Olen aina ollut mielestäni normaalin kokoinen lapsi, enkä ala-asteikäisenä ikinä kiinnittänyt huomiota siihen, miltä näytin. Minusta oli mukavaa olla ns. "resu-Eetu", mennä vaan ja nauttia elosta.
Yläasteella kaveripiirini muuttui ja aloin tulla tietoiseksi siitä, etten ollut aivan yhtä siro ja pieni kuin ystäväni. He olivat kaikki yli 170cm pitkiä ja hoikkia, itse olin pulleroinen 160cm. Halusin silti käydä syömässä laiheliiniystävieni kanssa mäkissä sun muissa paikoissa, joissa he saivat mättää ruokaa mahaansa minkä jaksoivat, eikä se näkynyt heissä grammaakaan.
Kasin alusta sairastuin bulimiaan, joka kesti vielä lukionkin jälkeisiin vuosiin asti. Sain psykiatrista apua, vertaistukea sekä lääkkeitä ruuan painon vatsassani aiheuttamiin ahdistuskohtauksiin, joiden aikana joko treenasin hysteerisesti tai oksensin tyhjää.
Se historiastani.
Nyt olen suhteellisen sinut itseni kanssa, terve ja elämänmyönteinen parikymmppinen. Silti vanhat tavat painavat edelleen mieltä, vaikka olenkin jo päättänyt visusti pysyä niistä erossa. Ongelma vain on siinä, että kaikki muut sukuni naiset ovat niin pieniä ja hentoluisia/rakenteisia. En ymmärrä, mistä olen saanut nämä geenit. Voiko niitä vastaan taistella?
Tuntuu kuin jokainen suupala, joka sisuksiini katoaa kasvattaa sentin vyötäröäni ja viisi reisiäni. On kamalaa kuunnella, miten mummu kertoo painaneensa 50kg ollessaan kuudennella kuulla isääni odottaessa, ja äitini sanovan, että painan tällä hetkellä saman verran kuin hän, kun hän odotti minua viimeisillään (63kg). Vielä karumpaa on kuunnella yleisillä sukujuhlilla, miten isäni kovaan ääneen vertailee minun ja veljeni harteita todeten: "On tyttärelläni leveämmät harteet kuin pojalla!" Samoin kommentit: "Sun reites on kuin puunrungot, kun katsoo miten mutsis on noin hoikkanen" ja "älä ota ensimmäistäkään, niissä on kaloreita" julkisissa paikoissa perheenjäsenteni suusta tuntuu kamalalta.
Tiedän olevani lievästi ylipainoinen, paino nousi heti sen jälkeen kun aloin parantua, ja on noussut tasaisesti siitä asti. Pelkään, ettei painonnousu lopu, ja että minusta tulee pullataikina.
Vanhat niksit houkuttavat, mutten uskalla ryhtyä enää siihen, sillä muistan vielä, millaista ne "vanhat ajat olivat". Siltikään en keksi muuta keinoa kuin turvautua niihin, sillä mikään muu ei näytä auttavan.
Onko kellään neuvoa tai apua ahdinkoon? En haluaisi päätyä puhumaan norjaa sormet kurkussa pöntön päälle, mutten kohta näe muutakaan vaihtoehtoa.
APUA!
Yläasteella kaveripiirini muuttui ja aloin tulla tietoiseksi siitä, etten ollut aivan yhtä siro ja pieni kuin ystäväni. He olivat kaikki yli 170cm pitkiä ja hoikkia, itse olin pulleroinen 160cm. Halusin silti käydä syömässä laiheliiniystävieni kanssa mäkissä sun muissa paikoissa, joissa he saivat mättää ruokaa mahaansa minkä jaksoivat, eikä se näkynyt heissä grammaakaan.
Kasin alusta sairastuin bulimiaan, joka kesti vielä lukionkin jälkeisiin vuosiin asti. Sain psykiatrista apua, vertaistukea sekä lääkkeitä ruuan painon vatsassani aiheuttamiin ahdistuskohtauksiin, joiden aikana joko treenasin hysteerisesti tai oksensin tyhjää.
Se historiastani.
Nyt olen suhteellisen sinut itseni kanssa, terve ja elämänmyönteinen parikymmppinen. Silti vanhat tavat painavat edelleen mieltä, vaikka olenkin jo päättänyt visusti pysyä niistä erossa. Ongelma vain on siinä, että kaikki muut sukuni naiset ovat niin pieniä ja hentoluisia/rakenteisia. En ymmärrä, mistä olen saanut nämä geenit. Voiko niitä vastaan taistella?
