Ja sitten lasku! ;) Neppasin tuossa juuri Zumenonin huuleen ja meidän viimeinen kierros tätä taistelua lähti loppusuoralle. Mies tuossa äsken tuumi, että on tämä mukavaa, kun ensin on PMS kylässä noin kuukauden ja sit alkaakin hormonien nappailu. Vastasin vaan että tässä hommassa on kyllä oltava lehmän hermot - molemmilla.
Täti tuli kylään just "sopivasti" odotutettuaan itseään komiat 61 päivää, ja vielä sopivasti pe-iltapäivällä klo 16.25, jolloin arkipäivän virka-aika olikin juuri sopivasti loppunut ja Pienen soittorumban jälkeen sain luvan aloittaa Zumenonin syönnin ja samalla selvisi, että alueemme IVF-labra siis toimii taas remontin jälkeen.
Joten täältä tullaan, meidän raakapakasteet! Teitä on nyt kuusi. Selostin eilen illalla pakastelihapullien mahdolliselle tulevalle mummollen, että parhaimmassa (?) mahdollisessa tapauksessa heistä voi saada kolmet kaksoset ja taisi kuulkaa mummulla pyörähtää sukat muutaman kerran ympäri. Toinen skenaarion ääripää on sitten se, että kaikki menetetään jo sulatuksessa. Eikä lisää enää tule. Se on loppu sitten meidän osalta.
Tätä prosessia on kestänyt alun alkaen vuodesta 2000 asti, jotenka eipä tässä enää niiden kaikkien yritysten ja pettymysten jälkeen enää uskalla mitään toivoa. Jäädään sitten kahdestaan kössöttämään koirien kanssa, ajatukset jo virittyneinä kahden aikuisen talouteen ja rescue-koira ihmisinä varmaan sinne puolelle voidaan voimavaramme siirtää täysipainoisesti, kun tuo ajatus lapsiperheestä ei tulle toteutuneeksi.
Alan suunnitella testamentin tekemistä siskoni pojille. Olen jo myynyt pois pitkään jemmassa olleet yhdistelmävaunut ja antanut pois kaikki vähäiset pikku vaatteet, mitä on joskus tullut huumassa hankittua.
Nyt kun tarkemmin ajattelee, ei tuo vanheneminen lapsettomana pariskuntana enää tunnu ihan niin musertavana ajatuksena kuin vielä jokin aikaa sitten. Kivinen tämä tie on kyllä ollut ja menetettyjä ihmisen alkuja en ikinä unohda. Ne, joita olen saanut osan aikaa oikeasti kehossani kantaa, ovat mielessämme saaneet omat nimetkin ja joskus harvoin mietin, vaikkapa että "tänä vuonna Iris menisi kouluun" tai "Matias olisi nyt jo reipas nelivuotias pikkumies ja osaisi jo vaikka mitä!" ym. Se on sellaista surunkirpeää haikeutta ja haurasta kiinipitämistä niistä muistoista, mitä olisi voinut olla.
Toivotan rutkasti onnea näiden juttujen kanssa taivaltaan vasta aloittaville (ja toki muillekin asiassa pidenpään edenneille). Elämä näköjään tuo tullessaan sen minkä tuo, ja siihen sitten joko sopeutuu tai sitten ei. Me keskitymme jatkoaa nyt sitten toisiimme ja rakkaisiin koiriimme. Ellei....Pakkaspullat yllätä!!!! :)))
Täti tuli kylään just "sopivasti" odotutettuaan itseään komiat 61 päivää, ja vielä sopivasti pe-iltapäivällä klo 16.25, jolloin arkipäivän virka-aika olikin juuri sopivasti loppunut ja Pienen soittorumban jälkeen sain luvan aloittaa Zumenonin syönnin ja samalla selvisi, että alueemme IVF-labra siis toimii taas remontin jälkeen.
