Teiniangstiako tämä on, 17-vuotiaalla tytöllä? Ei, en uskoisi niin. Kunhan väsyttää. Ehkä nukkuminen auttaisi. Mutta entä jos ei saa unta? Tahtoisin vain käpertyä kokoon, nukahtaa, nukkua hiljaa pois... kun vaan voisi päättää silmät sulkiessaan ettei niitä enää aukaise. Kunpa tämä kaikki olisi niin helppoa.
Kunpa elämä olisi erilaista. Kunpa en olisi näin tyhmä. Kunpa osaisin elää. Kunpa voisin olla tunteeton. Kunpa voisin kuolla. Kunpa voisin nukkua.
Toivoa saa, mutta toiveet toteutuvat vain saduissa. Tämän olen kantapään kautta kokenut.
Niinkuin monet muutkin asiat.
Olen tyhmä. En pärjää koulussa, eikä se ole laiskuutta. No, tottakai osaltaan sitäkin, mutta minä en vain ymmärrä joitakin asioita. Ne eivät jää päähäni vaikka kuinka yrittäisin, toivoisin, tahtoisin, en onnistu.
Mikään ei onnistu.
Mitä minä tälle ainoalle elämälleni teen, heitänkö sen hukkaan? Mieluummin heittäisin sen hukkaan kuin olisin näin helvetin onneton. Ikuinen tuska joka ei poistu koskaan, ääni päässäni joka kuiskailee inhottavia asioita korvaani: Sinä et ole mitään. Sinua ei tarvita täällä. Mene ja heittäydy junan alle, likainen pikku paska. Olet pelkkää saastaa, katuojan likaa ja moskaa. Ei, sinä et ole mitään. Sinä oksetat kaikkia. Tee palvelus yhteiskunnalle ja tapa itsesi.
Vai onko se ääni päässäni? Ei, erehdyin. Se on ihmiset, ilkeät, tosin oikeassa olevat ihmiset.
Kun tuollaista kuuntelee tarpeeksi kauan, alkaa uskoa siihen.
Ja oikeassahan he ovat.
Mitä helvettiä minä täällä vielä teen, ei minulla ole sijaa tässä kylmässä maailmassa.
Olen ikuisesti yksin tuskani kanssa, kukaan ei voi minua pelastaa.
Tahdonko edes tulla pelastetuksi? Tahdonko vain hukkua tähän kipuun? Tahdonko olla onneton?
En tiedä. Mutta möisin mielihyvin sieluni Saatanalle jos saisin vastauksen kysymykseeni: Miksi minulla on näin paha olla? Mitä olen tehnyt väärin?
Pahinta on se, kun masentuessani sulkeudun kuoreni sisään ja piilotan todelliset tunteeni. En tahdo teidän säälivän minua, näkevän katkeria kyyneleitäni.
Olen umpikujassa. Kaikki kaatuu päälleni ja taivas kaatuu niskaani...
Olenko myöhässä, voiko minua enää pelastaa? Olenko pelastuksen ulottumattomissa?
Ongelmani on se, että välitän liikaa. Tunteeni ovat liian voimakkaat. Kulutan itseni loppuun tätä menoa. Tai sitten olen jo tehnyt sen.
Istun tietokoneen ääressä masentavaa musiikkia kuunnellen, tupakkaa poltellen ja rommia juoden. Siispä kysyn: onko tämä tuska omaa syytäni, teenkä tämän itse itselleni? Onko tämä pelkästään omaa syytäni, itseaiheutettua?
Toivon että olisi niin en enää tuntisi näin. Mutta tiedän, että vain kuolema vapauttaa minut.
Apua.
Kunpa elämä olisi erilaista. Kunpa en olisi näin tyhmä. Kunpa osaisin elää. Kunpa voisin olla tunteeton. Kunpa voisin kuolla. Kunpa voisin nukkua.
Toivoa saa, mutta toiveet toteutuvat vain saduissa. Tämän olen kantapään kautta kokenut.
Niinkuin monet muutkin asiat.
Olen tyhmä. En pärjää koulussa, eikä se ole laiskuutta. No, tottakai osaltaan sitäkin, mutta minä en vain ymmärrä joitakin asioita. Ne eivät jää päähäni vaikka kuinka yrittäisin, toivoisin, tahtoisin, en onnistu.
Mikään ei onnistu.
