Olisko tosta?

Tarkka naapuri

– Aivan, mutta nyt minun täytyy mennä. Kiuas jäähtyy niin nopeasti, kun puut loppuu pesästä, tokaisi Rami hiukan epäkohteliaasti ja yritti paeta puheliasta naapuriaan saunaan.
– Hyviä löylyjä sitten vaan. Siellähän se edellinenkin asukas, rouvashenkilö kävi. Miesvieraitaan saunottamassa.
Taas tuo naapuri tunki siihen häiritsemään, tuumi Rami. Kumma kun jotkut eivät vaistoa toista ollenkaan vaan tunkevat iholle. Vaikka kai sitä olisi pitänyt ymmärtää – eläkeläisellä ei varmaan paljon juttuseuraa ollut.

Pehmeä puukiukaan löyly, saunan hämäryys johon pesän tuli heijasteli valon ja varjon leikkiä, tulen humina ja naksahtelu, savun haju, ikkunasta näkyvät vihreälehtiset, valkorunkoiset koivut ja niiden takana sininen järven pinta – mikä voi olla suomalaiselle rentouttavampaa. Raimoa alkoi kuitenkin häiritä alitajunnasta nouseva ajatus: miten niin edellinen asukas kävi saunottamassa, vaimohan täällä viime kesänä majaili. Osti tämän keväällä terapiapaikakseen.

Rami kävi pari kertaa järvessä jäähtymässä. Ui itselleen päivittäisen liikunnan ja sai iholleen mukavasti pistelevän tunteen. Istahti sitten pihakeinuun, vihreiden koivunlehvien alle, kuunteli käen kukuntaa ja nautti kesäisen illan viimeisistä, vielä lämpöisistä auringonsäteistä. Kesä ja syreenit tuoksuivat, linnut ja hyönteiset soivat ympäristössä, vaimeana, mutta riittävänä hivelemään kaikkia aisteja. Vaimo ei ollut vielä mukana – alkukesän siitepölyt olisivat aiheuttaneet allergisen reaktion. Myös vuorotyö esti sinne tulon – ehkä vasta loppukuussa, oli hän sanonut. He olivat jo keski-ikää lähestyviä, kypsiä ihmisiä, ei heidän tarvitsisi koko ajan yhdessä olla. Ramikin oli tottunut yksin olemaan, ensimmäisen avioliiton päätyttyä jo monta vuotta sitten.

Heidät oli vihitty talvella. Nopeasti kehittynyt suhde, muisteli Rami – he tapasivat loppukesällä. Vaimo oli toipumassa avioerosta, vaikeasta liitosta. Oli sitten ostanut tämän mökin keväällä, erossa saamillaan rahoilla ja viettänyt kesän täällä.

Rami rakasti vaimoaan ja alkoi taas muistellessaan kaivata häntä ja hänen naiseuttaan. Naiseutta hänessä oli ja kyllä Rami sitä ahmi. Kuin vastakappalettaan – niin hyvin he, myös vartaloidensa yksityiskohdilta sopivat yhteen. Yhdessä he olivat enemmän kuin neljä paljasta jalkaa sängyssä.

Vaimo oli tuonut Ramin tänne mökille viime kesän loppupuolella. Täällä heidän rakkautensa kehittyi väkevästi kuin syksy itse – kuutamoyöt, syysmyrskyt kuulaiden poutapäivien välillä ja ruskan kaikki leimuavat värit. Mutta oliko hän ollut vain yksi monista, mietti Rami? Ainoa monista, joka jäi? Ajatus vahvistui, valtasi miehen kuin syöpä, joka vastustamattomasti levittää lonkeroitaan joka soluun.