Tuntuu kuin jokainen suupala, joka sisuksiini katoaa kasvattaa sentin vyötäröäni ja viisi reisiäni. On kamalaa kuunnella, miten mummu kertoo painaneensa 50kg ollessaan kuudennella kuulla isääni odottaessa, ja äitini sanovan, että painan tällä hetkellä saman verran kuin hän, kun hän odotti minua viimeisillään (63kg). Vielä karumpaa on kuunnella yleisillä sukujuhlilla, miten isäni kovaan ääneen vertailee minun ja veljeni harteita todeten: "On tyttärelläni leveämmät harteet kuin pojalla!" Samoin kommentit: "Sun reites on kuin puunrungot, kun katsoo miten mutsis on noin hoikkanen" ja "älä ota ensimmäistäkään, niissä on kaloreita" julkisissa paikoissa perheenjäsenteni suusta tuntuu kamalalta.
Tiedän olevani lievästi ylipainoinen, paino nousi heti sen jälkeen kun aloin parantua, ja on noussut tasaisesti siitä asti. Pelkään, ettei painonnousu lopu, ja että minusta tulee pullataikina.
Vanhat niksit houkuttavat, mutten uskalla ryhtyä enää siihen, sillä muistan vielä, millaista ne "vanhat ajat olivat". Siltikään en keksi muuta keinoa kuin turvautua niihin, sillä mikään muu ei näytä auttavan.
Onko kellään neuvoa tai apua ahdinkoon? En haluaisi päätyä puhumaan norjaa sormet kurkussa pöntön päälle, mutten kohta näe muutakaan vaihtoehtoa.
APUA!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Voi olla että vikaa on geeneissä. Mutta yleensä se syy on kuitenkin tottumuksissa. Jos painosi nousee jatkuvasti, niin silloin syöt liikaa, mutta et välttämättä kovin paljoa. Älä ota seuraavaa henkilökohtaisesti, kunhan totean. Mitä itse olen ohimennen kuullut ja nähnyt, niin monet ylipainoiset jotka asian ottavat puheeksi, syyttävät asiasta juuri geenejä tms. samalla kun mutustetaan kahvipöydässä kolmatta pullaa. Ei noista herkuista tarvitse kokonaan luopua, mutta niitä tulee vähentää. Terveellistä ruokaa saa liikkuva ihminen oikeasti syödä aika paljon.
Ja mitä tulee niihin kavereihisi. Moni on kummastellut sitä hieman katkerana että voin syödä roskaruokaa mielinmäärin muttei se missään näy. No ei kai se näy, kun se hamppariateria saattaa olla päivän ainoa ateria. Tämmöinenkään ei ole järin terveellistä, mutta esim. töiden takia näitäkin on joskus.
Ja se suositus. Ala seuraamaan elintarvikkeiden kilokaloreita JA sitä mistä ne koostuu. Vaihda vaalea leipä tummaan, vähennä sokerin käyttöä jne. Ja laske joku päivä paljonko suurinpiirtein olet päivän aikana syönyt. Ei sen tarvitse olla satasenkaan tarkkuudella, mutta suurinpiirtein. Ja jos, ja ilmeisesti kun haluat laihtua, niin se tarkoittaa pysyvää tottumusten muutosta. Voi olla että sinä kulutat vähemmän kuin muut kokoisesi yleensä, eli periaatteessa geeneistäkin voi syyn löytää. Silloin olisi löydettävä se tasapaino. Mitään oksentelua on turha ottaa kuvioihin, sillä et saavuta mitään muuta kuin jojoilua painoon. Pysyvällä muutoksella paino laskee hitaasti, mutta totuttelemalla uuteen ruokavalioosi pääset pisteeseen jossa huomaatkin olevasi juuri niin laiha kuin haluat.
Eikä pidä myöskään unohtaa liikunnan merkitystä, mutta en nyt ehdi alkaa siitä paasaamaan enempää, vaikka se olisikin erittäin tärkeää (tärkeämpää kuin itse ruokailu). Sen verran pitää kyllä vielä sanoa, että aikamoisia töksäytyksiä nuo sukulaisesi ovat lohkaisseet. Aika ylentävää.
Mutta ei muutakuin tsemppiä tulevaan. Jos oikeasti jotain haluat, niin sen saavutat, mutta itsestään se ei tule tapahtumaan.
Se täytyy sanoa et sun suvun naiset on oikeasti todella natiaisia,ja säkin olet pienikokonen160cm pitkä ihminen ei voi olla iso.
törkeälle mitä sulle on sanottu! tulen niin vihaseksi puolestas;(( ihmiset on niin vitun typeriä välillä. ite oon semmonen että sanoisin suorat sanat tollasilli idiooteille. tyylin että venaan hetki että käyn puklauttamas nää keksit niin pysyn sitten YHTÄ HOIKKANA KUN SE SAATANAN MUMMU VAI MAMMA!
Mulla ihan sama ongelma.. Oon aina olut hieman pulleroinen tai siis mulla on tosi naisellinen kroppa ollu aina ja 10 vuoden kilpauinti-ajoiltani mulle kehitty myös suht isot hartiat, kuten muutki lihakset, eli reidet on paksummat ku monella kaverillani.
