Kipeä
Marjo katsoi ympärilleen odotushuoneessa. Vanha mummo vastasi silmäykseen ja vilautti mairean hymyn. Marjon olisi tehnyt mieli sanoa jotain, jutella vaikka lumesta tai muusta yksinkertaisesta, mutta mitä sitä turhia? Puoliturhasta päliseminen auttaisi vain hetkeksi ja lopulta pahentaisi oloa. Oikean puhumisen kaipuu oli ollut jo päiviä. Marjo ei ollut avannut suutaan kunnolla pitkään aikaan. Hän oli menettänyt toivonsa. Päivästä toiseen samoja juttuja: "No mitens kirjotuksiin valmistautuminen menee?" "Aiotko tulla tänään Saarisille? Et oo käyny pitkään aikaan." Hän tunsi olonsa niin kuplaksi. Olisi ollut edes jotain, mistä saada ponnetta räjähtämiseen. Sitä kaivattiin nyt, ennen kuin muut sivelisivät lisää syövyttävää saippuaa pintaan ja jättäisivät tuuleen pyörimään.
Marjo nousi kutsuttaessa. Hän asteli huoneeseen numero 2 ja istuuntui nahkasta tehdylle tuolille. Koko huoneen sisustus oli kaamea: verhot valkoiset sinisilla ja punaisilla perhosilla, kaapistot kirkuvan vihreät ja sopimattomuuden huipensi paskanvärinen potilastuoli. Hän tunsi pitkästä aikaa sympatiaa toista ihmistä kohtaan katsoessaan rupsahtanutta ja tympääntynyttä sairaanhoitajaa. Kuka tahansa oksentaisi sisäänsä tällaisessa ympäristössä.
Hoitaja teki rutiinin voimalla puhdistukset ja survoi neulan suoneen. Puoli minuuttia ja kiusallinen imutunne loppui. Marjo hymyili ja hoitaja vastasi samalla lailla: kuin saippuaa suupielissä. Marjo sanoi tervehdykset ja poistui huoneesta.
Sairaalan käytävät kiemurtelivat raivostuttavasti. Tuntui, kuin olisi suorittanut päivän kävelylenkin kierrellessään ulos rakennuksesta. Marjo harppoi eteisen ja tunsi vihdoin viileää ilmaa kasvoillaan. Ulkona oli melua ja valojen vilketta. Pian alkaisi päässä hakkaamaan. Marjo aikoi ottaa juoksuaskelia, mutta kaatui kyljelleen. Hän jäi makaamaan. Mitä tapahtuisi, jos kukaan ei huomaisi? Koskakohan joku huomaisi? Kivet pistelivät Marjon kylkiä ja hänen teki mieli ulvoa raivostuttavan ambulanssin rytmissä.
Marjo katsoi ympärilleen odotushuoneessa. Vanha mummo vastasi silmäykseen ja vilautti mairean hymyn. Marjon olisi tehnyt mieli sanoa jotain, jutella vaikka lumesta tai muusta yksinkertaisesta, mutta mitä sitä turhia? Puoliturhasta päliseminen auttaisi vain hetkeksi ja lopulta pahentaisi oloa. Oikean puhumisen kaipuu oli ollut jo päiviä. Marjo ei ollut avannut suutaan kunnolla pitkään aikaan. Hän oli menettänyt toivonsa. Päivästä toiseen samoja juttuja: "No mitens kirjotuksiin valmistautuminen menee?" "Aiotko tulla tänään Saarisille? Et oo käyny pitkään aikaan." Hän tunsi olonsa niin kuplaksi. Olisi ollut edes jotain, mistä saada ponnetta räjähtämiseen. Sitä kaivattiin nyt, ennen kuin muut sivelisivät lisää syövyttävää saippuaa pintaan ja jättäisivät tuuleen pyörimään.
Marjo nousi kutsuttaessa. Hän asteli huoneeseen numero 2 ja istuuntui nahkasta tehdylle tuolille. Koko huoneen sisustus oli kaamea: verhot valkoiset sinisilla ja punaisilla perhosilla, kaapistot kirkuvan vihreät ja sopimattomuuden huipensi paskanvärinen potilastuoli. Hän tunsi pitkästä aikaa sympatiaa toista ihmistä kohtaan katsoessaan rupsahtanutta ja tympääntynyttä sairaanhoitajaa. Kuka tahansa oksentaisi sisäänsä tällaisessa ympäristössä.