Mitä minä tälle ainoalle elämälleni teen, heitänkö sen hukkaan? Mieluummin heittäisin sen hukkaan kuin olisin näin helvetin onneton. Ikuinen tuska joka ei poistu koskaan, ääni päässäni joka kuiskailee inhottavia asioita korvaani: Sinä et ole mitään. Sinua ei tarvita täällä. Mene ja heittäydy junan alle, likainen pikku paska. Olet pelkkää saastaa, katuojan likaa ja moskaa. Ei, sinä et ole mitään. Sinä oksetat kaikkia. Tee palvelus yhteiskunnalle ja tapa itsesi.
Vai onko se ääni päässäni? Ei, erehdyin. Se on ihmiset, ilkeät, tosin oikeassa olevat ihmiset.
Kun tuollaista kuuntelee tarpeeksi kauan, alkaa uskoa siihen.
Ja oikeassahan he ovat.
Mitä helvettiä minä täällä vielä teen, ei minulla ole sijaa tässä kylmässä maailmassa.
Olen ikuisesti yksin tuskani kanssa, kukaan ei voi minua pelastaa.
Tahdonko edes tulla pelastetuksi? Tahdonko vain hukkua tähän kipuun? Tahdonko olla onneton?
En tiedä. Mutta möisin mielihyvin sieluni Saatanalle jos saisin vastauksen kysymykseeni: Miksi minulla on näin paha olla? Mitä olen tehnyt väärin?
Pahinta on se, kun masentuessani sulkeudun kuoreni sisään ja piilotan todelliset tunteeni. En tahdo teidän säälivän minua, näkevän katkeria kyyneleitäni.
Olen umpikujassa. Kaikki kaatuu päälleni ja taivas kaatuu niskaani...
Olenko myöhässä, voiko minua enää pelastaa? Olenko pelastuksen ulottumattomissa?
Ongelmani on se, että välitän liikaa. Tunteeni ovat liian voimakkaat. Kulutan itseni loppuun tätä menoa. Tai sitten olen jo tehnyt sen.
Istun tietokoneen ääressä masentavaa musiikkia kuunnellen, tupakkaa poltellen ja rommia juoden. Siispä kysyn: onko tämä tuska omaa syytäni, teenkä tämän itse itselleni? Onko tämä pelkästään omaa syytäni, itseaiheutettua?
Toivon että olisi niin en enää tuntisi näin. Mutta tiedän, että vain kuolema vapauttaa minut.
Apua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
varmasti tarvitset mahdollisimman pian, vaikutat vakavasti masentuneelta, tosin sen itsekin tunnut tietävän. En tunne Tampereen käytäntöjä, mutta aina voi mennä terveyskeskuspäivystykseen, josta voi saada lähetteen sairaalapsykiatrille. Tämä lienee nopein tapa päästä eteenpäin, jos siellä ei voi suoraan mennä mihinkään psykiatriseen päivystykseen. Masennuslääkitys on rommia parempi ahdistuksen ja tuskan poistaja, siis mene hyvä ystävä apua hakemaan. Ajan kanssa alkaa valoa näkyä tunnelin päässä.
Ethän mieti kuolemaa ainoana vaihtoehtona.Pyydä vanhempiasi avuksi näissä lääkärijärjestelyissä.
Rukoilen puolestasi,lämpimin ajatuksin.
Miten voikin olla näin samanlaiset tuntemukset. En usko olevani masentunut. Koska voisi kaikki olla vielä huonomminkin. Olen siis ahdistunut. kyllähän minulle masennus diagnosoitiin keväällä, mutta onko se vieläkin sitä? En tiedä. vaikka ei oloni ole kyllä parantunut, päin vastoin. Kaikki ahdistaa. Stressaan kaikesta, piiloudun ihmisiltä. Ihmiset ovat pahoja. Kumpa vain saisin piiloutua jonnekin luolaan säälimään itseäni rauhassa, eikä kukaan tulisi ja paiskaisi minua yhä syvemmälle tuskaani, ja potkisi päätäni elämän kanssa tasatahtia. Masennus vie elämänilon. Vie ystävät. Rahat. Koulutuksen. Kaiken. Ja mistä kaikki saikaan minulla alkunsa: koulukiusaamisesta. Kiitos siis heille. En jaksa, en vain jaksa enää elää...