Olen eronnut miehestä 2 vuotta sitten, ja lapset olleet viikko/viikko systeemillä.
Nyt olen kuitenkin harkinnut elämäntilanteeni muuttumisen vuoksi muuttoa toiselle paikkakunnalle, mutta en kovin kauas, naapurikuntaan ainoastaan.
Lapset ovat eskari- ja ala-asteella, eli koulusysteemi aloitettu jo täällä.
Mietityttää viikko/viikko-yhteishuoltajuus, lapset on aikanaan jaettu paperilla niin että toinen mulla kirjoilla ja toinen isällä, vaikka lapset kulkevat aina yhdessä kahden kodin väliä.
Nyt jos muutto tulee niin entinen käytäntö ei ole mahdollinen koulujen takia, eli jomman kumman olisi saatava ensisijainen vanhemmuus ja toisen tyydyttävä harvempiin tapaamisiin.
Minulla äitinä ja naisena on heikompi taloudellinen tilanne, itseasiassa talous on hyvin epävarmalla pohjalla, lapsien isällä vakaampi. Lasten koulut on täällä aloitettu, tuntuu että kaikki puoltaisi isän ensisijaista vanhemmuutta.
Tietysti haluaisin molempien lasten ensisijaisen vanhemmuuden itselleni, mutta en tiedä jos isä ei halua sitä antaa niin onko minulla sitä mahdollista saada jos tästä aletaan vääntämään?
Kummassakaan vanhemmassa ei ole mitään vikaa, ei päihteitä eikä väkivaltaa.
isä on lapsiaan rakastava ja heidän kanssaan paljon aikaa viettävä kuten minäkin, elää uuden naisen kanssa saman katon alla. Luulen että myös taloudellisesti heidän elämänsä on turvatumpaa ja tasaisempaa.
Tuntuu että oma "vikani" on vain köyhyys, kulttuurin pätkätyöläisenä. En voi suunnitella tulevaisuutta puolta vuotta pidemmälle, elän suoraan kädestä suuhun, mutta aina on silti lapsille ruokaa ja puhtaat vaatteet. Ilmapiiri on meidän kodissa hyvä ja leppoisa.
Vaikea masennuskausi oli eron aikaan, mutta siitä on selvitty, pelkään että sitä voidaan käyttää aseena jos tulee lapsista riitaa.. ja riidellä en halua, mutta elämää pitäisi elää ja jatkaa. Nyt tuntuu että en voi suunnitella mitään, vaan että olen loukussa nykyisessä asunnossa.
Rakastan lapsiani yli minkään muun asian, riittääkö se lasten "omaksi saamiseen"?? Vai voiko isä olla etulyöntiasemassa jos tilanne on tällainen?
Nyt olen kuitenkin harkinnut elämäntilanteeni muuttumisen vuoksi muuttoa toiselle paikkakunnalle, mutta en kovin kauas, naapurikuntaan ainoastaan.
Lapset ovat eskari- ja ala-asteella, eli koulusysteemi aloitettu jo täällä.
Mietityttää viikko/viikko-yhteishuoltajuus, lapset on aikanaan jaettu paperilla niin että toinen mulla kirjoilla ja toinen isällä, vaikka lapset kulkevat aina yhdessä kahden kodin väliä.
Nyt jos muutto tulee niin entinen käytäntö ei ole mahdollinen koulujen takia, eli jomman kumman olisi saatava ensisijainen vanhemmuus ja toisen tyydyttävä harvempiin tapaamisiin.
Minulla äitinä ja naisena on heikompi taloudellinen tilanne, itseasiassa talous on hyvin epävarmalla pohjalla, lapsien isällä vakaampi. Lasten koulut on täällä aloitettu, tuntuu että kaikki puoltaisi isän ensisijaista vanhemmuutta.
Tietysti haluaisin molempien lasten ensisijaisen vanhemmuuden itselleni, mutta en tiedä jos isä ei halua sitä antaa niin onko minulla sitä mahdollista saada jos tästä aletaan vääntämään?
Kummassakaan vanhemmassa ei ole mitään vikaa, ei päihteitä eikä väkivaltaa.
isä on lapsiaan rakastava ja heidän kanssaan paljon aikaa viettävä kuten minäkin, elää uuden naisen kanssa saman katon alla. Luulen että myös taloudellisesti heidän elämänsä on turvatumpaa ja tasaisempaa.
Tuntuu että oma "vikani" on vain köyhyys, kulttuurin pätkätyöläisenä. En voi suunnitella tulevaisuutta puolta vuotta pidemmälle, elän suoraan kädestä suuhun, mutta aina on silti lapsille ruokaa ja puhtaat vaatteet. Ilmapiiri on meidän kodissa hyvä ja leppoisa.
