Tämä seuraava teksti voi kuulostaa monen mielestä naurettavalta ottaen huomioon ikäni, mutta toivon asiallisia vastauksia ja mielipiteitä. Olen siis tänä vuonna 20v täyttävä tyttö, ja viimeaikoina miettinyt hyvin paljon suhdetta perheeseeni, erityisesti äitiini. Olen huomannut olevani hyvin kiintynyt häneen, en koe että kiintymys on ihan sitä tavallisinta luokkaa, vaan hyvin usein koen, että olen jotenkin erityisen paljon äidissäni henkisesti napanuoralla kiinni.
Olen myös huomannut kantavani huolta äidistä erittäin paljon, vaikka mitään sinänsä järkevää syytä huolehtimiselleni ei ole. Kannan jonkinlaista syyllisyyttä esimerkiksi omasta itsenäistymisestäni, koen sen jollain tavalla niin että hylkään perheeni, ja tässäkin erityisesti äitini. Järjellä tiedostan että ajatus on järjetön, eikä äitinikään koskaan ole antanut mitään aihetta tällaisille tunteille. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen esimerkiksi joskus kesken perjantai-illan juhlinnan vaipunut jonkinasteiseen masennukseen ja kaipuuseen, koska en ole perheeni luona sillä hetkellä.
Olen erittäin herkkä ottamaan äitini murheet omikseni. Jos aistin vähänkin, että hänellä on mieli maassa, tulen erittäin surulliseksi. Hänen taakkansa on mitä suurimmassa määrin aina myös minunkin taakkani. Hänen ollessaan onnellinen koen omankin oloni hyväksi. Kuulostaa ihan järkeenkäypältä sinänsä, mutta en pysty tätä asiaa kuvailemaan kovin hyvin, koska tuntemukset ovat tosi voimakkaita.
Olen myös huomannut usein ajattelevani, että jos etenkin äitini kuolisi yllättäen, kuolisin itse aika suuressa määrin siinä mukana. Pelkään myös todella paljon että hänelle tapahtuu jotain (toki pelkään sitä muidenkin kohdalla), ja usein esimerkiksi riideltyäni hänen kanssaan, tai ollessani poissa hänen luotaan, tuo ajatus nousee pintaan ja paha olo iskee.
Tätä voi yrittää kuvata vain sanomalla, että olen omasta mielestäni epätavallisen kiintynyt äitiini jollain oudolla tavalla. Huomaan itsekin, että kyseessä ei ole ihan tavallinen kiintymys. Tämä rajoittaa oman elämän alkuun pääsemistä, koska usein tuntuu etten vain pysty aloittamaan uutta elämää. Minulla on myös hyvin usein tunteita, etten halua olla aikuinen. Tämä voi kulostaa jonkun mielestä vastuun pakoilemiselta, mutta kyse ei ole mistään sellaisesta ollenkaan. Tämäkin tunne ja kaipuu lapsuuteen linkittyy tunteissani vahvasti tähän äidin ja minun väliseen napanuoraan.
Jossain vaiheessa aloin miettimään, että voisiko äidin ja minun menneisyydella olla tekemistä asian kanssa. Vanhempani ovat eronneet ollessani hyvin pieni, ja asuin lapsena äitini kanssa kahdestaan. Tuohon aikaan hän oli masentunut, ja muistan selvästi, miten hän on puhunut minulle itsemurhastakin ollessani lapsi. Muistan selkeästi hänen kysyneen esimerkiksi että onko sitten parempi, kun äitiä ei enää ole. En ollut silloin vanhakaan, mutta muistan edelleen tällaisia asioita. Voiko olla, että näissä olisi syitä tähän?
Nykyäänhän mitään masennusta tai muutakaan ei enää ole, hän on onnellinen ja ollut naimisissa isäpuoleni kanssa ja yli 10 vuotta. Meillä on mukava uusioperhe, ja menneet ovat menneitä... mutta en tiedä onko ihan näinkään omalla kohdallani.
Kertokaa mielipiteitänne.
Olen myös huomannut kantavani huolta äidistä erittäin paljon, vaikka mitään sinänsä järkevää syytä huolehtimiselleni ei ole. Kannan jonkinlaista syyllisyyttä esimerkiksi omasta itsenäistymisestäni, koen sen jollain tavalla niin että hylkään perheeni, ja tässäkin erityisesti äitini. Järjellä tiedostan että ajatus on järjetön, eikä äitinikään koskaan ole antanut mitään aihetta tällaisille tunteille. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, olen esimerkiksi joskus kesken perjantai-illan juhlinnan vaipunut jonkinasteiseen masennukseen ja kaipuuseen, koska en ole perheeni luona sillä hetkellä.
