Elämän paradoksit

Tuo on kyllä valitettavasti totta. Ilkeät ja aggressiivisesti toisiin suhtautuvat ihmiset ovat ongelma. Itse yritän välttää, jos mahdollista, sellaisten seuraa, mutta jos se ei ole mahdollista, olen joskus sanonut suoraan: "Sinulla tuntuu olevan huono olo. Ymmärrän sen, mutta älä pura kiukkuasi minuun." Joskus olen jopa jollakin tasolla tutustunut tällaisiin ihmisiin! Ihmisiin, joita muut eivät voi sietää. Tulen toimeen heidän kanssaa, koska he tietävät, ettei minulle voi puhua kuten muille. Miten sen sanoisi, herää kunnioitus: "Perskeles, sehän ei pelkääkään."

Mietteitä kirjoitti:

Tuo on kyllä valitettavasti totta. Ilkeät ja aggressiivisesti toisiin suhtautuvat ihmiset ovat ongelma. Itse yritän välttää, jos mahdollista, sellaisten seuraa, mutta jos se ei ole mahdollista, olen joskus sanonut suoraan: "Sinulla tuntuu olevan huono olo. Ymmärrän sen, mutta älä pura kiukkuasi minuun." Joskus olen jopa jollakin tasolla tutustunut tällaisiin ihmisiin! Ihmisiin, joita muut eivät voi sietää. Tulen toimeen heidän kanssaa, koska he tietävät, ettei minulle voi puhua kuten muille. Miten sen sanoisi, herää kunnioitus: "Perskeles, sehän ei pelkääkään."

Lue lisää

Nuo työpaikan ilkiöt löytävät aina ne uudet työntekijät, joiden ammatillinen osaaminen on sitten heidän hampaissaan. Itse älykkäämpänä ja/tai kokeneempana voivat sitten alkaa tölvimään ja ilkeilemään, osa siitä kritiikistä on ikäänkuin oikeutettuakin (heillä voi olla kompetenssia arvostella muita), mutta se tapa miten ne murskaavat toisen itsetunnon on kyllä melkoinen.

Itse olen kokenut sellaista. Tunsin olevani viallinen, tyhmä, kelpaamaton ja täysin epäonnistunut kaikessa. Kyllä sellaisesta on vaikea päästä yli. Vertaistuki auttoi ja olen minä saanut eräältä älykkänä pidetyltä ihmiseltä tukea siihen, etten ole ihan toivottoman tyhmä. Lisäksi eräs asiantuntija sanoi, että se saamani kritiikki ei ole oikeutettua, eli siis olin oikeassa siinä asiassa, tai ainakaan en niin väärässä ja niin tyhmä kuin mitä sain kuulla. Se oikeastaan pelasti elämäni.

Kyllä minä itkin. Olin 5 viikkoa ensin kuumessa, sitten vielä 2 kertaa kuumeessa heti perään eli vastustuskyky oli olematon kun oli niin paha olla. Käytännössä oli 3 kk kuumeessa ja sairas. Ikävä kokemus.

Nyt sitten pikkuhiljaa alan uskomaan, että minunkin elämälläni voisi olla arvoa. Niin kovasti tuollainen arvottomaksi leimaaminen kyllä sattui.

Kevät tulee, ulkona on kaunista, ja minulla on ystäviä. Kesää odotellessa. Niin, ja teen sellaista työtä missä pärjään.

Olen kyllä lukenut muitakin Hellstenin kirjoja, mutta tämä vähän niinkuin aforismien muotoon kirjoitettu ns. kolahti parhaiten. Lieneekö syynä sopiva mielentila ja ajankohta, mutta esim. tämä kohta on niin totta omalta kohdaltani niin paljon, kuin se yleensä voi olla.

"Rohkeus - Usein ajatellaan, että rohkeus on sitä, ettei pelkää. Näin ei kuitenkaan ole, vaan rohkeus on sitä, että toimii vaikka pelottaa."

Oma elämänfilosofiani on jo vuosien ajan ollut se, että elämä kantaa. Vastoinkäymiset tuntuvat välillä ylivoimaisilta, mutta pohjalla on tieto siitä, että vaikeudet ovat ohimeneviä. Läheisen menettäminen on lopullista, mutta jos häntä ei olisi tuntenut, olisi se vielä pahempi asia. Jos jokin alkaa, se myös joskus päättyy.

Hellsten sanoo hyvin kirjassaan esimerkkinä eläimestä, tässä kohdassa koirasta, että se on tässä hetkessä ja nauttii siitä täysin siemauksin. Siksi minä pidän eläimistä ja yritän ottaa oppia niistä elämästä nauttimisen suhteen. Ei kavalia suunnitelmia toisten pään menoksi, välitöntä ja suoraa tunneilmaisua - rakastaa rajattomasti ilman vaatimuksia, ei liian monimutkaisia tavoitteita, simppeliä peruselämää; lämpöä, ruokaa, lepoa, rapsutuksia ja riittävästä ulkoilmaa ja ulkoilua.