He huusivat Herraa avukseen,
mut myrsky vain paheni entisestään,
se tuhoa kylvi ympärilleen ja kauhuissaan huusi väki.
Vei mennessän koteja koulunkin ja paljon paljon muuta,
se tuhosi kanoilta kopinkin, voi kanojen kohtaloita.
Mut seisoi kirkko yksikseen se oli valkoinen ja suuri,
kuin mahtava muuri se siinä vartio,
vasten mustaa myrskyävää tuulta.
He juosivat turvaan Herran huoneeseen ja rukoilivat pelastusta,
pappi huusi saanaten helvetin kadotusta,
saisi nähdä väki miten korjaakaan piru omiaan ne ovat noita kylän mustia pakanoita.
Ovet kirkon he noilta sulkivat,
kaikki yhteis voimin,
sai jäädä ulos nuo paholaiset ja noidat,
tuo helvetin herran huomahan,
muut veisasivat virren.
Niin pyysivät nuo armoa kirkosta kuolevaiset,
muut huusivat ,
painukaa helvettiin te pakannaliset raukat.
Seisoi pihalla keskel myrskyä tuo mustien orjien lauma,
kun vanhin heistä nosti lumppujen kätköstä esineen pienen,
se oli vain puinen ukko.
Mut rauhoitti se kai voimallaan nuo pakanalliset kurjat,
kuin käskyn jostain saanet oli he käänsivät kirkolle selät.
Kohden jyrkkää kivistä vuorta,
he lähtivät vaivaisesti,
mut luja luottamus menneisiin siivitti askeleita.
He löysivät vuoren huipulta tuon suojaisan luolan,
sinne käpertyivät he lapsineen tuo hyljätty köyhä väki.
Myrsky jatkui taukoamatta kai kolmatta lie päivää, ei uskaltaneet he luolastaan,
peläten painajaista.
Kun kuulivat lintusen laulavan ja valo pilkisti luolan suulta,
niin poistuvat he luolastaan ihailemaan auringon tulta.
Katseen laskivat alas laakoonsa oli lohduton se näky,
ei yhtään taloa kunnossa oli hajallaan koko kylä.
Vain keskellä tuhon ja kurjuuden seisoi valkoinen Herran huone,
sen ovi oli vieläkin teljetty eikä kuulunut virren veisu.
He juoksivat Herran huoneelle,
peläten painajaista ja oli pelko ollut oikea,
ei nouse kätensä enään kohden sini taivaita.
Oli tulva aalto hirmuinen vyörynyt yli muurin.
He kaikki kaikki onnekaat olivat pääseet taivasten valkeaan.
mut myrsky vain paheni entisestään,
se tuhoa kylvi ympärilleen ja kauhuissaan huusi väki.
Vei mennessän koteja koulunkin ja paljon paljon muuta,
se tuhosi kanoilta kopinkin, voi kanojen kohtaloita.
Mut seisoi kirkko yksikseen se oli valkoinen ja suuri,
kuin mahtava muuri se siinä vartio,
vasten mustaa myrskyävää tuulta.
He juosivat turvaan Herran huoneeseen ja rukoilivat pelastusta,
pappi huusi saanaten helvetin kadotusta,
saisi nähdä väki miten korjaakaan piru omiaan ne ovat noita kylän mustia pakanoita.
Ovet kirkon he noilta sulkivat,
kaikki yhteis voimin,
sai jäädä ulos nuo paholaiset ja noidat,
tuo helvetin herran huomahan,
muut veisasivat virren.
Niin pyysivät nuo armoa kirkosta kuolevaiset,
muut huusivat ,
painukaa helvettiin te pakannaliset raukat.
Seisoi pihalla keskel myrskyä tuo mustien orjien lauma,
kun vanhin heistä nosti lumppujen kätköstä esineen pienen,
se oli vain puinen ukko.
Mut rauhoitti se kai voimallaan nuo pakanalliset kurjat,
kuin käskyn jostain saanet oli he käänsivät kirkolle selät.
Kohden jyrkkää kivistä vuorta,
he lähtivät vaivaisesti,
mut luja luottamus menneisiin siivitti askeleita.
He löysivät vuoren huipulta tuon suojaisan luolan,
sinne käpertyivät he lapsineen tuo hyljätty köyhä väki.
Myrsky jatkui taukoamatta kai kolmatta lie päivää, ei uskaltaneet he luolastaan,
peläten painajaista.
Kun kuulivat lintusen laulavan ja valo pilkisti luolan suulta,
niin poistuvat he luolastaan ihailemaan auringon tulta.
Katseen laskivat alas laakoonsa oli lohduton se näky,
ei yhtään taloa kunnossa oli hajallaan koko kylä.
Vain keskellä tuhon ja kurjuuden seisoi valkoinen Herran huone,
sen ovi oli vieläkin teljetty eikä kuulunut virren veisu.
He juoksivat Herran huoneelle,
peläten painajaista ja oli pelko ollut oikea,
ei nouse kätensä enään kohden sini taivaita.
Oli tulva aalto hirmuinen vyörynyt yli muurin.
He kaikki kaikki onnekaat olivat pääseet taivasten valkeaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tämä ei ole enää runo, tarina paremminkin. Ja hy-
vin koskettava sellainen. Lienee jostakin todel-
lisesta kuitenkin, niin ymmärsin. Joko olet näh-
nyt tämän itse, tai sitten kirjoittanut jonkun
toisen kertomuksen perusteella.
Jotenkin minulle tuli mieleen tästä se tsunami,
jossa Aki Sirkesalo perheineen hukkui/hävisi.
Mieleenpainuvaa tekstiä kaikki tyystin.
mutta ei kuitenkaan kovin pitkä, sillä Kukunor ja Kalahari (Lauri Viita) muistaakseni on todella pitkä runo.
Tarina no se on totta, se että onko tuo tarina totta, jääköön arvailuksi, sillä ihmmeelisiä asioita tapahtuu ja kaikki niistä ei ole kauniita.
Kuten minulle kävi, saamani sähköpostit olivat "kadonneet kaikkine liitetiedostoineen päivineen, ei ole edes osoitetta jolla voisin asiasta viestiä.
Harmillisia asioita siis sattuu.