Hoitaja teki rutiinin voimalla puhdistukset ja survoi neulan suoneen. Puoli minuuttia ja kiusallinen imutunne loppui. Marjo hymyili ja hoitaja vastasi samalla lailla: kuin saippuaa suupielissä. Marjo sanoi tervehdykset ja poistui huoneesta.
Sairaalan käytävät kiemurtelivat raivostuttavasti. Tuntui, kuin olisi suorittanut päivän kävelylenkin kierrellessään ulos rakennuksesta. Marjo harppoi eteisen ja tunsi vihdoin viileää ilmaa kasvoillaan. Ulkona oli melua ja valojen vilketta. Pian alkaisi päässä hakkaamaan. Marjo aikoi ottaa juoksuaskelia, mutta kaatui kyljelleen. Hän jäi makaamaan. Mitä tapahtuisi, jos kukaan ei huomaisi? Koskakohan joku huomaisi? Kivet pistelivät Marjon kylkiä ja hänen teki mieli ulvoa raivostuttavan ambulanssin rytmissä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Onkohan täällä palstalla kukaan hereillä, vai eikö aivot toimi tarpeeksi sähäkästi niin yksinkertaiseen asiaan kuin mielipiteen muodostamiseen??!!
ei ainakaan tuollaisen ruikutuksen jälkeen ;)
Sori vaan kun yritin herättää huomiota. Sinä ainakin aika ahkera kävijä olet, kun vain pari tuntia ruikutukseni jälkeen ilmestyi mielipidettä, mutta et taida pystyä vastaamaan muuta kuin parin lauseen mittaisiin viesteihin. ;)
niin siis, hän ei kai osaa, vaikka yrittääkin viestiä siihen pystyvänsä "ei ainakaan...jälkeen"...
Tästä jäi jotenkin sekava kuva, vaikka tapahtumat olivatkin aika yksinkertaisia. Ehkä syynä sekavuuden tunteeseen olivat oudot, kömmähtäneen tuntuiset sanavalinnat/kielikuvat, (mm. "syövyttävää saippuaa" "oksentaisi sisäänsä" "rutiinin voimalla" "survoi neulan suoneen" "sanoi tervehdykset" ...) joiden kohdalla jäi miettimään miten muutoin, paremmin, kunkin asian olisi voinut sanoa. Tuntui siis vähän siltä että tietyt lauseet halusivat omaperäisyydellään imeä kaiken huomion itseensä sen sijaan että olisivat tukeneet tarinaa.
Ja sitten vielä tuli mieleen että tuo novelli olisi saattanut toimia paremmin ykköspersoonassa, minämuodossa.
No, suoraan sanottuna minäkään en tästä löydä mitään arvosteltavaa. Siis kirjoituksesi ei herätä mitään tunteita. Se vain on. Ja minä en pitäisi sitä mitenkään myönteisenä asiana. Tavallaan aikamoisia kliseitä, boring-angstia "Puoliturhasta päliseminen auttaisi vain hetkeksi ja lopulta pahentaisi oloa. Oikean puhumisen kaipuu oli ollut jo päiviä."
Käytät periaatteessa ihan mielenkiintoisia kielikuvia: "Hän tunsi olonsa niin kuplaksi. Olisi ollut edes jotain, mistä saada ponnetta räjähtämiseen. Sitä kaivattiin nyt, ennen kuin muut sivelisivät lisää syövyttävää saippuaa pintaan ja jättäisivät tuuleen pyörimään." mutta ne tuntuvat jotenkin irtonaisilta, siltä että olet keksinyt kivan sanonnan ja tunget sen ensimmäiseen paikkaan mihin vaan pystyt.
Anteeksi näin tyly puhe, mutta kun kerran silppuamista halusit. Ethän kadota joulumieltäsi tyystin ;) Kyllä tuossa oli ihan aineksia, jos joskus vielä parantelet tuota tekstiä (jos se nyt itsestäsi sitä edes kaipaa) niin olisihan se mielenkiintoista nähdä, mitä siitä vielä kehität.