Jostain syystä olen alkanut olla enemmän ärtyneempi ja kriittisempi kuin aikaisemmin. Olen reilu 30v ja muistelen että vielä 25-vuotiaana olin huolettomampi ja rauhallisempi, vaikka saatoinkin ärähtyy humalassa. Nyt humalassa *itutuskohtaus on jo lähelle väkivaltaa, agressiivista huutamista ja jopa esineiden hajoittamista. En onneksi tee tätä vielä usein, mutta jos joku asia ärsyttää, se saattaa laukaista agression.
Lisäksi olen tyytymättömämpi kuin aikaisemmin, kriittisempi itseäni ja kaikkea ympäristössä kohtaan, niin ihmisiä kuin miljöötäkin.
Olen kyynisempi, ei juurikaan enää kiinnosta jos Afrikassa tms. kuolee lapia nälkään. Se on muutenkin normaalia nykyään ettei mistään välitetä. En ole totaalisen kadotettu vielä, jotain herkkyyttä on säilynyt ja välillä sen huomaan ja omaan omantunnnon.
Käytän ahdistukseen lääkettä, nyt noin 6kk takana. Se ei tunnu auttavan hirveästi tälläisiin oireisiin, mutta muuten on auttanut.
Pelkään että minusta tulee katkera ihminen, kyyninen paska jota ei mikään kiinnosta eikä naurata(paitsi typerät vitsit ja toisen vahingot).
Päihteet eivät ole syy, juon 2-3 kertaa kuukaudessa, verrattuna nuoruusvuosiin, esim. vielä 4 vuotta sitten tuli käytyä 1-2 krt viikossa ravintolassa.
Muijafrenin kanssa menee ihan ok, mutta menisi paljon paremmin jos olisin mukavampi ihminen. Tiedän kyllä että häntä häiritsee käytökseni, on jopa sanonut etten ole enään sama ihminen kuin ennen, mikä tuntuu pahalta.
Mitä kokemuksia teillä on tälläisestä, äijät? Joku sanoo että joo, se on vain keski-ikäistymistä mutta perkele ei voi olla kun tuntuu siltä että kaikki hyvät fiilikset haalenee ja elämä vain menee ohitse..
Oletteko saaneet apua mistään itseopiskelusta?
Lisäksi olen tyytymättömämpi kuin aikaisemmin, kriittisempi itseäni ja kaikkea ympäristössä kohtaan, niin ihmisiä kuin miljöötäkin.
Olen kyynisempi, ei juurikaan enää kiinnosta jos Afrikassa tms. kuolee lapia nälkään. Se on muutenkin normaalia nykyään ettei mistään välitetä. En ole totaalisen kadotettu vielä, jotain herkkyyttä on säilynyt ja välillä sen huomaan ja omaan omantunnnon.
Käytän ahdistukseen lääkettä, nyt noin 6kk takana. Se ei tunnu auttavan hirveästi tälläisiin oireisiin, mutta muuten on auttanut.
Pelkään että minusta tulee katkera ihminen, kyyninen paska jota ei mikään kiinnosta eikä naurata(paitsi typerät vitsit ja toisen vahingot).
Päihteet eivät ole syy, juon 2-3 kertaa kuukaudessa, verrattuna nuoruusvuosiin, esim. vielä 4 vuotta sitten tuli käytyä 1-2 krt viikossa ravintolassa.
Muijafrenin kanssa menee ihan ok, mutta menisi paljon paremmin jos olisin mukavampi ihminen. Tiedän kyllä että häntä häiritsee käytökseni, on jopa sanonut etten ole enään sama ihminen kuin ennen, mikä tuntuu pahalta.
Mitä kokemuksia teillä on tälläisestä, äijät? Joku sanoo että joo, se on vain keski-ikäistymistä mutta perkele ei voi olla kun tuntuu siltä että kaikki hyvät fiilikset haalenee ja elämä vain menee ohitse..