Painoa mulla on jotaa 65 kg ja pituutta 160 cm, eli voisin olla pikkusen hoikempikin tällä hetkellä. Mutta oon aika lihaksikas ja muodokas kropaltani ja läskiä mulla ei sinänsä ole, muuta ku vatsamakkarat... Mahdun kokoon 38/M. Mutta siroahan musta ei saa vaikka painaisin 50 kiloo tms. koska ruumiinrakenne on sellanen..
Mutta aina oon häpeilly olemustani ja painoani jne. Ja mun suku on kyllä edes auttanu tosi hyvin siinä. Mun pikkuveli kun sattuu olemaan tosi siro (tai oli aineki pienenä) ni aina sain kuulla, että ku sun äiti ja pikkuveliki on noin laihoja, ni miten sulla on hartiatki ku ladonovet. vaikka en oikeest siihe aikaan ollu lihava en tod. Ja näistä asioista mummot puhuivat kesken kahvin juonnin niin että kaikki pääsi kyyläämään mua ja arvostelemaan.
Ja sitte se että ku otin ruokaa tms. ni aina tuli että onpas sulla iso annos tai monta palaa sie meinaat oikeen ottaa tota kakkua. Ja mun äidillä ja sen siskoilla on aina ollu tapana vertailla painojaan ja sitte ne kattoo mua himmeesti ku en ikinä osallistu keskusteluun.. Koska painan heistä eniten. Mun pappa mainostaa kuinka sota-aikana painoi vaan 50 kg ja nyt 60 kiloa eikä elämässään ole enempää painanut ja taas tunnen ku kaikki kattoo mua, koska painan enemmin. Mun äiti painaa ehkä 45 kiloo ja on ruumiinrakenteeltaan siro. Ja minä taas muodokas ja lihaksikas ja rintava...
¨Kaikki aina ihailee kuinka laiha mun äiti on ja samalla kattoo mua, ja varmaan miettii että miten se voi olla mun äiti.
Siis vaikka koitan ajatella , että olen nätti yms. ni jotenki ei pysty, vaikka tiedän että olen seksikäs jne. Mutta en oo sellanen kuin mun sukuni olettaa naisen olevan. Eli tosi hoikka, vähäruokainen jne. Mä oon täysi vastakohta.
Mulla oli jonkinlainen syömishäiriö 18-vuotiaan. Lopetin syömisen ja join mehua ja söin tosi vähän. Olin kerran 2 viikkoa syömättä kokonaan, join vaan mehua. Laihduin.. ja painoin pahimmillaan alle 40kiloa. näytin kamalalle, mutta en sirolle. Ja edelleen mulle iskee välillä hirveitä laihdutuskausia ja sitte alan taas syödä ahdistukseen aivan hirveesti.. Ja meidän suvussa on tapana sanoa asiat suoraan. Ja nytkin eräänä päivänä mun mummo sanoi kesken kahvinjuonnin, että ootpas sinäkin pyöristynyt poskista ja muutenkin.. Olipa kiva kuulla, kun olen yrittänyt kesäksi kuntoilla. Ja tietysti kaikki taas katsoivat mua ja isoa kakkupalaa edessäni. Miksi aina pitää puhua painosta?? jokainenhan on mitä on... Ja jokaisen ikävän kommentin jälkeen alan laihduttaa... ja amsennun kun en laihdu enkä ole sellainen kuin muut suvun naiset. Osaksi ajatusmaailmani on varmaan näin lapsellinen senkin takia että olen koko ikäni ollut laihduttamassa tai tuntenut olevani lihava tms. Ja juuri lähimmäisten puheiden takia.
Muistan joskus lapsena kun olimme pikkuveljeni kanssa papalla maalla kesäloman vietossa. Niin papalle tuli joku mummo kylään. Tämä mummo kehui pikkuveljeäni, kuinka hoikka ja komea poika tämä oli. Minua hän katsoi ja sanoi, että eipä uskoisi että olen samasta perheestä kun olen pulska kuin pieni possu. Muistan nuo sanat ja sen naurun: olet kuin pieni possu. Ja minä kun luulin olleeni nätti valkoisessa kesämekossa ja en tod. ollut lapsena lihava, Pyöreäposkinen vain. Ikää mulla on ollut tuollain varmaan 6/7-vuotta ja silloin alkoi laihdutuskierre.
Ja mun kaverit aina hokivat, ettävoi kun sun äiti on nätti ja voikun sustakin tulis noin nätti ja laiha...
Sellainen joka ei oo tollasta piikittelyä kokenut ei voi tietää kuinka ahdistavaa se on. Nykyään kun puheet siirtyy painoon yms. lähden vessaan tai muualle, koska en tahdo olla muiden katseiden keskipisteenä. Joten miettikää ihmiset mitä sanotte, jollein painosta ja syömisestä puheminen voi olla tosi rankkaa...