenkäyttöön termin vanhavennamolaisuus. [14] Tämä saattoi puolueen ministerit huonoon valoon, ja tilanne koetteli SMP:n suhteita muihin puolueisiin. Esimerkiksi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen käydyssä kiihkeässä eduskuntakeskustelussa Veikko Vennamo esitti ponnen, jonka mukaan Suomen tulisi luopua ydinvoimasta. Pääministeri Kalevi Sorsa katsoi SMP:n pyrkivän lipeämään hallituksen energiapoliittisesta linjasta ja hallitus oli vähällä kaatua. Tätä seurasi isän ja pojan julkinen yhteenotto. Pekka Vennamo syytti isäänsä puoluejohdosta piittaamattomaksi puolueen varjojohtajaksi ja uhkasi erota puheenjohtajan paikalta. Kriisi ratkesi heinäkuussa 1986 pidetyssä puoluekokouksessa Veikko Vennamon jättäessä eduskuntaryhmän puheenjohtajuuden J. Juhani Kortesalmelle. Kivulias sukupolvenvaihdos saatiin päätökseen, kun Veikko Vennamo ei enää asettunut ehdokkaaksi vuoden 1987 eduskuntavaaleissa.lähde?[15]

SMP:n käymistila ilmeni myös yksittäisinä lohkeamina. Kansanedustaja Reijo Enävaara kuoli 1984 ja tilalle tullut Ulla Bogdanoff erosi puolueesta talvella 1986 katsottuaan SMP:n muuttuneen entistä vasemmistolaisemmaksilähde?[16] ja liittyi Perustuslailliseen oikeistopuolueeseen. Enemmän huomiota herätti Urpo Leppäsen lähtö kolme vuotta myöhemmin. Leppänen riitautui Pekka Vennamon kanssa. Myös J. Juhani Kortesalmen nimitys Mikkelin läänin maaherraksi kesällä 1989 oli oire puolueen sisäisistä jännitteistälähde?. Lisäksi suurin osa puolueen kansanedustajista putosi eduskunnasta vuonna 1987. Vapaaehtoisesti luopuivat Vennamon lisäksi Mikko Vainio ja Urho Pohto.


[muokkaa] Hajoaminen
SMP:n voima alkoi heiketä Veikko Vennamon jätettyä politiikan. Pekka Vennamolla ei ollut vastaavaa karismaa ja SMP:n tarmokkaasti julkisuudessa esillä pitämä rötösherrajahti hiipui vaalikauden 1983-1987 aikana.lähde?[17] Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa SMP menetti seitsemän paikkaa saaden uuteen parlamenttiin yhdeksän edustajaa. Puolue meni mukaan vaalien jälkeen muodostettuun Harri Holkerin hallitukseen ja Pekka Vennamo sai liikenneministerin salkun. Ministeri jätti politiikan siirtyessään Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi syksyllä 1989. Uusi liikenneministeri Raimo Vistbacka erosi hallituksesta loppukesällä 1990 ja SMP:sta tuli jälleen oppositiopuolue. Vuoden 1991 vaaleissa SMP sai seitsemän kansanedustajaa.

SMP:n eduskuntaryhmä hajosi lukuisiin kilpaileviin ryhmittymiin vuosina 1993–1994. Heikki Riihijärvi perusti Suomalaisen Rintaman (SR) eduskuntaryhmän 10. syyskuuta 1993, Hannu Suhonen omaa nimeään kantaneen ryhmän (HS) 6. syyskuuta 1994 ja Tina Mäkelä Sitoutumattomat kansanedustajat (SitK) -ryhmän 1. marraskuuta 1994. Lisäksi edellisvaalien ääniharava Sulo Aittoniemi loikkasi keskustan eduskuntaryhmään 25. maaliskuuta 1994.[18] SMP:n kutistuneeseen eduskuntaryhmään jäivät vain Marita Jurva, Lea Mäkipää ja Raimo Vistbacka. Vain Vistbacka säilytti paikkansa vuoden 1995 vaaleissa. Riihijärvi asettui ehdokkaaksi keskustan listalle, mutta putosi eduskunnasta. Suhonen ja Mäkelä jättivät eduskunnan.

1990-luvun puolivälissä SMP ajautui ylivoimaisiin taloudellisiin ongelmiin, käytännössä vararikkoon. Puolueen aktiivit perustivat tästä syystä uuden Perussuomalaiset-puolueen, joka rekisteröitiin lokakuussa 1995. Puoluerekisterissä SMP säilyi muodollisesti vuoteen 2003, vaikka sillä ei ollut toimintaa enää vuosikausiin.

Puheenjohtajat
Veikko Vennamo (1959–1979)
Pekka Vennamo (1979–1989)
Heikki Riihijärvi (1989–1991)
Tina Mäkelä (1991–1992)
Raimo Vistbacka (1992–1995)

Puoluesihteerit
Köpi Luoma 1959–1960
Eino Poutiainen 1961–1970
Rainer Lemström 1970–1972
Urpo Leppänen 1972–1977 ja 1979–1984
Tina Mäkelä 1989–1992
Timo Soini 1992–1995

Perssuomalaiset
Hikipedia
Ohjattu sivulta Perussuomalaiset
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Perssuomalaiset (PS)
Arsfinländarna
Puolueen logo
Perustaminen    1995
Puheenjohtaja    Timo Sonta
Varapuheenjohtajat    Tony Halme
Puoluesihteeri    Hannu Karpo
Kansanedustajia    1 3 5
Europuolue    Aggressive Populist party
Euroedustajia    0
Pää-äänenkannattaja    Kuulopuheet kapakan hämärässä
Kotisivu    www.perssuomalaiset.fi

