Anoreksiasta BEDin syleilyyn

10.12.2008 rupesin syömään enemmän, lisäämään soijarouhetta valiooni, painoin n.45kg 23.1.2009 painoin jo 48,8kg, sen jälkeen en ole halunnut tietää painoani, koska saan siitä paniikkikohtauksia ja pakonomainen toiminta yltyy pääni sisällä. Olen ollut hyvin tietoinen kuitenkin tästä noususta, sillä olen huomannut kasvuni, jalkojen lihakset paksummat yms. Mutta perkele kun viime viikolla sain postia lääkäristä ja siinä kirjeessä kerrottiin painoni, vaikka nimenomaan kielsin hoitavaa lääkäriä ilmoittamasta! Eli 16.3. 60,5kg(!!! en ole koskaan painanut näin paljon, pysynyt edes 53-57kg välillä) Myös terapeuttini totesi että se luku ei voi olla mahdollinen noin lyhyessä ajassa, koska en ole muuttunut järjettömästi (tosin ainakin nyt olen, tämä vkl mennyt maaten surussa ahmien) Rukoilen edelleen että painoa on lisääntynyt lihaksiin mutta kyllä sitä läskiäkin jo on.
Ja ahmimisen toimitan yleensä siten, että menen makaamaan sohvalle ja syön monta tuntia putkeen mitä nyt sattuu. Ihan vaikka jugurttia, näkkäriä, raejuustoa ja hedelmiä. JÄRKYTTÄVIÄ määriä niin ettei jaksa liikkua (tavallaan onnellinen etten osaa oksentaa, mutta vituttaa kun kaikki ruoka sitten imeytyy kuitenkin kehoon, liikuntaa seuraavana päivänä vaikka damage jo tehty) Mutta nyt tämä vkl meni esimerkiksi keksien ja vanukkaiden yms miljoonakaloristen herkkujen parissa koska "no jos tässä lihotaan, niin edes nautittavilla nameilla!" Morkkis siitä vaan tuli ja en tykännyt syömisestä, mekaanimaisella pakolla vedin kaiken. :FF
Pelottaa että nyt vedän taas liian niukalle linjalle mutta en kestä tätä hurjaa muutosta. Ainiin ja kilpirauhasogelmat (jeejee aiheuttaa ylipainoa) ja kuukautisia ei vieläkään (nyt vasta aloitin hormonikierukan, kumma vaan kun ei silti itsestään alkanut painon noustessa) Että hyvin menee. __b :)

Itse hakeuduin terapiaan, minulla ei ollut mitään pakkoa sinne. Olen yksinasuva ja työssäkäyvä 22w henkilö. Ystäväni olivat huolissaan minusta, mutta masennustani yms ongelmia menin hoitamaan ihan omasta tahdosta kun itse tunsin apua tarvitsevani, en silloin kun ystävät kehottivat vaan tosiaan ilman painostusta. Ollessani loppuunpalanut ja väsynyt oravanpyörääni, halutessani uudestaan otteen elämästäni.
Tunnen vaan tämän ahmimisen olevan lähinnä uutta pakokeinoa todellisuudelta ja itseinholta. On niin paha ristituli, en halua anoreksiaan ja kieltää itse itseltäni asioita joista pitänyt ennen ja siksi päädyn ahmimaan, koen taistelevani nälkiintymistä vastaan ja ajattelen että minun kuuluisi nauttia syömisestä (tosin mahdotonta se näillä aivoilla enää on). Mutta tämä väkisin lihottaa minua ja vihaan sitä. On vaan vaikea tehdä mitään. Olen tyytyväinen siihen että töissä jaksan taas enemmän, mutta vihaan kehoani, mutta ratkaisu ei ole säästölinja ja toisaalta en näe muutakaan keinoa pois näistä ihroista. Ja purkan jauhaminen pistäisi vaan vituttamaan, en tiedä, kyllä sen on pakko olla aina jotain mitä voi nielaista. Joskus osaan hoitaa homman vedellä mutta välillä mässyä mässsyn perään. Huoh.
Ei ole elämisen arvoista elämää miettiä alituiseen vaan miltä ulkoisesti näyttää, vaan mieluummin kehittää sisäistä minää mutta tämä sairaus tuntuu vievän vaan aivan liikaa aikaa ja energiaa, enkä ehdi olemaan mitään muuta kuin ruokaa. Olisipa yksinkertaista olla normaali, mutta miten siihen pääsee? Vainoaako nämä asiat loppuelämän? Kaloripelko, vaa'an lukemat, mittanauhan sentit... Eikö elämässä kuuluisi olla kuitenkin jotain enemmän? Naurettavinta on että mielessä pyörii jatkuva tyytymättömyys. Vihasin itseäni laihempana, kehdannut loppuaikoina enää käydä uimassakaan kun tunsin tuomitsevat katseet luideni törröttäessä, mutta nyt en kestä pyöristynyttä persettä yms. :FFFF Noidankehä.

