Olen ollut masentunut viime keväästä asti. Nyt syksyllä sain viimeinkin apua, ja olo on hiljelleen noussut pahimmasta... Pelkään vain, etten ikinä enää voi olla onnellinen. Huomaan kärsiväni Levottomat-syndroomasta; "mikään ei tunnu miltään". En arvosta elämääni, vaan tunnen pelkkää tyhjyyttä. Elämässäni on tapahtunut hyviäkin asioita (palasimme yhteen poikaystäväni kanssa) ja tulevaisuudessakin on odotettavissa mukavia asioita (mm. Budapestin matka ystäväni kanssa), mutta mikään ei saa minua innostumaan.
En tunne olevani enää onneton, mutten vielä onnellinenkaan. Elän välivaihetta; tuntuu kuin koko elämäni olisi vain pysähtynyt tähän. En halua kuolla, muttei tämä elämä nyt mitenkään kovin kummoista ole.
En tiedä, johtuvatko nämä tunteet lääkkeistä vai olenko vieläkin "toipilas". Minua vain vaivaa se, että kykenenkö enää aitoon iloon vai onko syvällä sisimmässäni todella hajonnut jokin "osa", joka mahdollistaa positiiviset tunteet...
En tunne olevani enää onneton, mutten vielä onnellinenkaan. Elän välivaihetta; tuntuu kuin koko elämäni olisi vain pysähtynyt tähän. En halua kuolla, muttei tämä elämä nyt mitenkään kovin kummoista ole.
En tiedä, johtuvatko nämä tunteet lääkkeistä vai olenko vieläkin "toipilas". Minua vain vaivaa se, että kykenenkö enää aitoon iloon vai onko syvällä sisimmässäni todella hajonnut jokin "osa", joka mahdollistaa positiiviset tunteet...
Vastaukset 3
Vanhimmat
jos masennuksesta toipuminen on päässyt alkuun, ei kantsi hätäillä. Tunteet tulevat perässä, mutta se vie aikaa. Millaisia/mitä lääkitystä olet saanut vaivaasi?Muu hoito?
Syön Remeronia masennukseen ja vielä hetken aikaa myös Risperdalia ahdistukseen. Lisäksi käyn 1-2 kertaa viikossa terapeutilla.
Tuntuu vain kurjalta, kun on jotenkin tyhjä olo. En innostu mistään, en kiinnostu mistään, mikään ei saa minua iloiseksi. Olo on vain tylsä.
En kylläkään halua sitä pahaa oloa takaisin, mutta edes jonkinlaiset tunteet parantaisivat oloani... Tuntuu, että elämä menee hukkaan, ku en hyvistäkään asioista tule onnelliseksi.
Minä ainakin huomasin että ssri-lääkkeet (joista on tullut syötyä lähinnä seromexia ja myöhemmin remeronia) aiheuttavat sellaisen harmaan ja tasapaksun olon, ikinä ei ole poikkeuksellisen iloinen, mutta ei toisaalta pahasti ahdistunut tai surullinenkaan.
Sitten kun lääkkeet menivät loppuun enkä hakenut enää lisää, mielialat alkoivat taas heitellä enemmän, ja olen nyt tyytyväisempi kuin lääkityksen aikana.