Lääkärit ja hoitajat ovat tyytyväisiä siihen, että olen sairaseläkkeellä ja minulla on harrastuksia. Itselleni tämä ei kuitenkaan riitä. Haluaisin jatkaa opintoja, saada työpaikan, ehkä joskus perustaa perheen jne. Haluaisin elää "normaalia" elämää. Valitettavasti energiatasoni on niin alhainen, että väsyttää jatkuvasti. Fyysisiä ongelmia, jotka voisivat aiheuttaa väsymystä (labrakokeita otettu tuhat) ei ole, paitsi lihavuus (joka on ketiapiinin käytön seurausta).
Elämänlaatu
Pieni pyöreä
4632
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Meillä taitaa kummallakin olla tämä ihan vakava kaksisuuntainen mielialahäiriö.Sen kanssa on vain elettävä,vaikka se estää ajoittain kaiken toiminnan ja ajoittain kaikkea toimintaa ei itsekään jaksa kestää.Se hyvä puoli tässä on,ettei ole kovia kipuja.Muuta hyvää siinä ei olekkaan.Minä olisin antanut mitä vain,jotta olisin voinut mennä töihin ja kuulua työyhteisöön ja tehdä työtä.Vaikka kuinka protestoin,ei tämä tauti ole minnekkään hävinnyt.Työkykyni on olematon,ihmissuhteita ei ole ja tautikin oirehtii jo 12. vuotta.Nyt alan pikkuhiljaa tottua tähän ja hyväksyä tosiasiat.Sinä olet varmaan fiksumpi ja voit hyväksyä ne nopeammin.Eläke turvaa niukan toimeentulon,jotta voi rauhassa sairastaa ja harrastella jotain,kun voimat sallii.
Minä lopetin Seroquelin(=Ketipinor) ihan omavaltaisesti ja pamahdin maniaan.Sitten aloitettiin Zeldox.Laihduin 10 kg ja jalkasäryt hävisivät.
Koita kestää näitä ylä-ja alamäkiä.Ajattele,että joillakin on vain tasaista tylsää.
Oinaski, toit esille tuon ettei juuri ihmissuhteita ole.
Minullakin on noita seurustelusuhteita ollut, miehiä on ollut ja mennyt.
Voikohan dramatisoimatta sen kummemmin sanoa että on mennyt pois välillä kauhun vallassa.
Yhtäkin, sitä viimeistä miestä heitin kahvipannulla, tosin siihen oveen kun oli jo lähdössä. Oli jo onneksi siellä oven toisella puolella.
Moni nainen on varmasti tätä tautia sairastavana tehnyt henkirikoksia ja joutunut vankilaan.
Tai ainakin väkivaltaisia rikoksia.
Kun tätä miettii enemminkin niin (ei pitäisi) harmittaa, moni ihana mies oli ikäänkuin tyrkyllä, eikä siitä sitten mitään tullut.
Sukulaisilla on terävä kieli ja ne oikein vatkaa tätä miehettömyyttä, varsinkin juhlissa osoitetaan että tuollakin on tuollainen mies ja tuollainen ja tuollainen.
Ilmaan heitetään kysymys, jota ei sanota, miksi sinulla vaan ei ole.
Niin, nyt vasta sain tietää miksi elämänlatuni on ollut niin outo ja ikääkin on jo 40v.
Minulla on sukulaisiin niin umpitulehtuneet välit ja minun vanhemmatkin aika vanhoja, psykiatri opasti, ettei heidän kaaliinsa mene tämä sairaus. Joten olen viisaasti hiljaa.
Hei sullahan on unelmia ja toiveita, olet mielestäni hyvässäkin jamassa sen suhteen. Uskon, että ne vievät ajan kanssa sinua eteenpäin. Aina sanotaan, että askel kerrallaan, ehkä niin, en tiedä.
Itse olen nelikymppinen kaksisuuntaista sairastava. En enää haaveile perheestä sen kummemmin, sen aika kai jo mennyt ohi. Opiskella voisin kyllä vielä, se ei ole pois suljettua. Niin kuin ei sinultakaan. Uskon, että innostut kun olet jo löytänyt alasi (niin käsitin). Mitä jos et ottaisi kokopäiväistä opiskelua heti vaan suorittaisit joitakin kursseja ensin? Katsoisit sillä tavalla mitä jaksat. En tiedä, mitä mahdollisuuksia eläkkeesi antaa myöten, mutta voisin kuvitella, että edes jotakin. Saadakseen jotakin, myös jotakin pitää uhrata.
Voi hyvin siellä, toivottavasti kevät piristää sinua eikä masenna.
Minulla on masennuspäivinä taipumus nähdä kaikista asioista huonot puolet. Hyviä puolia elämässäni:
-On puoliso (joka valitettavasti asuu eri paikkakunnalla) ja hyvät välit lähisukulaisiin.
-Opiskelen oikeaa alaa (nykyisin osapäiväisesti), opinnoissa oli pari välivuotta masennuksen vuoksi. Tällä hetkellä näyttää realistiselta tavoitteelta, että 30-vuotiaana olisi maisterin tutkinto valmiina.
-Taloudellinen tilanne ei ole niin huono kuin voisi olla, eläke on suurempi kuin sairauspäiväraha, puolisolla on tuloja ja teen jopa töitä yhtenä päivänä viikossa.
-Ns. hedelmällistä ikää on yli vuosikymmen jäljellä ja saatan jossain vaiheessa tuntea oloni riittävän terveeksi raskauden yrittämiseen. Ainakin lääkärit ja terapeutit ovat sanoneet, että diagnoosi ei ole este perheen perustamiselle.
Pitkän sairausloman jälkeen olen sitä mieltä, että parempi opiskella tai tehdä töitä kuin lojua kotona, vaikka välillä tuntuisikin hankalalta tai uuvuttavalta.