terapian ansiosta kirjoitti:

Itse hakeuduin terapiaan, minulla ei ollut mitään pakkoa sinne. Olen yksinasuva ja työssäkäyvä 22w henkilö. Ystäväni olivat huolissaan minusta, mutta masennustani yms ongelmia menin hoitamaan ihan omasta tahdosta kun itse tunsin apua tarvitsevani, en silloin kun ystävät kehottivat vaan tosiaan ilman painostusta. Ollessani loppuunpalanut ja väsynyt oravanpyörääni, halutessani uudestaan otteen elämästäni.
Tunnen vaan tämän ahmimisen olevan lähinnä uutta pakokeinoa todellisuudelta ja itseinholta. On niin paha ristituli, en halua anoreksiaan ja kieltää itse itseltäni asioita joista pitänyt ennen ja siksi päädyn ahmimaan, koen taistelevani nälkiintymistä vastaan ja ajattelen että minun kuuluisi nauttia syömisestä (tosin mahdotonta se näillä aivoilla enää on). Mutta tämä väkisin lihottaa minua ja vihaan sitä. On vaan vaikea tehdä mitään. Olen tyytyväinen siihen että töissä jaksan taas enemmän, mutta vihaan kehoani, mutta ratkaisu ei ole säästölinja ja toisaalta en näe muutakaan keinoa pois näistä ihroista. Ja purkan jauhaminen pistäisi vaan vituttamaan, en tiedä, kyllä sen on pakko olla aina jotain mitä voi nielaista. Joskus osaan hoitaa homman vedellä mutta välillä mässyä mässsyn perään. Huoh.
Ei ole elämisen arvoista elämää miettiä alituiseen vaan miltä ulkoisesti näyttää, vaan mieluummin kehittää sisäistä minää mutta tämä sairaus tuntuu vievän vaan aivan liikaa aikaa ja energiaa, enkä ehdi olemaan mitään muuta kuin ruokaa. Olisipa yksinkertaista olla normaali, mutta miten siihen pääsee? Vainoaako nämä asiat loppuelämän? Kaloripelko, vaa'an lukemat, mittanauhan sentit... Eikö elämässä kuuluisi olla kuitenkin jotain enemmän? Naurettavinta on että mielessä pyörii jatkuva tyytymättömyys. Vihasin itseäni laihempana, kehdannut loppuaikoina enää käydä uimassakaan kun tunsin tuomitsevat katseet luideni törröttäessä, mutta nyt en kestä pyöristynyttä persettä yms. :FFFF Noidankehä.

Heippa.
Sun viestisi oli jokseenkin tutun näköistä luettavaa mulle.
Ensin olin siis todella hoikka ja pidin itseäni ihan ok:na ensin, mut aloitettuani uimaharjoittelun ja kovan treenaamisen kisoja ja tulevaa uraakin (ehkä) varten niin aloitin tiukan kasvisruokavalion, ensin kielsinm iteltäni lihan ja muun saastan, "roskan" herkut, sokerin, leivän, ja lopux kaiken mis oli yli 150kaloria. Sitten vedinkin vaan enää porkkanoita ja kaalia ja joskus omenoita. Totisesti laihduin, ja aika vauhdilla luurangonnäkösexi ja sit multa kiellettiin urheilu, ja rakas harrastukseni uinti,kisoista puhumattakaan. Sit meni kaverit, koulu ja kaikki mikä oli ennen itsestään selvää mun ikäselle.
Terveys tietenkin meni ja alkoi tulla pahoinvointia ja huimausta ja verta valu nenästä jatkuvasti ja sit kun uhattiin sairaalalla kokoajan niin rupesin vaikka se pitkään kesti: syömään terveellisesti ja otin kaikki mitä ravitsemusneuvonantajani käski, niinpä alkoi painoni nousta ja hitaasti mut kuitenkin lähes normaaliin lukemiin kunnes se taas otti minut otteeseensa, ja tässä sitä nyt ollaan sairaana ja ajatukset pyörii ruuan ja kaloreidenkulutuksen ympärillä, en raukka uskalla syödä paljon mitään kun pelkään lihovani. Olen itseni vanki, ja vankilanjohtaja.
Tiukka kuri jatkuu ja jatkuu, miten mä kestän tätä? Tiedän että olen pahassa tilanteessa mutta parantuminen ja normaalina eläminen tuntuu ylivoimaiselta. Mulla ei enää ole muuta kuin tämä ongelma. Mun elämässä ei ole mitään. Järjen köyhyyttäkö? Ehkäpä, mistä sen tietää? Sori mutta oli kirjoitettava ajatuksia tänne, vaikka joku ei tästä tietenkään pidä.
Terapiaan en mene toistamiseen, siitä ei ollut apua, päinvastoin ongelmani kasvoivat mielettömästi kun sain enemmän ajateltavaa itsestäni ja että mitä MUUT minusta ajattelee!!!!