Aamulla, valoisan, levottoman, huonosti nukutun yön jälkeen Rami lähti pilkkomaan puita. Puuvaja oli tontin rajalla ja toisella puolella oli vastaava, naapurimökin puuvaja. Kuten Rami oli ajatellutkin, kohta seurustelunhaluinen naapuri ilmaantui omia klapejaan tekemään.
– Huomenta. Aikainen mato tulee syödyksi, tiesitkös sitä? aloitti naapuri, – Huomasitkos muuten, siellä on joutsenpariskunta taas pullaa norkoilemassa, tuolla rannassa.
– Huomenta vaan. Ai ne on taas tulleet. Ne ovat uskollisia parilleen, koko elämänsä, mitä minä olen kuullut.
– On ne. Se on aika harvinaista. Eläinten keskuudessa. Taitaa olla ihmistenkin nykyään, toista se oli minun nuoruudessani, monta kymmentä vuotta sitten.
– Ai että jutut olisi muuttuneet? Rami huomasi, että nyt voisi päästä asiaan. Siihen joka oli vaivannut eilisestä asti. – Niin, taisithan sinä eilenkin mainita jotain tämän minun mökkini entisen asukkaan
miesvieraista.
– Ai minä? Sanoinko minä niistä... No, siis kyllähän niitä kävi. Satuin vaan noteeraamaan, kun se oli semmoista...
– Näit siis monen eri miehen käyneen täällä?
– Kyllä. Monen monta eri äijää sen seurana kävi. En minä niitä laskenut. Yötä ne melkein aina oli.
– Jospa siinä ei kumminkaan ollut mitään kummempaa, yritti Rami vielä. Jos ne vaan...
– Jospa minä kumminkin, keskeytti naapuri, – jospa minäkin kuitenkin tähän ikään mennessä kuule, tiedän niistä asioista. Ja toimiihan minulla kuulo oikein hyvin...

Rami otti sylillisen klapeja ja lähti mökkiä kohti, mutisten jotain sähkölevyn päällä olosta. Tunnelma muuttui ahdistavaksi. Mustat ajatukset jyräsivät. Päivän mittaan, tarpeeksi itseensä käperryttyään hän päätti lähteä kaupunkiin, vaimon luokse.

Vaimo oli eronnut edellisestä miehestään tämän sairaan mustasukkaisuuden ja sitä seuranneen väkivallan takia. Mies oli kehitellyt mielessään hurjia kuvitelmia naisen miesystävistä ja esittänyt kummallisia syytöksiä uhkaavasti käyttäytyen. Nainen oli pakotettu lähtemään järjettömästä, vaarallisesta suhteesta. Nekin puheet nousivat nyt Ramin mieleen sadan kilometrin ajomatkan aikana. Aina hän oli uskonut miehen sairaalloisuuteen, kun vaimo niistä kertoi, mutta olisiko niissä miehen harhoissa kuitenkin ollut jotain..?

Kotiin saapuminen pelotti – kunpa siellä ei olisi mitään yllättävää. Ei ollut. Vaimo ilahtui, suorastaan riemastui, ryntäsi heti silmät täynnä rakkautta halaamaan eteiseen:
– Miten sinä nyt jo tulit, kysyi tiukan halauksen jälkeen. – Eikös sun pitänyt tulla vasta viikon kuluttua.
Vaimo oli rennossa kotiasussa, T-paita ja farkut, vaalea, pitkä tukka oli koottu palmikoiksi taakse. Vaikka ne olivat nuoremman naisen tyyliä, sopivat ne hyvin – hän oli oikein hyvän ja lämpöisen näköinen taas kerran. Talutti sitten miehensä kauniisti asetellun, tuoksuvan ruokapöydän ääreen ja haki ruokailuvälineet:
– Satuinkin juuri tekemään kinkkukiusausta. Sinun herkkuasi – mikähän sielujen sympatia siinäkin oli... Nyt syödään kunnolla. Kerrot samalla, mikä lähetti sinut minun ilokseni.
– Koetan kyllä syödä, vaikkei oikein ole ruokahalua, väsyttääkin ihan tolkuttomasti.
– Mikä sinua voi väsyttää, mökillä löhöillyttä?
– No, kun suoraan kysyt, niin... En ole nukkunut vuorokauteen oikein yhtään. Oli pakko tulla kysymään...
– Kysymään? Minulta vai? Mitä kysyttävää sinulla minulta on?
– Kai minä sen nyt sitten kysyn, en kuitenkaan saa rauhaa muuten. Sinulla taisi käydä viime kesänä aika paljon miehiä siellä mökillä?

