Miehelläni, 42v., on ollut korkea verenpaine jo vuosia (alapaine 95-115). Pyynnöistä, kehoituksista, lahjomisesta, uhkailuista ja kiristämisistä huolimatta hän ei suostu menemään lääkäriin, koska menetti aikoinaan uskonsa heihin.
Miehelleni tuli n. 16 vuotta sitten alaraajavamman seurauksena keuhkoveritulppa, joka diagnosoitiin aluksi väärin. Häntä hoidettiin viiden päivän ajan aluesairaalassa alkoholistina ja kohtelu oli sen mukaista eli ala-arvoista ja nöyryyttävää. Kuin sattumana eräs hoitaja teki ylimääräisiä mittauksia mieheni pyynnöstä ja totesi jonkin olevan todella hullusti. Siitä alkoi lumipalloefekti, jonka seurauksena hän vietti kolme vuorokautta tehohoidossa keskussairaalassa helvetillisissä kivuissa elämän ja kuoleman rajamailla. Kaikkiaan sairaslomaa oli viitisen kuukautta. Mitään hoitovirheilmoitusta ei silloin tehty, koska viulut maksoi työnantaja (alaraajavamma oli työtapaturma). Seurannan siirryttyä keskussairaalasta omalle terveysasemalle puolituttu lääkäri letkautti mitattuaan korkeat verenpainelukemat, että on tainnut tulla syötyä lakritsia. Se oli miehelleni piste iin päälle. Hän heitti lääkkeet nurkkaan ja sanoi, että katsotaan kuinka kauan ukko jaksaa heilua.
Sukurasituksia miehelläni riittää: veli kuollut 44v. sydäninfarktiin, eno samoin vanhemmalla iällä, äiti kuollut reilu seitsemänkymppisenä sydäninfarktin aiheuttamaan komplikaatioon, molemmilla sisarilla korkea verenpaine, joihin lääkitykset, tädeillä ja äidin puolen serkulla verenpainelääkitykset jne. Miehelläni on pieni vatsakumpu, liikuntaa tulee työn puolesta useita kilometrejä joka työvuorossa ja voimien mukaan hän lenkkeilee sekä pyöräilee. Ruoka meillä on terveellistä, suolasta mieheni ei pidä ja rasva on hyvälaatuista. Alkoholia hän käyttää kohtuudella eikä tupakoi. Jos ehdotan puolellakaan sanalla mittaavani hänen verenpaineensa, hän raivostuu mielettömästi ja tulee lähes silmille. Edellisestä mittauksesta on varmasti pari vuotta. Sisarien ja muiden sukulaisten patistellessa häntä lääkäriin mieheni aina lupaa harkita asiaa, mutta tuskin todellisuudessa edes harkitsee. Mieheni on sitä mieltä, että sitten hän vaan kuolee pois, jos niin käy. Itse alan ammattilaisena tiedän varsin tarkasti, että kuolema on vain yksi vaihtoehto ja valitettavan helppo itse potilaalle. Minusta ja kolmesta lapsestamme hän ei piittaa, meillä on kuulemma parempi ilman häntä.
Voisi todeta, että tapaus on traumatisoinut mieheni pahasti. Kaikki nämä vuodet hän on jaksanut aina vaan puhua ja taas puhua tapahtuneesta mutta siihen prosessi onkin sitten jäänyt. Olen ajoittain todella toivoton asian suhteen, koska tuntuu siltä kuin eläisi koko ajan veitsi kurkulla. Jonkin hengenpelastusmitalin on se ihminen ansainnut, joka mieheni saa lääkäriin.
Puhelua sairaalasta odotellessa…
Miehelleni tuli n. 16 vuotta sitten alaraajavamman seurauksena keuhkoveritulppa, joka diagnosoitiin aluksi väärin. Häntä hoidettiin viiden päivän ajan aluesairaalassa alkoholistina ja kohtelu oli sen mukaista eli ala-arvoista ja nöyryyttävää. Kuin sattumana eräs hoitaja teki ylimääräisiä mittauksia mieheni pyynnöstä ja totesi jonkin olevan todella hullusti. Siitä alkoi lumipalloefekti, jonka seurauksena hän vietti kolme vuorokautta tehohoidossa keskussairaalassa helvetillisissä kivuissa elämän ja kuoleman rajamailla. Kaikkiaan sairaslomaa oli viitisen kuukautta. Mitään hoitovirheilmoitusta ei silloin tehty, koska viulut maksoi työnantaja (alaraajavamma oli työtapaturma). Seurannan siirryttyä keskussairaalasta omalle terveysasemalle puolituttu lääkäri letkautti mitattuaan korkeat verenpainelukemat, että on tainnut tulla syötyä lakritsia. Se oli miehelleni piste iin päälle. Hän heitti lääkkeet nurkkaan ja sanoi, että katsotaan kuinka kauan ukko jaksaa heilua.