Oletteko saaneet apua mistään itseopiskelusta?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luulenpa, että ongelmat johtuu vuosia jatkuneesta alkoholin mahdollisesti reippaasta käytöstä. Viinalla on aina negatiivisia vaikutuksia mielenterveyteen ja vuosia jatkunut käyttö alkaa vaikuttaa yhä enemmän vaikka käyttö ei olisikaan kuin 2-3 kertaa kuukaudessa. Alkoholi aiheuttaa juuri tuollaisia raivokohtauksia. Suosittelisin jättämään alkoholin pois ja opettelemaan pitämään hauskaa ihan selvin päin.
Olli
Ärsyynnyn helposti ilman alkoholiakin vaikka en olisi juonut viikkoihin. Jostain typerästä asiasta saatan korottaa ääntäni mutta toisaalta lepyn nopeasti kun tajuan miten tyhmää se on, jos siihen annetaan mahdollisuus. Jos taasen olen ärsyyntynyt ja toinen huomaa sen ja jatkaa juttua omasta mielestään huvittuneena tms, palaa pinnat ihan vitusti. Vain perusrauhallisuuteni ja ymmärrys estää vetämästä ärsyttäjää kuonoon, oli mies tai nainen. Yleenä todella ärsyyntyneenä haistattelen vain ja lähden kävelemään.
Vuosien saatossa olen antanut pari kolme kertaa kovan litsarin tyttöystävälleni kun tämä ei osannut lopettaa nauramista tai ärsyttänyt, olen potkaissut lemmikkieläintäni, tosin vain kerran.
Eli ei ole kysymys mistää pikkuasiasta, en vain osaa kontrolloida kun ärsyynyminen menee jonkun rajan yli.
Eli siis pinna on lyhyt yksinkertaisesti.
Kestän kritiikkiä kohtuullisesti mutta en osaa väitellä oikein, vaan menee hyvin usein yli kun en ymmärrä kun menee yli.
Jos taas en vastaa vittuiluun, tunnen olevani alistettu tai nöyryyntynyt, siksi on jotenkin pakko reagoida ja reagointi menee yli helposti. Pitää kai opetella laskemaan kymmeneen jos ei muuta apua löydy?
Ja kiitos, ei mitään moraalisaarnoja jo tehdyistä asioista, kaipaan neuvoja miehiltä(miksei naisiltakin) jotka ovat tälläistä kokeneet ja "toipuneet".
En ole tappelijatyyppiä, en haistattele juuri koskaan enkä hermostu kuin väittelytilanteissa. Olen suht huumorintajuinen, jopa itseenikin kohdistuneessa vitsailussa jos se ei ole pahantahtoista. Baareissa humalassa en ole tapellut, mitä nyt töninyt joskus ihmisiä ärsyyntyneenä.
Jos olisin joskus tapellut aikaisemmin ja se "raja" olisi tavallaan rikottu(ehkä joku pelko fyysisestä kamppailusta), ja osaisin pistää pataan, olisin kyllä jo tehnyt sitä aivan varmasti.
En ole varsinaisesti samaa kokenut, mutta olen kokenut, että Jumala on minua eheyttänyt ja parantanut monella elämän alueella. Ja uskon, että Jumalan apu kohdistuu ihan mille elämän alueelle tahansa, missä on rikkinäisyyttä tai korjattavaa. Jumala osaa korjata, koska Jumalahan on luonut kaikki ihmiset.
Suosittelen esim. TV7-ohjelmia ja erityisesti esim. Joyce Meyerin ohjelmia.
http://www.tv7.fi
Kohta 30 mittarissa,naishenkilö, ja tulevaisuus katkerana ja vihaisena ihmisenä näyttää tulevan. Mikä ihme saa tämän vihan niin pintaan, ettei mikään muu tunne tunnu enää miltään. Tuleeko minusta todellakin se katkera,vihamielinen vanha eukko, jonkalaisia ihmisiä olen aina suunnilleen halveksinut. Huomaan että en enää hymyile kovinkaan usein, haluaisin hymyillä ja nauraa enemmän, mutta se tuntuu niin vaikealle. Haluan vaan kätkeytyä tähän vihan peittoon. En todellakaan ole ollut aina tällainen, siksi tämä on välillä niin vaikeaa. Miksi minusta tulee tälläinen,mietin. . En muuten käytä alkoholia.