Perssuomalaiset rp (aiempi nimi Perushumalaiset rp, ent. Lapuanliike) on suomalainen poliittinen puolue. Puoluetta johtaa kaikkien populistien isä, Timo Sonta ja hänen toverinaan eduskunnassa Pertti "Veltto" Virtanen, Pertti Onion, Pirkko Lerner-Ruohonen-Hattula-Koskinen-Turpeinen, Raimo Vistbacka.
[muokkaa] Linja ja ohjelma

Perssuomalaisten linjana oli pitkään, että yksi puolueen kolmesta kansanedustajasta riehuu minkä ehtii ja kaksi muuta yrittävät selvitellä hänen jälkiään miten parhaiten taitavat, mikä ei tietenkään ole kovin hyvin. Kun tuo ongelmallinen kolmannes sitten ryhtyi 44-vuotiaana yhteiskunnan elätiksi sekoiltuaan itsensä työkyvyttömäksi, linjaa on muutettu jonkin verran. Osin tämä johtuu myös puolueen ryhmäkoon kasvamisesta. Perssuomalaiset myöntävät avoimesti olevansa populisteja eli tarjoavansa naurettavan yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Tämä toimii, koska keskimääräinen perssuomalaisten äänestäjä ei ymmärrä edes sivulauseita, saati sitten monimutkaisia yhteiskunnallisia ongelmia. Puheenjohtaja Timo Soinin näkyvä irtisanoutuminen rasismista on aiheuttanut pahoja ongelmia puolueen kentällä. Useimmat kannattajat kuitenkin luottavat siihen, että rasismin vastustaminen on puolueelle ainoastaan keino käyttäytyä salonkikelpoisesti. Samaa ajattelevat myös vastustajat, joten ainoa, joka oikeasti kuvittelee perssuomalaisten vastustavan rasismia, lienee Timo Soini.

Perssuomalaisten debattitaktiikkana on korvata muiden puolueiden esittelemä asiaosaaminen parilla verbaalisesti näppärällä lauseella, jonka apukoulunkin reputtanut (ja nimenomaisesti juuri hän, ks. perssuomalaisten äänestäjäprofiili) muistaa äänestyskopissa. Soini muistaa aina korostaa, että "vanhat puolueet" harjoittavat vain poliittista kähmintää, kun taas Perssuomalaiset on uusi ja energinen muutosvoima, olkoonkin, että tämä "uusi" puolue on perustettu jo vuonna 1959 nimellä Suomen Pientalonpoikien Puolue.

Perssuomalaiset julistaa olevansa kansallismielinen ja EU-vastainen puolue, jonka tavoitteena on irrottaa Suomi Euroopan unionista. Tämän jälkeen Suomi on jälleen täydellisen itsenäinen. Sen jälkeen suomalaiset voivatkin elää pelkällä itsenäisyydellä ilman tarvetta kaupankäyntietuihin muiden mantereen valtioiden kanssa. Perssuomalaiset vaativat myös Suomen leikkaamista irti Euroopan kartoista. Lisäksi perssuomalaiset haluavat kääntää kelloja takaisin 50 vuotta, jotta Suomi erottuisi entistä enemmän omana überitsenäisenä alueenaan.

siihen tyyliin että sosiaalidemokraatit ajavat muka kansanvaltaa eli demokratiaa

hihii, taas pidetään kansaa tyhmänä

EI NE UNELMAHÖTÖT JA PELKÄT KAUNIIT PUHEET ENÄÄ TOIMI - suomalaiset ovat nykyään enemmän ajantasalla ja sivistyneitä, kyllä se on tiedossa ketkä pelaa rumaa peliä kun saavat valtaa

Jännä muuten että SDP oli 12 vuotta hallituksessa putkeen eikä mielestäni pyrkinyt mitenkään ratkaisemaan tulevia eläkeongelmia, kun on ollut tiedossa että suuret ikäpolvet sinne siirtyvät pikku hiljaa

Asemani puolesta seuraan hyvin tarkkaan puolueemme kannatuksesta tehtyjä selvityksiä.
Ylen Taloustutkimukselta vuoden alussa tilaaman tutkimuksen mukaan me olemme tällä hetkellä Suomen eniten työväestön puolue. Kannattajistamme peräti yli 50% työskentelee perinteisissä duunariammateissa. Demarit ja Vasemmistoliitto jäävät sinne 40% tietämille.
Olemme sosiaali- ja talouspolitiikaltamme myös Suomen "keskustalaisin" puolue. Hieman enemmän demareista oikealle, mutta selvästi Kepua enemmän vasemmalla. Yllättäen Vihreät sattuvat suunnilleen samoille kohdin.
Kannatusta tulee tutkimusten mukaan meille eniten nukkuvilta ja Kepulta. Kolmantena demareilta. On siis aivan luonnollista, että täällä Kotkassa "päämaalimme" on juuri demarit.
Perussuomalaiset on tutkimusten mukaan myös Suomen jäsenmäärältään kasvavin puolue. Vihreät ja Kokoomus kasvavat myös. Muilla jäsenmäärät tippuvat, mutta ero esim. demareihin ja etenkin Kepuun on vielä huima.
Joka kuukausi liittyy suunnilleen yksi tai kaksi uutta kotkalaista jäsentä Perussuomalaisiin.

löytyy kotkassa kokoomuksestakin, varsinkin kotkan kokoomusnaisissa on valtaosa demareita. heistä vaan on trendikkäämpää kuulua kokoomukseen.

Niinkö ne Demut sulle ilmotti. No voivoi!