Joten täältä tullaan, meidän raakapakasteet! Teitä on nyt kuusi. Selostin eilen illalla pakastelihapullien mahdolliselle tulevalle mummollen, että parhaimmassa (?) mahdollisessa tapauksessa heistä voi saada kolmet kaksoset ja taisi kuulkaa mummulla pyörähtää sukat muutaman kerran ympäri. Toinen skenaarion ääripää on sitten se, että kaikki menetetään jo sulatuksessa. Eikä lisää enää tule. Se on loppu sitten meidän osalta.
Tätä prosessia on kestänyt alun alkaen vuodesta 2000 asti, jotenka eipä tässä enää niiden kaikkien yritysten ja pettymysten jälkeen enää uskalla mitään toivoa. Jäädään sitten kahdestaan kössöttämään koirien kanssa, ajatukset jo virittyneinä kahden aikuisen talouteen ja rescue-koira ihmisinä varmaan sinne puolelle voidaan voimavaramme siirtää täysipainoisesti, kun tuo ajatus lapsiperheestä ei tulle toteutuneeksi.
Alan suunnitella testamentin tekemistä siskoni pojille. Olen jo myynyt pois pitkään jemmassa olleet yhdistelmävaunut ja antanut pois kaikki vähäiset pikku vaatteet, mitä on joskus tullut huumassa hankittua.
Nyt kun tarkemmin ajattelee, ei tuo vanheneminen lapsettomana pariskuntana enää tunnu ihan niin musertavana ajatuksena kuin vielä jokin aikaa sitten. Kivinen tämä tie on kyllä ollut ja menetettyjä ihmisen alkuja en ikinä unohda. Ne, joita olen saanut osan aikaa oikeasti kehossani kantaa, ovat mielessämme saaneet omat nimetkin ja joskus harvoin mietin, vaikkapa että "tänä vuonna Iris menisi kouluun" tai "Matias olisi nyt jo reipas nelivuotias pikkumies ja osaisi jo vaikka mitä!" ym. Se on sellaista surunkirpeää haikeutta ja haurasta kiinipitämistä niistä muistoista, mitä olisi voinut olla.
Toivotan rutkasti onnea näiden juttujen kanssa taivaltaan vasta aloittaville (ja toki muillekin asiassa pidenpään edenneille). Elämä näköjään tuo tullessaan sen minkä tuo, ja siihen sitten joko sopeutuu tai sitten ei. Me keskitymme jatkoaa nyt sitten toisiimme ja rakkaisiin koiriimme. Ellei....Pakkaspullat yllätä!!!! :)))
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voimia nyt viimeiselle kierrokselle!
Iso hatunnosto hienosta asennoitumisesta asiaan. Tuollaisia ihmisiä saisi olla enemmän. Osaat selvästi ottaa ilon muista asioista vaikka suruakin olette kohdanneet. Tulehan kertomaan kuinka kävi ja toki väliaikatiedotkin kiinnostaa, ainakin mua =)
Me odotellaan toukokuuta ja ensimmäistä PAS:ia. Löytyi syy meidän lapsettomuuteen, mulla on perinnöllinen tukostaipumus joka aiheuttanut keskenmenoja. En tiedä vielä kuinka pitkä ja kivinen tie meillä on edessä. Koirat on hyvä terapiamuoto ja loistavia lohduttajia.
Vielä kerran voimia ja tsemppiä!
Voi, miten hienosti ja realistisesti osaat suhtautua arkoihin asioihin. Nämä ovat sellaisia asioita, että ne joko toteutuvat, tai eivät. Kaikkeen, mitä ikinä tapahtuukin, on syynsä.
Toivon sydämestäni onnea niihin seuraaviin yrityksiin. Kyllä hyville ihmisille tapahtuu hyvät asiat lopulta. Uskokaamme siihen.
Zemppiä, haleja, onnentoivotukset ja ihanaa viikon alkua sinulle.