Olen erittäin herkkä ottamaan äitini murheet omikseni. Jos aistin vähänkin, että hänellä on mieli maassa, tulen erittäin surulliseksi. Hänen taakkansa on mitä suurimmassa määrin aina myös minunkin taakkani. Hänen ollessaan onnellinen koen omankin oloni hyväksi. Kuulostaa ihan järkeenkäypältä sinänsä, mutta en pysty tätä asiaa kuvailemaan kovin hyvin, koska tuntemukset ovat tosi voimakkaita.
Olen myös huomannut usein ajattelevani, että jos etenkin äitini kuolisi yllättäen, kuolisin itse aika suuressa määrin siinä mukana. Pelkään myös todella paljon että hänelle tapahtuu jotain (toki pelkään sitä muidenkin kohdalla), ja usein esimerkiksi riideltyäni hänen kanssaan, tai ollessani poissa hänen luotaan, tuo ajatus nousee pintaan ja paha olo iskee.
Tätä voi yrittää kuvata vain sanomalla, että olen omasta mielestäni epätavallisen kiintynyt äitiini jollain oudolla tavalla. Huomaan itsekin, että kyseessä ei ole ihan tavallinen kiintymys. Tämä rajoittaa oman elämän alkuun pääsemistä, koska usein tuntuu etten vain pysty aloittamaan uutta elämää. Minulla on myös hyvin usein tunteita, etten halua olla aikuinen. Tämä voi kulostaa jonkun mielestä vastuun pakoilemiselta, mutta kyse ei ole mistään sellaisesta ollenkaan. Tämäkin tunne ja kaipuu lapsuuteen linkittyy tunteissani vahvasti tähän äidin ja minun väliseen napanuoraan.
Jossain vaiheessa aloin miettimään, että voisiko äidin ja minun menneisyydella olla tekemistä asian kanssa. Vanhempani ovat eronneet ollessani hyvin pieni, ja asuin lapsena äitini kanssa kahdestaan. Tuohon aikaan hän oli masentunut, ja muistan selvästi, miten hän on puhunut minulle itsemurhastakin ollessani lapsi. Muistan selkeästi hänen kysyneen esimerkiksi että onko sitten parempi, kun äitiä ei enää ole. En ollut silloin vanhakaan, mutta muistan edelleen tällaisia asioita. Voiko olla, että näissä olisi syitä tähän?
Nykyäänhän mitään masennusta tai muutakaan ei enää ole, hän on onnellinen ja ollut naimisissa isäpuoleni kanssa ja yli 10 vuotta. Meillä on mukava uusioperhe, ja menneet ovat menneitä... mutta en tiedä onko ihan näinkään omalla kohdallani.
Kertokaa mielipiteitänne.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mulla ainakin on hyvät välit äitiin ja mummoon, isä on mt-potilas niin siihen ei ole kovin hyvät välit.
Mielestäni nuoret liiankin helposti jättävät yhteydenpidon vanhempiin tai ei välttämättä kerro kavereilleen että tulee toimeen vanhempien kanssa. Kyllä minä ainakin kun olen sinkku niin kaipaan välillä vanhempia jne.. ehkä se jossain vaiheessa muuttuu.
Jos olisit yli 30-vuotias, voitaisiin ehkä alkaa puhua jonkinlaisesta läheisriippuvaisuudesta, mutta olet vielä todella nuori. Äitisi varmaan tukee sinua, kun on vaikeaa esim. opiskeluissa. Et varmaankaan seurustele ja siksi äitisi on läheisin ystäväsi.
Mielestäsi äitisi ei olisi lapsena saanut sanoa sinulle syyllistäen, että onko sitten parempi, kun äitiä ei enää ole. Lapsille tällainen aiheuttaa suurta turvattomuuden tunnetta, koska he pelkäävät jäävänsä yksin. Äitisi oli epäreilu purkaessaan tyytymättömyyttään sinuun. Lapsi ajattelee, että hänessä on jotain vikaa, jos äiti miettii itsemurhaa.
