olen ruma.

Muut pitävät minua synkkänä.

Mutta en minä "sisimmässäni" ole.

jäi puuttumaan tuolta ;DD

Tälläistä tämä on. voi kuule tiedän liiankin hyvin miltä susta voi tuntua, vaikka olenkin miespuolinen. Itsellä myös pari ystävää, joista pitää olla todella onnellinen. pidetään me niistä kiinni. Opiskeluni on ainakin toistaiseksi takanapäin ja silti on oikeestaan joka paikassa myös tunne että jos nauretaan tai kuiskitaan niin silloin nauretaan minulle. Jos sulla on finnejä niin älä sä niistä. ne kyllä katoaa ajallaan. Itse olen muuten vaan kauhistus jota naiset tuskin uskaltaa ees vilkaista. tähän alkaa jo tottua. Omat sosiaaliset taidot ovat lähes nolla varsinkin jos naispuolinen jotain tulee jutteleen. onneks kaveri tietää millainen olen ja heidän kanssaan voi olla niinkuin on. Haaveilen itsekkin että saisin perheen joskus, tiedä häntä... Naisia ei nykyään möröt kiinnosta miltään osin ja pintaa syvemmältä ei juurikaan katsella. no mut siis näinhän se on. ulkokuori ekana näkyy ja siitä vedetään johtopäätökset. itse pyrin tätä välttämään. en halua työntää ketään pois. päin vastoin, haluasin suhteita suuntaan ja toiseet paljon. ei olisi ikinä seurasta pulaa. moni tosin varmaan saa musta kuvan jos pari sanaa tulee sanoon että ei tuosta juttukaveriksi edes ole. syy kuitenkin on pelkoni sosiaalisissa tilanteissa enkä mahda sille mitään. se kyllä menee ohi kun vähän saa jutusta kiinni. tälläistä tämä vaan on. ei sulla ole mitään hätää. sä olet nainen ja sut tullaan noukkimaan ennemmin tai myöhemmin. Hyvää jatkoa.

Minutkin on leimattu aika rumaksi olennoksi. Ihmiset alkoivat valittaa ulkönäöstäni yleisesti n. 9 vuotiaana. Akne tuli 12 vuotiaana, paheni sitten ylä-asteella, enkä vieläkään ole päässyt siitä kokonaan eroon 20 vuotiaana. Tukka ei ole ollut kaikista parhain, eivät myöskään vaatteeni, eikä ollut paljonkaan motivaatiota uudistua ja muuttua koska ei ollut rahaa mihinkään, iho oli paska ja eräs perheenjäsen ei halunnut eikä hyväksynyt että muuttaisin kampaustani tai vaatteitani. Minua syrjittiin, halveksittiin, kiusattiin ja haukuttiin vastenmieliseksi ja rumaksi. "Ystävät", perheenjäsen, täysin tuntemattomat tyypit kadulla ovat sanoneet minua rumaksi päin naamaa.

En kestänyt sitä kauaa, joten eristäydyin osittain itse ihmisistä. Se oli aika helppoa, koska kukaan entisistä ystävistäni ei halunnut olla tekemisissäni muutenkaan. Kesät olivat tuskaa kun ei ollut mitään ystäviä jonka kanssa viettää aikaa. 16 vuotiaana sain vihdoinkin pari ystävää ja he ovat vieläkin ainoat ihmiset oikeassa elämässä mitkä voin kutsua ystäviksi.

Nykyään olen muuttut aika paljon ulkonäöllisesti. Olen pikku hiljaa muokannut tukkaani, hankkinut paljon uusia vaatteita, pudottanut painoa ja saanut ihoni joten kuten kuriin. Ihmiset kohtelevat minua suht koht normaalina henkilönä. En enää silti pysty luottamaan ketään ja inhoan ja vihaan enemmän tai vähemmän ihmiskuntaa. "Rumana" ihmisenä näkee ihmisten todellisen luonteen.

En enää tiedä mitä ajattelisin ulkönäöstäni. Kukaan ei ole haukkunut rumaksi viimeisten 9kk aikana ja kaikki uudet luokkalaiset kohtelevat ja suhtautuvat minuun täysin normaalisti. Vieläkin säpsähdän kun kuulen naurua lähelläni. Pidän itsestäni paljon enemmän nyt, mutta en riittävästi, koskan voin vieläkin koska tahansa lyödä peilit rikkinäisiksi ja kirota peilikuvaani. En enää välitä yhtään mitä muut ihmiset ajattelevat minusta tai ulkönäöstäni. Minulle on tärkeintä, että olen itse tyytyväinen itseeni, mutta en vielä voi sanoa että olisin.