Olen kolmikymppinen nainen, ja alanvaihto houkuttelisi hurjasti. Minä haluaisin terveydenhoitajaksi, sairaanhoitajaksikin ehkä, mutta tuo terveydenhoitaja olis enemmän sellaista mulle mieluista. Muutama muukin ala kiinnostaa, mutta tohon olis realistiset mahdollisuudet opiskella.
Ongelmana tässä nyt on vain identiteettikriisti. Meillä ei suvussa ole ketään naista tällä puolella töissä. Lapsesta asti olen oppinut, ettei meistä ole siihen, että eihän sitä kestä isoja haavoja ja inhottavia esim ihotauteja tai muuta epämiellyttävää.
Olin lapsena ja nuorena herkästi pyörtyilevä, pyörtyilin helposti lääkärissä tai jouduin sinne pyörtyiyln vuoksi ja olisko siitä sitten tullut mullekin sellainen kasvatus, että susta ei ikinä ole tuolle alalle.
Parikymppisenä en tiennyt mitä elämältä haluaisin, pyörin vähän vanhempien ohjaamana sinne ja tänne, kokeilin pariakin väärää alaa. Olen tehnyt kaikenlaista ja nyt vanhempana vähän kypsynyt tuo ajatus. Mutta hirveästi epäilyttää.
Että jos musta ei oliskaan siihen, että jos mä vain kuvittelen, kun aina on niin sanottu, ettei meidän suvusta naiset kestä sitä.
Tiedän, etten tulisi saamaan tukea tälle ratkaisulle. Pikemminkin, jos musta ei siihen ole, tulen saamaan mitäs sulle on aina sanottu- kommentteja. Voiko ihmisestä nähdä päällepäin onko siitä johonkin alalle.
Mä olen jotenkin pelännyt noita pääsykokeita ja pelännyt niitä ehkä liikaa. Kun jos joku kysyy, että miksi sä olisit hyvä ja mun päässä on se ajatus, että "ei susta ole", että mitä mä sanoisin. Ja sitäkin pelkään, että jos nyt haen, ja ne kysyy, että miksi nyt, että mitä siihen voi vastata, että parikymppisenä musta ei olis ollut tai olin niin raukka etten uskonut siihen.. Ja jos sanon, että aiemmin en uskonut, että voisin todella pärjätä, niin sehän tulkitaan heikkoudeksi tai epävarmuudeksi.
Tiedän, että siellä on hirveästi reippaita innokkaita parikymppisiä näppäriä tyttöjä. Joille on ihan selvää, mitä ne haluaa, eikä ne osaa edes epäillä etteikö niistä olis.
Pelottaa jotenkin tässä vaiheessa ja tuntee itsensä niin oikeasti huonoksi noiden ajatusten vuoksi. Ja jos en pääsisi, tietäisin, että ei musta olis naisena sitten siihen. Varmaan romahtaisin. Ja pelkään sitäkin, et jos ne kysyy, et mitä jos et pääse? mitä siihen sanoa.
Toisaalta mä olen ajatellut, et eiks ne pääsykokeet ole just sitä varten että huonot karsitaan pois, eli jos musta todella olis siihen, se selviää pääsykokeesta? Miten paljon tuohon voi luottaa, et se tosiaan käy siitä ilmi. Mulla on identiteetti ton asian kanssa aika hukassa. Olen vuosikausia työskennellyt lähinnä miesvaltaisilla aloilla ja tästä on tullut mulle aika pelottava juttu. Ehkä liiankin.
Lisäks kysyisin sellasta ihan käytännön seikkaa, et jos opiskelee terveyden tai sairaanhoitajaksi, miten helppoa tai vaikeaa on saada opiskeluaikana töitä? Elääkö niillä, jos joutuu vaikka neljä vuotta opiskelemaan?
Ongelmana tässä nyt on vain identiteettikriisti. Meillä ei suvussa ole ketään naista tällä puolella töissä. Lapsesta asti olen oppinut, ettei meistä ole siihen, että eihän sitä kestä isoja haavoja ja inhottavia esim ihotauteja tai muuta epämiellyttävää.
Olin lapsena ja nuorena herkästi pyörtyilevä, pyörtyilin helposti lääkärissä tai jouduin sinne pyörtyiyln vuoksi ja olisko siitä sitten tullut mullekin sellainen kasvatus, että susta ei ikinä ole tuolle alalle.
Parikymppisenä en tiennyt mitä elämältä haluaisin, pyörin vähän vanhempien ohjaamana sinne ja tänne, kokeilin pariakin väärää alaa. Olen tehnyt kaikenlaista ja nyt vanhempana vähän kypsynyt tuo ajatus. Mutta hirveästi epäilyttää.