Suosittelen että hakeudut psykiatrille ja pyydät b-lausuntoa terapiaa varten missä voisit käsitellä tunteitasi ja menneisyyttäsi. itse olen kokenut jotain vastaavaa paitsi että perheeni oli ehjä. nyt aikuisuudessa tapahtuneideen asioiden myötä (oma lapsi, liitto, ero, huoltajuuskiista jne) olen ymmärtänyt paljon asioita ja muuttunut ihmisenä niin etten enää miellytäkkään vain äitiä. olen itsenäinen jolla on oikeus omaan elämään ja omiin mielipiteisiin. olen vielä asian kanssa hyvin keskeneräinen, mutta haen tällä hetkellä terapiaan korvauspäätöstä kelalta.
oletko kiltti tyttö? joka voisi kärsiä ns. kiltin tytön syndroomasta? onko äitisi syyllistänyt sinua omista mielipiteistäsi tms. (ei tahalleen tietenkään). en itsekään oikein vielä ymmärrä kuviotani... mutta myös minä olen kantanut tavallaan vastuun äitini elämästä ja pahasta mielestä ja koittanut auttaa häntä omankin elämäni kustannuksella. olen myös huolehtinut ylipaljon pikkusiskostani (8v nuorempi) koska äiti on ollut kiireinen töittensä kanssa ja olen halunnut auttaa. asia olisi niin pitkä ettei minulla ole tällä hetkellä aikaa kirjoittaa enempää.
mutta tunteet jota tunnet eivät ole epänormaaleja siinä suhteessa ettet ole ainoa.. ja ne ovat luonnollisia, MUTTA sinun ei tulisi kuitenkaan tuntea niitä. jostain syystä henkinen riippuvuus on muodostunut. Itselläni oli tämä sama tilanne, mutta nyt olen siitä pääsemässä eroon ja muutos on aiheuttanut paljon riitoja äitini ja minun välille. Näen hänet kriittisin silmin.. olenhan itsekin nyt äiti. Ja tuntuu että elän nyt 24v murrosikää jollaista en koskaan elänyt..en ole koskaan kapinoinut vanhempiani vastaan. Nyt sen teen. Joskin eritavalla sillä en ole enää heistä niin riippuvainen kun itsellä on oma lapsi, elämä jne. Äitini yrittää edelleen "Hyötyä" minusta (ei tietoisesti tietenkään).. ja luulee että teen hänen puolestaan asioita jne. Mutta nyt osaan jo pitää puoliani. Seurusteletko? Tämä kiintymyssuhde äitiin saattaa siirtyä tulevaan kumppaniisi. Se ei ole hyvä asia. Siksi se kannattaisi saada selviteltyä omassa päässä ennen oman perheen perustamista.
Tekstini oli nyt todella sekavaa kun kiireellä kirjoitan. Onnea sinulle. Aika hoitaa nämäkin asiat. Voit vauhdittaa sitä ed. suosittelemallani tavalla - terapialla. Ja ylipäätänsä kehittämällä tervettä itsekkyyttä.. ehkä ensin ylilyönneilläkin.. kyllä se siitä tasoittuu
Luin viestisi vielä kertaalleen kun aluksi en lukenut koko viestiä. Oma äitini ei ole uhkaillut itsemurhalla tms. Mutta on kyllä syyllistänyt niin, että hän käy töissä lapsien takia ja työ tappaa hänet.. ja kun käymme harrastuksissa jne. tarvitsee rahaa. Voimme sitten tulla nauramaan hänen haudalleen kun hän kuolee ja pääsemme hänestä eroon. Kuulostaa niin tutulta. "Ihanaa" kuulla sinänsä, koska tämä vahvistaa vain teoriaani kuinka tuhoisaa on, kun äiti on masentunut tai säälii itseään ja on ns. marttyyri. Lapsi ei osaa tällaisia asioita käsitellä.. ja ottaa kaiken taakan kantaakseen joka ei lapselle vielä kuuluisi. Äidissäsi on ehdottamasti kaikki syy miksi olet nyt sellainen kuin olet. Mutta.. tottakai kaikki mitä äidilläsi on elämässä tapahtunu on myös inhimillistä ja ansaitsee sinänsä anteeksi annon. On tärkeää kuitenkin että teet oivalluksia mikä on olosi ja tunteesi ja persoonaasi vaikuttanut. Ja oman elämäsi kannalta on hyvin tärkeää tehdä hajurakoa äitiin, koittaa itsenäistyä ja olla itsekäs. Se ei tarkoita etteikö me välitettäisi vanhemmistamme. Sulla on jäänyt oman rajat kehittymättä.. ajattele olevasi taulu jolle täytyy tehdä kehykset.. kuinka kauas kehykset laitat.. missä menee rajasi. Mistä sinä lähdet ja mihin sinä ns. päätyt. Ne on tärkeitä asioita miettiä