Ajattelin nyt kertoa oman tarinani ja toivon, että antaisitte neuvoja miten tästä eteenpäin...
Eli olen 19-vuotias opiskelija ja sairastuin vakavaan masennukseen kolme vuotta sitten ja sitä jatkui kaksi vuotta. Tai oikeastaan en tiedä onko oikein käyttää termiä vakava masennus, sillä kukaan alaan erikoistunut ei ole kyseistä sairautta minulla todennut, sillä kenenkään luona en ole käynyt.
Erään ystäväni psykiatri kyllä sanoin oireista kuultuaan, että se minulla varmaan on ja ehdotti, että hakeutuisin hoitoon (kuten monet muutkin ihmiset). En kuitenkaan hakeutunut, ehkä en kehdannut. En myöskään ole sellainen ihminen, joka pystyy avautumaan tuntemattomalle ja kertomaan ongelmistaan. Ja varsinkin lääkäreitä yms. kohtaan en koe suurtakaan luottamusta.
Ystävilleni silloin kerroin asiata ja he joko ymmärsivät tai eivät, lopulta luulen, että suurin osa heistä ei koskaan ymmärtänyt eikä välittänyt.
Ne kaksi vuotta olivat kamalia. Öisin suunnittelin erilaisia tapoja, joilla voisin tappaa itseni ja itkin päivin ja öin, yleensä kuitenkin niin, että muut eivät huomanneet.
Vanhemmillenikin kerroin asiasta ja äitini, johon minulla on hyvät välit vain totesi välinpitämättömästi, että luuletko etten mä sitten ole masentunu, kaikki me ollaan. Ja isäni, jonka kanssa en tule erityisen hyvin toimeen jaksoi lohduttaa minua yhden illan, sen jälkeen asiasta ei enää puhuttu (mutta se yksi ilta oli isältäni enemmän kuin olen koskaan aiemmin saanut).
Yritin siis hakea tuolloin apua niin vanhemmiltani kuin ystäviltänikin, mutta lääkäriin olin päättänyt olla menemättä, enkä mennytkään. Olin itsepäinen ja päättänyt selvitä yksin.
Noin vuosi sitten asiat alkoivat lopulta helpottaa, en osaa sanoa miksi, mutta tuolloin olin ylpeä siitä, että tunsin päässeeni pahimman yli yksin ilman apua. Pitkän aikaa tunsin itseni tyhjäksi ja asiat jotka ennen olivat vaivanneet minua lopettivat vaivaamasta, mikä oli outoa. Tunsin masennuksen lopulta väistyneen ja hetken sain elää rauhassa. Kaikki oli vähän aikaa hyvin.
Tänä syksynä sitten muutin uudelle paikkakunnalle opiskelemaan ja masennuksen oireet iskivät jälleen. Kesän aikana tutustuin nykyiseen poikaystävääni ja vaikka äitini yritti aina minulle sanoa, että kyllä se masennus helpottaa, kunhan löydät poikaystävän, niin hän oli väärässä (en ikinä uskonutkaan hänen olevan oikeassa). Ei se helpottanut, oikeastaan luulen, että siitä tämä uusi alamäki alkoi. En tiedä oliko aiempi ”paranemiseni” vai päässäni luoma illuusio…
Nykyisin itken taas itseni uneen öisin, jos satun nukahtamaan, tosin yleensä vaan valvon kaiket yöt. Itsetuhoiset ajatukseni eivät tosin ole vielä palanneet, sillä nykyisin vain mietin sitä miten voisin kadota, vain lähetä pois kertomatta kenellekään minne menen ja koska palaan. Ja nämä suunnitelmat ovat aika vakavia ottaen huomioon, että minulle on jo ylhäällä monta eri suunnitelmaan, jonka mukaan voisin toimia. Tällä kertaa on vielä sekin ero, että en olekaan kertonut kenellekään masentuneisuudestani. Esimerkiksi poikaystävälläni ei ole mitään aavistusta nykyisestä tai entisestä masentuneisuudesta.
Täällä elän uudella vieraalla paikkakunnalla yksin, tuskin pidän enää edes kunnolla yhteyttä muihin ihmisiin poikaystävääni ja kämppistäni lukuun ottamatta. On vaan outoa, kun nykyään esitän ihmisille, että asiani ovat jokseenkin hyvin tai että ne ovat kuitenkin paremmin kuin ovatkaan. Kotonani kukaan ei tiedä asiata, eikä myöskään kavereilleni ole paljon hajua kyseisestä asiasta. Parhaiten huomasin hyvän esitykseni siinä, kun eräs luokkalaiseni sanoi minulle, että olen positiivisempia ja avoimempia ihmisiä joita tuntee. Ja jos joku todella tuntisi minut, niin hän tietäisi, ettei tuo kuvaus todellakaan millään tavalla sovi minuun.