Että jos musta ei oliskaan siihen, että jos mä vain kuvittelen, kun aina on niin sanottu, ettei meidän suvusta naiset kestä sitä.
Tiedän, etten tulisi saamaan tukea tälle ratkaisulle. Pikemminkin, jos musta ei siihen ole, tulen saamaan mitäs sulle on aina sanottu- kommentteja. Voiko ihmisestä nähdä päällepäin onko siitä johonkin alalle.
Mä olen jotenkin pelännyt noita pääsykokeita ja pelännyt niitä ehkä liikaa. Kun jos joku kysyy, että miksi sä olisit hyvä ja mun päässä on se ajatus, että "ei susta ole", että mitä mä sanoisin. Ja sitäkin pelkään, että jos nyt haen, ja ne kysyy, että miksi nyt, että mitä siihen voi vastata, että parikymppisenä musta ei olis ollut tai olin niin raukka etten uskonut siihen.. Ja jos sanon, että aiemmin en uskonut, että voisin todella pärjätä, niin sehän tulkitaan heikkoudeksi tai epävarmuudeksi.
Tiedän, että siellä on hirveästi reippaita innokkaita parikymppisiä näppäriä tyttöjä. Joille on ihan selvää, mitä ne haluaa, eikä ne osaa edes epäillä etteikö niistä olis.
Pelottaa jotenkin tässä vaiheessa ja tuntee itsensä niin oikeasti huonoksi noiden ajatusten vuoksi. Ja jos en pääsisi, tietäisin, että ei musta olis naisena sitten siihen. Varmaan romahtaisin. Ja pelkään sitäkin, et jos ne kysyy, et mitä jos et pääse? mitä siihen sanoa.
Toisaalta mä olen ajatellut, et eiks ne pääsykokeet ole just sitä varten että huonot karsitaan pois, eli jos musta todella olis siihen, se selviää pääsykokeesta? Miten paljon tuohon voi luottaa, et se tosiaan käy siitä ilmi. Mulla on identiteetti ton asian kanssa aika hukassa. Olen vuosikausia työskennellyt lähinnä miesvaltaisilla aloilla ja tästä on tullut mulle aika pelottava juttu. Ehkä liiankin.
Lisäks kysyisin sellasta ihan käytännön seikkaa, et jos opiskelee terveyden tai sairaanhoitajaksi, miten helppoa tai vaikeaa on saada opiskeluaikana töitä? Elääkö niillä, jos joutuu vaikka neljä vuotta opiskelemaan?
Vastaukset 7
Vanhimmat
toimia kyseisessä ammatissa niin en todellakaan suosittele. Todella henkisesti raskas ala ja joskus myös fyysisesti. itsetunnon tulee olla kohdillaan jotta voi kyseistä työtä tehdä. Ihana, hoitava ihminen voi olla aivan mainiosti vaikkei hoitoalalla olisikaan töissä.
Voithan hakea sairaalaan töihin harjoittelijaksi tai tutustuaksesi työhön. Vapaaehtoiseksi voi mennä esim. seurustelemaan vanhusten kanssa tai hakea aluksi esim. ulkoiluttajaksi töihin vanhainkotiin tai kysyäpääsisikö vaikka viikoksi tutustumaan sairaalatoimintaan ylimääräisiksi käsiksi.
Kannattaa silti huomata että raskainta työssä on valintojen teko toisen ihmisen terveyden ollessa kyseessä ja vastuunotto tekemistään valinnoista. Näitä seikkoja ei voi täysin ymmärtää eikä kokea ennen kuin on valmistunut ja työelämässä. Eli harjoittelijana ja opiskelijana ei koe/ näe mitä kaikkea valmiit työntekijät päänsä sisällä miettii tehdessään ratkaisuja. Vaativuus ei useinkaan näy päällepäin ja jos se näkyy on jo asiat todella huonosti.
itse asiassa minä mietin sitä, että en epäilisi itseäni niinkään, mut tuo aivopesu on vaan aika hyvin tähän mennessä onnistunut. Eihän meidän suvun naiset.. Mutta kun kyseenalaista silti tuon ja toisaalta ajattelen, että miksi ei? Ei siihenkään ole niin syytä.
Terveydenhoitotyön kokisin kyllä omakseni ennemmin kuin sairaanhoidon. Se on jotenkin enemmän sellaista ihmisen kanssa olemista ja tekemistä, sairaanhoito toimenpiteitä toki myös ihmisille, mutta hiukan eri lähtökohdasta.