Rami oli taas mökillä. Entistä sekavampana. Vaimo oli valahtanut kalpeaksi kasvoiltaan kuultuaan Ramin syytöksen. Oli pitkään vain tuijottanut suu auki, kuin halvautuneena. Pitkään. Ramikaan ei siinä voinut mitään puhua, kun ei tiennyt, mikä hänen sanoistaan sellaisen reaktion naisessa aiheutti. Lopulta vaimo sai toimintakykynsä takaisin. Painoi kädet lujasti kasvoilleen, silmilleen, kuin sulkeakseen jotain pois elämästään. Nousi sitten ja osoitti ulko-ovea. Käski heti lähteä – että ei kestä toista hullua kun yhdestä on eroon päässyt. Rami ajoi takaisin mökille, vaikka oli vaarallisen väsynyt ja pois tolaltaan – ajatukset kirkuivat päässä. Ikkunaa oli ollut pakko pitää auki ja radio lujalla, että edes jonkinlaisessa tolkussa pysyi.

Onneton, ulos heitetty mies ei juuri nukkunut seuraavanakaan yönä. Tuntui kuin maailma olisi loppunut, jäähtynyt, mennyt syvään ukkospilveen. Tai viileään usvaan, jonka Rami ikkunasta näki levinneen ympäristöön ja järven ylle. Aamulla hän lämmitti saunan ja koetti rentouttaa itsensä, jos sitten saisi nukuttua. Ei saanut, eikä olisi voinutkaan, koska kuuli auton saapuvan pihaan. Rami nousi laveriltaan ja meni pihalle katsomaan. Siellä oli vaimo – tuli omalla autollaan. Rami käveli vastaan, käpertyneenä kuin koira, joka on tavattu pahanteosta, mutta vaimo, jonka kasvot olivat kuin lyijynaamio, nosti kätensä torjuvasti:
– Älä tule lähemmäs. Tulin vaan hakemaan tavarani pois.

Rami vaikeni – sanoja ei ollut. Nainen, johon hänellä vielä eilen oli pakahduttavan suuret tunteet, oli lipumassa pois hänen elämästään, vastustamattomasti. Rami oli täysin neuvoton, ei osannut tehdä eikä sanoa mitään. Vaimo tuli mökistä tavaroidensa kanssa ja meni autolleen. Kääntyi vielä siinä:
– En sitten halua, että tulet selittelemään jotain. Minun kiintiöni niiden suhteen miesten taholta on täynnä. Laitan eron vireille tänään.

Vaimo lähti autollaan. Raimo vaistosi, että lähti lopullisesti, että heidän yhteiselämänsä oli nyt päättynyt. Vaistosi sen niin kuin joutsenpari vaistoaa syksyllä, että tämä kausi on lopussa. Mutta ne muuttavat etelään yhdessä... Raimo havahtui vasta, kun naapuri huusi aidan takaa:
– Terve naapuri! Sinullahan upeita vieraita käy. Kukas tämä tämmöinen leidi mahtoi olla.
– Miten niin, ihmetteli Raimo, kysymys oli niin merkillinen, että se aivan säväytti, – pitäisihän sinun hänet tuntea.
– Ai, oliko se joku tunnettu? En minä mielestäni ole tuota koskaan nähnyt.
– Mitä! Ramin ääni alkoi nousta kimeäksi, – sinähän kerroit seuranneesi edellisen rouvan elämää hyvinkin tarkasti...
– Edellisen rouvan..? Meinaatko, että tuo oli se edellinen... Eihän tuo se ollut. Häntä, Laineen Erjaa ei ole täällä näkynyt melkein pariin vuoteen, vai mitäs siitä nyt on. Eikös hän myynyt tuon mökin jollekin... En kylläkään tiedä kenelle, kun oli velipoikani vuoro viime kesänä olla täällä. Meillä on nimittäin kaksi mökkiä, toinen on tuolla...

Rami ei enää kuullut, missä se toinen mökki oli. Eikä välittänyt – musertuneena, kuin olisi hävinnyt kaiken mitä koskaan oli omistanut, raahusti hän kohti rantaa, sisällään yksinäisyys, hätä, menetys...

Rannassa lumenvalkoinen joutsenpariskunta vietti rauhaisaa yhteiselämää, valmistautui tekemään poikueen, nautti suomalaisesta suvesta... Näin ne olivat tehneet jo muutaman kesän ja tekisivät vastakin – kunnes kuolema ne erottaisi...