Nyt en vaan tiedä miten tästä eteenpäin…? Pitäisikö lopultakin hakeutua hoitoon? Vai yritänkö vielä selvitä yksin?
Eli olen 19-vuotias opiskelija ja sairastuin vakavaan masennukseen kolme vuotta sitten ja sitä jatkui kaksi vuotta. Tai oikeastaan en tiedä onko oikein käyttää termiä vakava masennus, sillä kukaan alaan erikoistunut ei ole kyseistä sairautta minulla todennut, sillä kenenkään luona en ole käynyt.
Erään ystäväni psykiatri kyllä sanoin oireista kuultuaan, että se minulla varmaan on ja ehdotti, että hakeutuisin hoitoon (kuten monet muutkin ihmiset). En kuitenkaan hakeutunut, ehkä en kehdannut. En myöskään ole sellainen ihminen, joka pystyy avautumaan tuntemattomalle ja kertomaan ongelmistaan. Ja varsinkin lääkäreitä yms. kohtaan en koe suurtakaan luottamusta.
Ystävilleni silloin kerroin asiata ja he joko ymmärsivät tai eivät, lopulta luulen, että suurin osa heistä ei koskaan ymmärtänyt eikä välittänyt.
Ne kaksi vuotta olivat kamalia. Öisin suunnittelin erilaisia tapoja, joilla voisin tappaa itseni ja itkin päivin ja öin, yleensä kuitenkin niin, että muut eivät huomanneet.
Vanhemmillenikin kerroin asiasta ja äitini, johon minulla on hyvät välit vain totesi välinpitämättömästi, että luuletko etten mä sitten ole masentunu, kaikki me ollaan. Ja isäni, jonka kanssa en tule erityisen hyvin toimeen jaksoi lohduttaa minua yhden illan, sen jälkeen asiasta ei enää puhuttu (mutta se yksi ilta oli isältäni enemmän kuin olen koskaan aiemmin saanut).
Yritin siis hakea tuolloin apua niin vanhemmiltani kuin ystäviltänikin, mutta lääkäriin olin päättänyt olla menemättä, enkä mennytkään. Olin itsepäinen ja päättänyt selvitä yksin.
Noin vuosi sitten asiat alkoivat lopulta helpottaa, en osaa sanoa miksi, mutta tuolloin olin ylpeä siitä, että tunsin päässeeni pahimman yli yksin ilman apua. Pitkän aikaa tunsin itseni tyhjäksi ja asiat jotka ennen olivat vaivanneet minua lopettivat vaivaamasta, mikä oli outoa. Tunsin masennuksen lopulta väistyneen ja hetken sain elää rauhassa. Kaikki oli vähän aikaa hyvin.
Tänä syksynä sitten muutin uudelle paikkakunnalle opiskelemaan ja masennuksen oireet iskivät jälleen. Kesän aikana tutustuin nykyiseen poikaystävääni ja vaikka äitini yritti aina minulle sanoa, että kyllä se masennus helpottaa, kunhan löydät poikaystävän, niin hän oli väärässä (en ikinä uskonutkaan hänen olevan oikeassa). Ei se helpottanut, oikeastaan luulen, että siitä tämä uusi alamäki alkoi. En tiedä oliko aiempi ”paranemiseni” vai päässäni luoma illuusio…
Nykyisin itken taas itseni uneen öisin, jos satun nukahtamaan, tosin yleensä vaan valvon kaiket yöt. Itsetuhoiset ajatukseni eivät tosin ole vielä palanneet, sillä nykyisin vain mietin sitä miten voisin kadota, vain lähetä pois kertomatta kenellekään minne menen ja koska palaan. Ja nämä suunnitelmat ovat aika vakavia ottaen huomioon, että minulle on jo ylhäällä monta eri suunnitelmaan, jonka mukaan voisin toimia. Tällä kertaa on vielä sekin ero, että en olekaan kertonut kenellekään masentuneisuudestani. Esimerkiksi poikaystävälläni ei ole mitään aavistusta nykyisestä tai entisestä masentuneisuudesta.
Täällä elän uudella vieraalla paikkakunnalla yksin, tuskin pidän enää edes kunnolla yhteyttä muihin ihmisiin poikaystävääni ja kämppistäni lukuun ottamatta. On vaan outoa, kun nykyään esitän ihmisille, että asiani ovat jokseenkin hyvin tai että ne ovat kuitenkin paremmin kuin ovatkaan. Kotonani kukaan ei tiedä asiata, eikä myöskään kavereilleni ole paljon hajua kyseisestä asiasta. Parhaiten huomasin hyvän esitykseni siinä, kun eräs luokkalaiseni sanoi minulle, että olen positiivisempia ja avoimempia ihmisiä joita tuntee. Ja jos joku todella tuntisi minut, niin hän tietäisi, ettei tuo kuvaus todellakaan millään tavalla sovi minuun.