Ex ana-bulimia kirjoitti:

Heippa.
Sun viestisi oli jokseenkin tutun näköistä luettavaa mulle.
Ensin olin siis todella hoikka ja pidin itseäni ihan ok:na ensin, mut aloitettuani uimaharjoittelun ja kovan treenaamisen kisoja ja tulevaa uraakin (ehkä) varten niin aloitin tiukan kasvisruokavalion, ensin kielsinm iteltäni lihan ja muun saastan, "roskan" herkut, sokerin, leivän, ja lopux kaiken mis oli yli 150kaloria. Sitten vedinkin vaan enää porkkanoita ja kaalia ja joskus omenoita. Totisesti laihduin, ja aika vauhdilla luurangonnäkösexi ja sit multa kiellettiin urheilu, ja rakas harrastukseni uinti,kisoista puhumattakaan. Sit meni kaverit, koulu ja kaikki mikä oli ennen itsestään selvää mun ikäselle.
Terveys tietenkin meni ja alkoi tulla pahoinvointia ja huimausta ja verta valu nenästä jatkuvasti ja sit kun uhattiin sairaalalla kokoajan niin rupesin vaikka se pitkään kesti: syömään terveellisesti ja otin kaikki mitä ravitsemusneuvonantajani käski, niinpä alkoi painoni nousta ja hitaasti mut kuitenkin lähes normaaliin lukemiin kunnes se taas otti minut otteeseensa, ja tässä sitä nyt ollaan sairaana ja ajatukset pyörii ruuan ja kaloreidenkulutuksen ympärillä, en raukka uskalla syödä paljon mitään kun pelkään lihovani. Olen itseni vanki, ja vankilanjohtaja.
Tiukka kuri jatkuu ja jatkuu, miten mä kestän tätä? Tiedän että olen pahassa tilanteessa mutta parantuminen ja normaalina eläminen tuntuu ylivoimaiselta. Mulla ei enää ole muuta kuin tämä ongelma. Mun elämässä ei ole mitään. Järjen köyhyyttäkö? Ehkäpä, mistä sen tietää? Sori mutta oli kirjoitettava ajatuksia tänne, vaikka joku ei tästä tietenkään pidä.
Terapiaan en mene toistamiseen, siitä ei ollut apua, päinvastoin ongelmani kasvoivat mielettömästi kun sain enemmän ajateltavaa itsestäni ja että mitä MUUT minusta ajattelee!!!!

Se on kyllä niin uskomatonta että vaikka koko sairautta vihaa ja haluaa irti, niin silti se on liian kiehtova, houkuttelee aina uudelleen laittamaan oman kehon koetukselle... Eli joo. Tänään päätin että saa luvan loppua BED-pelleilyt ja napataan taas sätkynuken naruista kiinni. En tahtoisi, mutta ei vaan pysty enää näinkään. Miksei sitten voisi edes osata laihduttaa niinkuin normaali ihminen, vaan se aina luisuu tähän tiettyjen aineiden välttelyyn jne? En ole uskaltanut myöskään lihaan koskea viime elokuun jälkeen, paitsi tammikuussa suostuin kananmunaa syömään ja heinäkuussa tonnikalaa.. Näyttää vaan siltä että tonnikalaa ei enää kaupasta tule mukaani ja kananmunan keltuaiset heitetään hevonhelvettiin. :F Ja päässä pyörii repeatilla "jos ei muuten ni sit väkisin!" muottiin johon ei kuulu, on mahduttava. Sairas mieli.