koska masis helpottaa..

Jos lähdet siinä tulee vielä eroahdistus ja sitten vasta kurjassa jamassa olet. Ja lapset kaipaa isäänsä,nekin joutuu kriisiin.

Mene hakemaan nytkin ammattiapua. Terkkarin kautta mielenterveystoimistoon. Lääkitys kuntoon.

Minulle ei aikoinaan auttanut pelkkä masennuslääke. Sain myös täsmälääkettä ahdistukseen.

Etsi jokin esite masennuksesta ja esittele itsesi miehellesi ja lapsillesi esitteen avulla. He voivat ymmärtää,että käyttäytymisesi taustalla on sairaus,jolle sinä et tahdonvoimalla voi mitään.

Toivon että saat apua!
Rukoilenkin puolestasi!

Masennus syö parisuhdetta ja masentunutta itseään varsinkin. Minullakin on masennus, ollut jo kauan eikä se lähde nopeasti. Roikun työssäni, etten uppoaisi kokonaan. Toisaalta voisi olla masennuksen kannalta hyvä ottaa se vastaan koko sen voimalla. En jaksaisi nousta siitä luhistuksesta, siksi roikun työssä.

Eivät ulkoiset hyvät asiat tuo hyvää oloa, jos sisällä on paha olo. Pitää vain mennä hoitoon, ottaa se vastaan, kestää psykoterapia, niin kauan kuin sitä kestääkin. Olen runsaan vuoden käynyt traumaterapiassa, mutta vielä pitää jatkaa ainakin puoli vuotta, että tulen Kela-kelpoiseksi, että voi vähitellen aloittaa tuon kolmivuotisen terapian. Terapeuttini sanoi minulle tällä viikolla, että joskus terapiat voivat kestää todella kauan (hän tarkoitti minua ja dissosiaatiohäiriötäni, joka aiheuttaa masennukseni). Joudun siis käymään traumaterapiassa ehkä viisi vuotta, että selviän tästä kaikesta.

Masennus ei lähde pois, jos sen syitä ei hoideta. Se tulee takaisin, yhä uudelleen, samasta syystä. Sinun pitää päästä irti vanhempiesi vaikutuksesta. Sinulla on oma perhe ja se on sinulle paljon tärkeämpi tällä hetkellä kuin vanhempasi. Terapeuttini on sanonut minulle monta kertaa, ettei pidä mennä sellaisten ihmisten lähelle tai sellaisiin paikkohin, joissa tulee huono olo. Minulle tuo huono olo tulee, kun tapaan vanhaa, dementoitunutta äitiäni. On pakko huolehtia hänestä, kun hän ei itse selviydy.

Pidä kiinni suhteestasi. Menkää pariterapiaan. Siellä olen minäkin mieheni kanssa käynyt ja sieltä minut ohjattiin yksilöterapiaan, psykiatrille, traumaterapeutille, lääkkeitä saamaan. Masennus on sellainen asia, jota ei puoliso voi parantaa. Sen hoito vaatii ammattiauttajien taitoja. Ei minukaan mieheni voi minua parantaa. Tämä sairauteni on suuresti haitannut avioliittoamme, mutta traumaterapia on auttanut miestäni ymmärtämään minua ja kummallista maailmaani. Kun masennus parantuu, suhdekin tulee paremmaksi. Masennus ei enää kuormita sitä. Niitä hyviä päiviä minäkin odottelen. Usein, tänäänkin, olen turtunut ja voimaton, enkä jaksaisi mitään, en edes syödä. Sitten voin olla muutaman päivän ylivireä ja voin hieman paremmin - ja jälleen vajoan tuohon kaien vievään turtumukseen, jossa ei ole tunteita eikä juuri mitään muutakaan. On vain irtonaisuus ja ajatus, toive, että tämäkin päivä loppuisi, voisin vain maata, ettei tulisi mitään.

Ei masennuksesta koskaan selviä. Olen kateellinen kun sulla on mies ja lapsia... ite en koskaan tule saamaan perhettä.

Kiitti teidän vastauksistanne=)
Kirjotin ton viestin niin sumussa tässä jokin päivä sitten että unohdinkin näköjään puolet siitä..tosiaan olin noin vuosi sitten hoidossa tämän masennuksen ja ahdistuksen takia ja sain sieltä lääkityksenkin joka on cymbalta 60 mg. tätä oon siis käyttänyt nyt noin vuoden ja ajattelin jatkaakkin tätä varmaankin aika pitkään. lääke on nyt tuonu tähän oloon sen verran helpotusta että jaksan käydä töissä ja hoitaa kotia ja onhan se nostanu sieltä syvimmästä kuoapsta. tosiaan kun pääsin sairaalahoidosta kävin viime joulukuuhun asti keskustelemassa omasta olotilasta terapeutin kanssa ja kun olo tuntui suht hyvältä pitempään niin lopetimme tapaamiset kun terapeutti sanoi että olen hänen silmin jo suht ihan ok kunnossa.
hänkin oli samaa mieltä, kuten jo joku mainitsikin tosta että pitäis katkoa kaikki välit mun vanhempiin, varsinkin äitiin. terapeutti kuvasi suhdettani äitiini jotenkin "musta-valkoiseksi" ja vaikka oon joutunut kestämään vaikka mitä paskaa äidiltäni ( mm. toistuvat pahoinpitelyt kun olin lapsi)en tiiä miks se on niin hankalaa sanoa että se vain lopettasi yhteydenpidon muhun. mitään pakkoa meillä ei edes ole olla yhteyksissä kun en ole hänestä mitenkään riippuvainen, taloudellisesti tai muutenkaan.
oon mä itekkin miettinyt tota parisuheterapiaa ja mieheni varsinkin mut kynnys siihen on jotenkin niin hiton suuri. jo itessään se että jouduin hoitoon vuosi sitten oli mulle tosi kova paikka ja jotenkin pidän itteeni luuserina ja epäonnistujana jo senkin takia, kai tämä sama asia on sitten se joka estää mua menemästä tähän terapiaan. tiiän että tää kaikki on vaan mun oman pään sisästä ajattelua, mutta pitää varmaan ottaa tuo terapia puheeksi mun miehen kans kuhan se tosta heräilee..