Hei! Minulla on ystävä, joka on kärsinyt jo pitkään eriasteisista masennuksista, ahdistuksista ja muista mielenterveyden ongelmista. Takana on myös pari itsemurhayritystä.
Henkilö saa jatkuvasti ammattiapua ja hänellä on myös hyvä parisuhde. Kuitenkin hän on jostakin syystä ottanut tavakseen soitella minulle säännöllisen epäsäännöllisesti vuodatuspuheluita. Noita puheluita tulee keskimäärin yksi viikossa.
Olen väsynyt olemaan psykologi. Minulla on kaksi pientä lasta ja muitakin kiireitä. Minulla on siis jo täysi työ pysyä kiinni omassa elämässä ilman, että joku toinen kuormittaisi minua minä-keskeisillä huolilla.
Olen alkanut siis vältellä tapaamisia ja puheluita, mutta tapasimme kuitenkin henkilön kanssa ikään kuin pakon edessä pari viikkoa sitten. Tuolloin hän alkoi syyllistää minua, kuinka en ehdi vastata ikinä puhelimeen. Lisäksi hän aina ajelee säännöllisesti kotimme ohitse matkalla töihin, ja hän on siitä loukkaantunut, kun emme ole valmiita vastaanottamaan häntä ex tempore - kylään. Ja kun henkilö oli taannoin pitkällä sairaslomalla, hän alkoi tapaamishetkellä vuodattaa, kuinka ahdistavaa oli olla yksin ja kuinka hän olisi voinut silloinkin käydä meillä.
Minä olen siis väsynyt, ja olen vakaasti sitä mieltä, ettei minun tarvitse olla toisen psykologi ilman palkkaa. Tuntuu siltä, että usein kuuntelun (silloin kun olin valmis ottamaan puheluita vastaan päivittäin) palkkana on vain pelkkä syyllistäminen ja vittuiluripitys siitä, että asiani ovat hyvin.
Onko tuollainen syyllistäminen siis tyypillistä mielenterveyspotilaille? Onko heille tyypillistä myös takertua toiseen ja odottaa epärealistisia palveluksia muilta? Miten ylipäätään voisin toimia tällaisessa tilanteessa?
Henkilö saa jatkuvasti ammattiapua ja hänellä on myös hyvä parisuhde. Kuitenkin hän on jostakin syystä ottanut tavakseen soitella minulle säännöllisen epäsäännöllisesti vuodatuspuheluita. Noita puheluita tulee keskimäärin yksi viikossa.
Olen väsynyt olemaan psykologi. Minulla on kaksi pientä lasta ja muitakin kiireitä. Minulla on siis jo täysi työ pysyä kiinni omassa elämässä ilman, että joku toinen kuormittaisi minua minä-keskeisillä huolilla.
Olen alkanut siis vältellä tapaamisia ja puheluita, mutta tapasimme kuitenkin henkilön kanssa ikään kuin pakon edessä pari viikkoa sitten. Tuolloin hän alkoi syyllistää minua, kuinka en ehdi vastata ikinä puhelimeen. Lisäksi hän aina ajelee säännöllisesti kotimme ohitse matkalla töihin, ja hän on siitä loukkaantunut, kun emme ole valmiita vastaanottamaan häntä ex tempore - kylään. Ja kun henkilö oli taannoin pitkällä sairaslomalla, hän alkoi tapaamishetkellä vuodattaa, kuinka ahdistavaa oli olla yksin ja kuinka hän olisi voinut silloinkin käydä meillä.
Minä olen siis väsynyt, ja olen vakaasti sitä mieltä, ettei minun tarvitse olla toisen psykologi ilman palkkaa. Tuntuu siltä, että usein kuuntelun (silloin kun olin valmis ottamaan puheluita vastaan päivittäin) palkkana on vain pelkkä syyllistäminen ja vittuiluripitys siitä, että asiani ovat hyvin.
Onko tuollainen syyllistäminen siis tyypillistä mielenterveyspotilaille? Onko heille tyypillistä myös takertua toiseen ja odottaa epärealistisia palveluksia muilta? Miten ylipäätään voisin toimia tällaisessa tilanteessa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Otiskoit viestisi "Mielenterveyspotilaiden läheisille".
On varmaa että et olisi kirjoittanut "Yskäpotilaiden läheisille" etkä "Polvisärkypotilaiden läheisille".
Näin häikäilemättömästi leimaavassa otsikoinnissasi ja alistettuja pilkaavassa moitekirjoituksessasi syyllistyit rikoslaissa tarkoitettuun kiihottamiseen kansanryhmää vastaan.
syyllistyny!!tää on kaheli hei mielenterveyspalsta,ei mikään yskäpalsta. eikä tos mitään kiihotusta ollu,neuvojen kysymistä ihan asiallisesti.
"Onko tuollainen syyllistäminen siis tyypillistä mielenterveyspotilaille?"
Ei kaikille, mutta joillekin.
"Onko heille tyypillistä myös takertua toiseen ja odottaa epärealistisia palveluksia muilta?"
Veikkaisin jonkin sortin persoonallisuushäiriötä.
"Miten ylipäätään voisin toimia tällaisessa tilanteessa?"
Aseta selvät rajat suhteelle. Kerro rehellisesti oma näkökantasi asiaan, ja ilmaise jotenkin että se ei tarkoita sitä että olisit hylkäämässä ystävääsi. Se, että asetat rajat mahdollistaa ystävyyden jatkumisen. Senkin voit sanoa suoraan. Tottakai ystäväsi loukkaantuu ensin, mutta kyllä se siitä tokenee. Äläkä mene mukaan mihinkään manipulointeihin ja syyllistämisiin vaikka kuinka pahalta tuntuisi. Pidät ne rajat vaikka mikä olisi, vähän kuin pikkulasten kanssa. Ainakaan rajatilaisten käytös ei useinkaan eroa uhmaikäisestä.
Mikä tämä rajatila on?
Usein ystäväni on todella vihainen, jos vastaan puhelimeen ja ilmoitan, että minulla on kiire. (On aika luonnollista, että olen jatkuvasti kiinni, kun lapsilla on ikää 2 ja 0,5 vuotta ja kotieläimiäkin on.) Ja jos olen ollut liikkeellä jonkun toisen ystävän kanssa, hän on siitä vihainen ja närkästynyt.
Hänellä itsellään ei ole ollut tilaisuutta hankkia lapsia, ja niinpä hän jatkuvasti antaa minulle puukkoa siitä, kuinka on epäreilua, kun joillekin niitä lapsia vain tulee. Samansorttista v-tuilua tulee joka käänteessä, jos uskallankin kertoa jotakin mukavaa itsestäni.
Pahin temppu oli se, että hän kävi räyhäämässä ex-puolisonsa ja hänen uuden vaimonsa ovella niin, että poliisille oli melkein tarvetta. Uhkailua, kiristystä, kiukuttelua, marttyyrimaisuutta ja suutahtelua. Kamalaa ja ahdistavaa!
Pari linkkiä aiheesta.
http://www.kaypahoito.fi/kh/kaypahoito?suositus=khp00074
http://fi.wikipedia.org/wiki/Epävakaa_persoonallisuus