Tiedän, että vastuu on vaikeaa, toisaalta joka työssä on vastuunsa, vastuuta voi kokea hyvin monista asioista työssä kuin työssä, ei mikään työ ole kevyttä kerhotoimintaa nykyään.
Kiitos kuitenkin ajatuksistasi. Aina kaikesta on apua, kun selventää omia ajatuksia.
Työsikin puolesta.Herkkyytesi on varmasti potilaille a omaisille etu,mutta syöät sinut elävältä a kaikki kollegat eiät ole aina reiluja,tilanteet vaihtelevat,joudut monen tulen väliin.Pätöksiä on tehtäv ihan itse ja nopeastikin joskus.Miten olisi lh ja esim lastn kanssa työskentely?
jotenkin ottaisi tämän enemmän tosissaan, jos olis hiukan edes kiinnitetty huomiota tuohon tyyliin, et miten kirjoittaa ja kirjoitusvirheet korostaa sitä, et miksi tollasia mielipiteitä aliarvioin.
Herkkyys on etu, mutta miksi vähättelet asiaa tai jotakin ihmistä?
En tahdo lähihoitajaksi. Ja tahdon monipuolisemman työn, kuin lasten kanssa.
Veren näkeminen/ verinäytteenotto ovat ihan pikkujuttuja- niihin tottuu ja meidän ryhmässä ainakin oli tosi piikkikammoisia ja tuolla ne nyt vain tekevät kaiken maailman toimenpiteitä.
Pari meni jo valmiiksi pritsille makaamaan, koska tiesivät pyörtyvänsä siinä vaiheessa, kun opiskelijakaveri tuli heistä näytettä ottamaan.
Mutta tosi äkkiä hekin rutinoituivat- jos motivaatiota on, niin kaikkea kestää. Niin se on varmaan monessa muussakin asiassa tässä elämässä! Motivoitunut ihminen menee läpi vaikka harmaan kiven.
Sairaanhoitaja joutuu myös vaihtamaan vaippoja yms. Kestätkö sen? Kokemuksesta voin sanoa, että siihenkin tottuu muutamassa päivässä. Varsinkin, kun tietää, miten suuren palveluksen tekee siinä samassa lähimmäiselleen.
Elämässä ei koskaan kannata ajatella, mitä muut minusta ajattelevat. Teet niin kuin itse haluat ja sisimmässäsi tunnet. Itse lähdin aikoinani alalle, jolle suku minua työnsi-opiskelut jäivät kesken ja jälkeenpäin harmittaa kovasti, että aikaa meni monta vuotta hukkaan.
Harjoitteluaikana tapahtuu paljon mokia, ei niistä tarvitse välittää- pää pystyyn vain.
Monesti vähän vanhemmat opiskelijat ovat niitä kaikkein motivoituneimpia
Entäpä, jos vietätä välivuoden nykyisestä työpaikastasi ja opiskelet sen ajan terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Sairaalassa tapaat kokonaan toisenlaisen maailman niin hyvässä kuin pahassa!
Voi olla, että ihastut ja jäät loppuiäksesi alalle tai sitten palaat omaan työpaikkaasi monta kokemusta rikkaampana.
Se, että kokeilee ja jättää kesken ei ole minun mielestäni mikään katastrofi- eipä tarvitse sitten jälkeenpäin harmitella, miksi en silloin aikanani vaihtanut alaa!
ja pohdi riittävän tarkkaan mihin sinusta on.
Ei se vielä tee sopimattomaksi, jos sinulla on ollut pyörtymistaipumus lapsena. Niin on usealla ollut, mutta ihminen kehittyy kestämään vanhempana vaikka mitä.
Mutta jos et missään nimessä voi nähdä verta, kipua ym unohda ala.
Joka tapauksessa ihmisen persoona on se tärkein työase ja voimavara. Hoito-alalla työskentelee ja sinne on hakeutunut tosi monikirjavaa ihmistä, mikä on hyvä.
Sellainen ei ole hyvä, että olisi vain tietynlainen "streotyyppi" -hoitaja aina potilasta vastassa ja hoitamassa, vaan alan rikkaus on, että jokainen on erilainen. Potilaatkin tykkäävät erilaisista, yksi puheliaasta, toinen hiljaisesta jne...
Mieti nyt mitä tahdot ja mihin sinusta on. Opettele ajattelemaan että olet hyvä, kasvata itsetuntoasi. Jokainen on hyvä jossain, mutta ei voi olla täydellinen, eikä pidä olla. Paljon selviää pääsykokeessakin. Moni on vaihtanut alaa lähellä 50v...ja ovat tyytyväisiä. Kun on oikea asenne, niin pärjää.