Vaikea masennuskausi oli eron aikaan, mutta siitä on selvitty, pelkään että sitä voidaan käyttää aseena jos tulee lapsista riitaa.. ja riidellä en halua, mutta elämää pitäisi elää ja jatkaa. Nyt tuntuu että en voi suunnitella mitään, vaan että olen loukussa nykyisessä asunnossa.
Rakastan lapsiani yli minkään muun asian, riittääkö se lasten "omaksi saamiseen"?? Vai voiko isä olla etulyöntiasemassa jos tilanne on tällainen?
Vastaukset 4
Vanhimmat
lasten rakastamisesta ja heistä välittämisestä jos katsoo tilanteen mukaan mikä paras heille.
Ymmärrän että ratkaisu jättää heidät vaikkakin tuttuun ympäristöön ja rakastavalle isälle on vaikeaa, mutta jos päädytte tähän ratkaisuun (yhdessä exmiehesi kanssa tietty) niin et silti lapsiaasi hylkää ja jos naapuri pitäsjässä niin varmaan tiheet tapaamiset ja viikonloppu /loma järjestelyt hoituu helposti.
Eikä päätös suinkaan lopullinen, aina tilanteen mukaan, kunhan vanhemmat tekee päätökset yhdessä ja lapsille ei huonoa omatuntoa kummastakaan päätöksestä vaan tehdään selväksi että heidän parasta ajatellen ja että etävanhempi kuitenkin hyvin mukana heidän elämässä.
Tsemppiä päätöksen tekoon.
tehnyt ratkaisun että lapsilla eri lähivanhemmat (isompi ikäero ja aivan poikkeavat harrastukset)mutta se tapauskohtaista ja jokainen perhe tietää mikä itselleen sopii.
En kyllä ymmärrä että miksi sinulla on ongelma tuo "lasten omaksi saaminen"...Nehän ovat sinun lapsiasi ja minkä ihmeen takia olisit valmis viemään asian oikeuteen asti! Kuvailemasi perusteella lapsille olisi parempi jäädä viikoiksi isän luokse. Ihan vain siksi että saisivat jatkaa tutussa ympäristössä. Ei muuten, vaikka tietty se rahakin auttaa elämisessä. Lapsille on äärettömän stressaavaa joutua muuttamaan ja kun kerta Rakastat lapsiasi niin kovin osaat varmasti tehdä päätöksen lastesi parhaaksi. Lapsia kun ei ikinä omaksi saada. He ovat vain lainassa
nimenomaa tästä syystä olinkin "omaksi saamisen" laittanut heittomrkkeihin. Jotenkin vaan tuntuu että lapset mieluiten ovat yhdessä minun kanssani, vaihtopäivät ovat aika vaikeita ja lapset eivät haluaisi lähteä...mutta se ei varmaan riitä, että itse heidät haluaisin ja jos lapsetkin haluaisivat.
Toisaalta ajattelen, että ihmisellä pitää olla oikeus muuttaa, eikä se saisi olla este näiden "lainalapsien" "omaksi saamiselle".
Siis kai yritän sanoa, että en pysty kuvittelemaan eläväni niin, että saisin nähdä lapsia esim. vain joka toinen viikonloppu.. Se että lapset nyt elämässä on vaan lainassa, ei pois pyyhi sitä asiaa että äidin ja lapsen yhteys on äärimmäisen voimakas, uskon että se on poikkeuksellinen raskausten ja synnytysten ja imettämisten vuoksi.
"Lapset on vaan lainassa" on itseasiassa kuin jonkun huonon iskelmän kulunut iskulause, joka ei ihan sellaisenaan pidä paikkaansa. Lapsista pitää osata irrottautua, mutta ei vielä tuon ikäisistä. Irrottautumisen aika on silloin kun lapsi on kypsä muuttamaan itse pois kotoa, lähempänä kahtakymppiä siis.
Kai tää on asia josta pitäis lasten kanssa keskustella. Ylipäätään mietin tuota viikko/viikko systeemiä että onko se lapsille stressaava kun ei oikein ole pysyvää kotia missää, aina pitää olla pakkaamassa ja matkalla johonkin.
Mutta luulen että lapsille voi olla myös äärettömän stressaavaa olla erossa äidistä jatkuvasti, jos nyt kävisi niin, että pääkoti jää kokonan isälle. Kumpi pahempi paha, muutto vai äidin läsnäolon menetys?