Kun olin pieni osasin nauttia elämästä. Kuitenkin silloin jo olin aika herkkätunteinen ja saatoin olla huolissani ihan turhista asioista. Äitini ja isäni olivat hyvin rakastavaisia meitä lapsia kohtaan, ovat toki edelleen. Kolmannella luokalla minua kiusattiin monen muun ohella. Kiusaaminen jatkui ylä-asteellekin. Silloin elämä ei enää maittanut.
Emme perheemme kanssa juuri koskaan olla missään maailmalla reissattu, emme olleet rikkaita, vanhemmillani ei nykyään ole kuin muutama ystävä. Sisko on yhtä masentuuneessa tilassa kuin itsekin olen.
En osaa enää arvostaa ihmisiä, en osaa arvostaa itseäni. Näen suurimman osan ihmisistä pelkkinä idiootteina. Olen hyvin katkera, enkä osaa antaa anteeksi itselleni tällaisesta kohtalosta. Pidän itseäni huonona ihmisenä, ja jatkuvasti teen jokseenkin ilkeitä tekoja sekä pelkään että tämä vielä pahenee ja muutun ihan joksikin ihmishirviöksi.
Kuitenkin muille ihmisille keskustellessa yritän esittää itsevarmaa ja itsestäni pitävää, mikä saattaa luoda minusta vähän itsekeskeisen ihmisen.
Kauhuleffoissa yms, samaistuin pahiksiin.
En haluaisi vihata ketään mutta välillä tulee raivonpuuskia, vaikka tiedostaisin kuinka naurettavaa ja turhaa sellainen on.
en osaa hillitä itseäni.
Alun perin olin kovin kiltti tyttö joka ei halunnut kenellekään pahaa. En tosin vieläkään haluaisi, mutta onnistun silti aiheuttamaan kaikkea paskaa tavoitellessani hyvänonnentunteita, jotka loppujen lopuksi eivät sitten tunnukaan niin hyviltä.
En uskalla sanoa mielipiteitäni koska koen ajattelevani asioista niin eri tavalla, lisäksi olen huono perustelemaan kantani.
Enkä muutenkaan tiedä tästä maailmasta paskan vertaa siihen nähden että olen jo 20 vuotias.
Kadotettua nuoruutta ei koskaan saa takaisin, mutta mielummin sen sitten kadottaa kuin että sekoilee vanhemmalla iällä ihan päättömiä ja yrittää ottaa takaisin sitä mistä jäi nuorena paitsi.
Harmittaa että on tällainen kohtalo. Vanhaa on vaikea unohtaa, koska siihen ihminen perustaa tämän hetkiset näkemyksensä maailmasta.
Usein jotakin työtä aloittaessani tai mitä tahansa teen tai sanon niin mieleen tulee lause "en jaksa, ihan sama vaikka menisi kaik vituiksi" Mutta totuus on se että kyllä ihminen pärjää vaikka kuinka pohjalle päätyisi. VAin kuollut ihminen ei jaksa. Ja ainahan se pistää vituttamaan että sitten asiat kasaantuvat ja kaikki meneekin vituiksi. Sitten ihmettelen että minkäs vitun takia asiat ovat niinkuin ovat. Ehkäpä jatkuva yrittäminen ja positiivinen mieli toisi tulosta hyvin pitkän ajan päästä, mutta en jaksa uskoa siihen.
ehkä pitäisi jaksaa.
mutta en jaksa, olen niin turhautunut ja vihainen itselleni.
Emme perheemme kanssa juuri koskaan olla missään maailmalla reissattu, emme olleet rikkaita, vanhemmillani ei nykyään ole kuin muutama ystävä. Sisko on yhtä masentuuneessa tilassa kuin itsekin olen.
En osaa enää arvostaa ihmisiä, en osaa arvostaa itseäni. Näen suurimman osan ihmisistä pelkkinä idiootteina. Olen hyvin katkera, enkä osaa antaa anteeksi itselleni tällaisesta kohtalosta. Pidän itseäni huonona ihmisenä, ja jatkuvasti teen jokseenkin ilkeitä tekoja sekä pelkään että tämä vielä pahenee ja muutun ihan joksikin ihmishirviöksi.
Kuitenkin muille ihmisille keskustellessa yritän esittää itsevarmaa ja itsestäni pitävää, mikä saattaa luoda minusta vähän itsekeskeisen ihmisen.
Kauhuleffoissa yms, samaistuin pahiksiin.
En haluaisi vihata ketään mutta välillä tulee raivonpuuskia, vaikka tiedostaisin kuinka naurettavaa ja turhaa sellainen on.
en osaa hillitä itseäni.
Alun perin olin kovin kiltti tyttö joka ei halunnut kenellekään pahaa. En tosin vieläkään haluaisi, mutta onnistun silti aiheuttamaan kaikkea paskaa tavoitellessani hyvänonnentunteita, jotka loppujen lopuksi eivät sitten tunnukaan niin hyviltä.
En uskalla sanoa mielipiteitäni koska koen ajattelevani asioista niin eri tavalla, lisäksi olen huono perustelemaan kantani.
Enkä muutenkaan tiedä tästä maailmasta paskan vertaa siihen nähden että olen jo 20 vuotias.
Kadotettua nuoruutta ei koskaan saa takaisin, mutta mielummin sen sitten kadottaa kuin että sekoilee vanhemmalla iällä ihan päättömiä ja yrittää ottaa takaisin sitä mistä jäi nuorena paitsi.
Harmittaa että on tällainen kohtalo. Vanhaa on vaikea unohtaa, koska siihen ihminen perustaa tämän hetkiset näkemyksensä maailmasta.
Usein jotakin työtä aloittaessani tai mitä tahansa teen tai sanon niin mieleen tulee lause "en jaksa, ihan sama vaikka menisi kaik vituiksi" Mutta totuus on se että kyllä ihminen pärjää vaikka kuinka pohjalle päätyisi. VAin kuollut ihminen ei jaksa. Ja ainahan se pistää vituttamaan että sitten asiat kasaantuvat ja kaikki meneekin vituiksi. Sitten ihmettelen että minkäs vitun takia asiat ovat niinkuin ovat. Ehkäpä jatkuva yrittäminen ja positiivinen mieli toisi tulosta hyvin pitkän ajan päästä, mutta en jaksa uskoa siihen.
ehkä pitäisi jaksaa.
mutta en jaksa, olen niin turhautunut ja vihainen itselleni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Asianlaidan ollessa tämä, on parasta kääntää kylkeä ja luopua toivosta.
Tässä ei ole tapahtunut mitään pysyvää.
Samoi tunteit on monel ollu.
Mullakin.
Hitaasti mut varmasti yrittää muuttaa tottumuksiaan.
Ja keinoja saavuttaa päämääriään.
Seurakunnasta ja muista kristillisistä paikoista mä olen saanut uutta intoa.
Itsestä löytää jotain täysin uutta.
Positiivisuus löytyy yllättävistä paikoista.