Tyttökaverini kutsuu minua leikkisästi nimellä Grumpy (ärsyyntyvä).
Vaikka meditoin ja elelen ns. hengellisiäkin elämyssfäärejä joka päivä olen edelleen varsin gumpy silloin tällöin.
30 kun tuli mittariin (tai siis 32 mulla) niin tulee turhautuma siihen, kun vihdoin alkaa löytää itsestään jotain niitä avaimia itseen, mitä on etsinytkin mutta nälkä on kova kaikenlaiseen ja samalla arki ja ilmeisen hupeneva aika alkavat ahdistelemaan mieltä.
Jos istut riitävän kauan hiljaa (selkä suorassa) tai makoilet selälläsi suoralla alustalla niin ahdistus nostaa pintaan sen, mitä etsit.
Ahdistus syntyy siitä, että sinun sisimpäsi koettaa kertoa sinulle jotain tärkeää mutta sinulla on jotain estoja, joista tunnet pitäväsi esim. velvollisuudesta. Ainakin siis minulla itselläni kyse oli velvollisuudesta; en osaa sanoa sinun puolestasi. Lääkkeet voivat auttaa siihen, että ahdistus on hetkittäin ylivoimaista mutta jossain vaiheessa on päätettävä alkaako yrittämään käsitellä niitä asioita (tavalla tai toisella) vai aikooko syödä lääkkeitä koko loppuelämän.
Kun istuu riittävän kauan hiljaa ja seuraa hengitystään antaen mielen kuplia kuin kattila (jokainen kupla on jokin ajatus tai kuvitelma, mikä kaappaa mukaansa. Ahdistus luo voimakkata isoja kuplia, jotka räjähtää. Mutta et räjähdä niiden mukana, jos luotat siihen itse prosessing luonnollisuuteen.
Sisäinen kamppailu vääntää kauhukuvia ja vihakuvia mielesi ruudulle. Pelko on kamalaa mutta viha on kamalampaa pelkoa, koska siinä ei pelkoa tunne. Tuo viha yrittää oikeuttaa sellaisia ajatuskulkuja, mitkä eivät kanna hedelmää vaan aina päätyvät loogisesti maailmanloppuun. Se ärtyneisyys on turhautunut pyrkimys yrittää kiertää tuo maailmanlopun kuvio.
Turhautuminen voimistuu ja voimistuu, jos sitä ei ota tosisaan viestinä itseltä itselle.
Onnea ja menestystä!
Vaimollani on todettiin depressio. Hänen kanssaan on ollut jo useita kuukausia todella vaikeaa. Onneksi hän sai muutama viikko sitten diagnoosin ja lääkityksen sairauteensa. Hieman parannusta on tapahtunut, mutta ei elämä vieläkään ole voiton puolella.
Alku meni ihan hyvin; pystyin sivuttamaan paljon hänen sanomiaan/tekekemiään asioita, koska tiesin niiden johtuvan hänen sairaudestaan. Nyt olen alkanut hajoamaan.
Pystyn edelleen olemaan hänen tukenaan ja kestämään paljon, mutta lähiaikoina olen yhä enemmän räjähtänyt hänelle. Räjähdyksistäni on tullut yhä enemmän aggressiivisia niin fyysisesti kuin henkisestikin: huudan ja haukun häntä kaikilla niillä asioilla, joilla tiedän pystyväni loukkaamaan häntä, heittelen tavaroita, ja olen joskus jopa läimäissyt häntä.
Vaikka varmasti satelee monennäköistä ehdotusta yms tilanteeseemme, olen varmasti käynyt ne kaikki jo läpi. Haluaisin vain tietää, onko olemassa jotain lääkettä tms. siihen, että pystyisin säilyttämään malttini..? Jotain aggressioiden hallintaan? Olen valmis ihan mihin vain saadakseni vaimoni jälleen hymyilemään, nyt en ole hänelle avuksi.
Olen ihan rehellisesti harkinnut jopa kannabiksen käytön aloittamista.