Nyt en vaan tiedä miten tästä eteenpäin…? Pitäisikö lopultakin hakeutua hoitoon? Vai yritänkö vielä selvitä yksin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
kiitokset sinulle, että niin hyvin ja seikkaperäisesti jaksoit kuvata ongelmiasi.
Itse kärsin mainitsemastasi kulissielämästä pitkään.Onnistuin julkisesti hämäämään muita olemalla aina ns iloinen, auttavainen ja positiivinen.
Suicidi oli mielessäni aina yksin ollessani. Valvoin yöt, olin ahdistunut ja työnarkomaniaan onnistuin peittämään kaiken.
Kunnes jouduin sairaslomalle ihan somaattisesta syystä, eli jalka murtui. Jouduin tällöin tilanteeseen, jossa jatkuvasti olin ahdistunut, uneton ja masentunut. Eli yksin asioita pohtiessa ne saivat yhä hurjempia ajatuskäänteitä. Myös tällöin huomasin vakavimman oireeni esiinpääsyn, eli aloin erakoitumaan. En enää ottanut yhteyttä ihmisiin. Kauppaanmeno alkoi tuottaa vaikeuksia. Ja asioiden seurattua toistaan, aloin lopulta pelkäämään ulos menemistä. Hygienia, siivoukset jne unohtuivat pikkuhiljaa. Makasin peittojen välissä jatkuvasti ahdistuneena, itkien ja suicidia suunnitellen. Josko olin tosin niin masentunut, etten olisi suicidiakaan pystynyt aikaansaamaan. Sinun tavoin toivoin voivani vain hävitä. En tajunnut edes romahtaaneni totaalisesti.
Hyvä ystäväni ei ollut viesteistään, kirjeistään yms huolimatta kuullut minusta pitkään aikaan, joten ( ikuisesti hänelle kiitollinen) hän tuli kotiini talonmiehen avattua oven, koska ei us. soittamisestaan huolimatta saanut vastausta.
Kun hän näki itkevän, ahdistuneen, laihtuneen, epähygieenisen olemukseni, suostutteli hän minut siihen, että saisi kutsua SOS-auton edes paikalle, koska en itse suostunut lähtemään mihinkään.
Siitä alkoi pitkällinen toipuminen. Ensin sairaalahoidossa, jossa aloitettiin välittömästi depressiolääkitys. Jo sairaalassa ollesssani, minulle niin ikään alettiin puuhata myös KELA:n terapiaa, jota kognitiivista sellaista kävinkin sitten kaksi vuotta. Syöden koko ajan myös depressiolääkitystä. Terapiassa kävin lävitse jo lapsuudessa syntyneitä traumoja ja aloin hitaasti ymmärtämään itseäni ja käyttäytymistäni yhä paremmin.
Terapian loppumisesta on nyt 4 vuotta. Lääkitystä en ole tarvinnut vuosiin. Vietän nyt mielestäni tasapainoisempaa elämää kuin koskaan, tarkoittaen mm omalla kohdallani, että olen lopettanut itseni kohdalla näyttelemisen ja mielistelyn siinä mielessä, että minusta pidettäisiin ( pienen lapsen ikuinen toive). Edes hiukan.
Nykyisin voin (romahtamiseni, terapian ja lääkityksen jälkeen) viimeinkin olla oma itseni ja luottaa, että minusta pidetään juuri tällaisena. Eikä ole niin vakavaa, vaikka kaikki eivät pitäisikään. Enhän minäkään kaikista pidä.
En tiedä, mitä sinun masennuksesi taustalla on. Toivoisin kuitenkin, ettei masennuksesi menisi niin pitkälle kuin omani. Että yrittäisit jaksaa luottaa siihen, että voit saada apua. Oli se sitten farmakologista, terapeuttista tai supportiivista. Uskon, että tiedät, mistä hakea apua. Kulisseilla, millä tahansa, kun on taipumus romahtaa.
Kaikkea hyvää jatkossa ja jaksamista nykyisessä, vaikeassa elämän tilanteessasi kuitenkin...
Ystävä hyvä hae apua ennenkuin on liian myöhäistä! Elämä on kuitenkin loppuseltaan elämisen arvoista! Kaikkea hyvää Sinulle toivottaa kohtalotoveri.
Suosittelen lämpimästi, että haet apua. Sitä saa kun pyyttää. Ensimmäinen kerta terapeutilla on hirvein ja sen jälkeen on luvassa vain pelkkää helpotusta! Älä päästä masennustasi enää pahemmaksi.