Sukurasituksia miehelläni riittää: veli kuollut 44v. sydäninfarktiin, eno samoin vanhemmalla iällä, äiti kuollut reilu seitsemänkymppisenä sydäninfarktin aiheuttamaan komplikaatioon, molemmilla sisarilla korkea verenpaine, joihin lääkitykset, tädeillä ja äidin puolen serkulla verenpainelääkitykset jne. Miehelläni on pieni vatsakumpu, liikuntaa tulee työn puolesta useita kilometrejä joka työvuorossa ja voimien mukaan hän lenkkeilee sekä pyöräilee. Ruoka meillä on terveellistä, suolasta mieheni ei pidä ja rasva on hyvälaatuista. Alkoholia hän käyttää kohtuudella eikä tupakoi. Jos ehdotan puolellakaan sanalla mittaavani hänen verenpaineensa, hän raivostuu mielettömästi ja tulee lähes silmille. Edellisestä mittauksesta on varmasti pari vuotta. Sisarien ja muiden sukulaisten patistellessa häntä lääkäriin mieheni aina lupaa harkita asiaa, mutta tuskin todellisuudessa edes harkitsee. Mieheni on sitä mieltä, että sitten hän vaan kuolee pois, jos niin käy. Itse alan ammattilaisena tiedän varsin tarkasti, että kuolema on vain yksi vaihtoehto ja valitettavan helppo itse potilaalle. Minusta ja kolmesta lapsestamme hän ei piittaa, meillä on kuulemma parempi ilman häntä.
Voisi todeta, että tapaus on traumatisoinut mieheni pahasti. Kaikki nämä vuodet hän on jaksanut aina vaan puhua ja taas puhua tapahtuneesta mutta siihen prosessi onkin sitten jäänyt. Olen ajoittain todella toivoton asian suhteen, koska tuntuu siltä kuin eläisi koko ajan veitsi kurkulla. Jonkin hengenpelastusmitalin on se ihminen ansainnut, joka mieheni saa lääkäriin.
Puhelua sairaalasta odotellessa…
Vastaukset 4
Vanhimmat
miehesi puheista.
kertoa? Aikuinen ihminen saa ihan itse päättää asioistaan.
Aika kamala kokemus on ollut miehelläsi! Minulla vähän vastaavanlainen, myös sydän- ja keuhkoveritulppa jota ei havaittu kunnes oli jo melkein menoa. Hoitovirhe sekin ja haluttomat terveyskeskustoimet, välinpitämättömät lääkärit.
Minullekin jäi traumaattinen kokemus ja usko meni siihen, että olisi jokin "turvaverkko" johon voisi luottaa. Itselläni tulppa vaurioitti sydäntä ja vp jäi tavattoman alhaiseksi. (niinkin päin!)
En osaa neuvoa muuta kuin että koita ymmärtää miestäsi. On julma kokemus tulla miltei tapetuksi ja ylikävellyksi kuolemankourissa. Ymmärtäähän miehesi, että psyykekin on kärsinyt? Itse syön ahdistuslääkkeitä ehkä loppuelämäni.
Olisiko niistä apua?
Jatkan vielä pari asiaa...
Kyseessä on ns. posttraumaattinen reaktio, joka joko tulee purkaa pois tai sitten selviytyä sen kanssa. Minulla se vaikutti koko elämään. Työmotivaatio hävisi täysin, se mikä ennen tuotti suurinta mielihyvää. Parisuhde rakoili, kun vain velloin omissa liemissäni. Yhteiskunnalliset asiat olivat toisarvoisia, koko sosiaalinen elämä lamaantui, mikään ei tuntunut miltään. (eipä vieläkään...kuin ennen)
En osannut enää nukkua.
Heräsin painajaisuniin ja kuolemanpelkoon.
Psykiatrilla käynti auttoi hieman eteenpäin, tosin vain lääketasolla.
Olisiko siellä käynti jokin kerän avaus?
Yksityinen varmaan parempi kuin ylikuormitettu muu...
Voimia teille kaikille!