Paniikkihäiriö mulla alkoi yläasteella sellaisina aina välillä yhtä-äkkiä tulevilla "levottomilla" oloilla, ei tehnyt mieli istua eikä seistä, ei olla paikallaan eikä liikkeessä, ei pystynyt keskittymään..
Miesystäväni tavattuani eristäydyin hiukan muusta maailmasta, halusin viettää hänen kanssaan kaiken mahdollisen ajan koska hän oli siihen aikaan vielä hieman naistenmiehiä.
Viime marraskuussa minulla sitten alkoi sarja sairaalakäyntejä polveni takia.. Toisaalta tiesin että mulla ei ole mitään hätää kun sairaalaan menen, mutta pelkäsin silti aivan hirveästi etukäteen, ja sain paniikkikohtauksen joka kerta kun piti lähteä.. Matkustaminen oli paniikkikohtauksen aikana hirveää, kun piti ajaa 90 km sairaalaan.
Joulukuun loppuun mennessä aloin saada kohtauksia myös mennessä muihin tapahtumiin.
Olen tullut myös jollain tavalla läheisriippuvaiseksi miesystävääni. Hän ei voi olla yötä poissa kotoa tai tulen hulluksi. Tämä tuli todistettua kun hän kävi kolmepäiväisen armeijan kertausharjoituksen, jossa olin yksin kotona 2 yötä. Koko kolmen päivän aikana en pystynyt olemaan töissä, minulla oli paha olo ja tärisytti, olin ihan kummallisessa horkassa, palelti, en pystynyt syömään enkä nukkumaan, itkin paljon ja koko ajan oli tämmöinen levoton olo.
Tilanne alkoi siltä sattumalta kun näin miesystäväni ajavan autolla pois pihastamme, ja parani heti kun hän tuli takaisin.
Hakeuduin psykologin hoitoon heti tammikuussa. Sain (ja saan vieläkin) kohtauksen jopa hänen luo mennessään, enkä ole oikein selvästi osannut selittää hänelle mikä minua vaivaa, kun aina siellä käydessäni minulla on kohtaus päällä. Olen kyllä "järjissäni" mutta en pysty keskittymään, ja siksi vastailen hänen kysymyksiinsä mitä sylki suuhun tuo, helpoiten miten pystyn vain vastaamaan, puhuminen ajatuksen kanssa on kohtauksen aikana erittäin vaikeaa. Siksi tuntuu että olen ajanut häntä hieman hakoteille, eikä hän ole tietoinen siitä mikä minulla esim. kohtauksen laukaisee, ja mitä minä ajattelen mikä on niiden perimmäinen syy. Olen käynyt psykologin luona useita kertoja jo, mutta tilani on vain pahentunut ja kynnys hänen vastaanotolleen menemiselle vain kasvaa ja kasvaa kohtausten myötä.
Nykyään pystyn juuri ja juuri käymään kaupassa. Kavereiden kanssa en voi tehdä enää mitään, en voi käydä ulkona. Herään aikaisin aamuyöstä enkä saa enää unta.. Joskus oikeasti tuntuu että sekoan totaalisesti!
Olen yrittänyt tehdä näitä asioita pikkuhiljaa läheisten tuella ja mukanaollessa, mutta mikään ei tunnu auttavan.
En uskalla aloittaa mielialalääkitystä kun pelkään oksentamistakin niin hirveästi, tiedän kyllä että lääkkeiden sivuvaikutukset ovat yksilöllisiä, mutta jos oksennan jostain lääkkeestä, en varmasti uskalla enää aloittaa toista lääkitystä.
Minua hävettää kun miesystäväni perhe ja kaverit ovat alkaneet pitää minua hiukan outoina kun luistan koko ajan menoistani eikä minua enää näy missään. En halua kertoa kenellekkään avoimesti paniikkihäiriöstä, koska luulen että ihmiset alkavat pitää minua hulluna.
En voi tehdä enää mitään, kaupassa käyminenkin tuntuu joskus tosiaan ylivoimaiselta.
Mikä avuksi?
Miesystäväni tavattuani eristäydyin hiukan muusta maailmasta, halusin viettää hänen kanssaan kaiken mahdollisen ajan koska hän oli siihen aikaan vielä hieman naistenmiehiä.
Viime marraskuussa minulla sitten alkoi sarja sairaalakäyntejä polveni takia.. Toisaalta tiesin että mulla ei ole mitään hätää kun sairaalaan menen, mutta pelkäsin silti aivan hirveästi etukäteen, ja sain paniikkikohtauksen joka kerta kun piti lähteä.. Matkustaminen oli paniikkikohtauksen aikana hirveää, kun piti ajaa 90 km sairaalaan.
Joulukuun loppuun mennessä aloin saada kohtauksia myös mennessä muihin tapahtumiin.
Olen tullut myös jollain tavalla läheisriippuvaiseksi miesystävääni. Hän ei voi olla yötä poissa kotoa tai tulen hulluksi. Tämä tuli todistettua kun hän kävi kolmepäiväisen armeijan kertausharjoituksen, jossa olin yksin kotona 2 yötä. Koko kolmen päivän aikana en pystynyt olemaan töissä, minulla oli paha olo ja tärisytti, olin ihan kummallisessa horkassa, palelti, en pystynyt syömään enkä nukkumaan, itkin paljon ja koko ajan oli tämmöinen levoton olo.
Tilanne alkoi siltä sattumalta kun näin miesystäväni ajavan autolla pois pihastamme, ja parani heti kun hän tuli takaisin.
Hakeuduin psykologin hoitoon heti tammikuussa. Sain (ja saan vieläkin) kohtauksen jopa hänen luo mennessään, enkä ole oikein selvästi osannut selittää hänelle mikä minua vaivaa, kun aina siellä käydessäni minulla on kohtaus päällä. Olen kyllä "järjissäni" mutta en pysty keskittymään, ja siksi vastailen hänen kysymyksiinsä mitä sylki suuhun tuo, helpoiten miten pystyn vain vastaamaan, puhuminen ajatuksen kanssa on kohtauksen aikana erittäin vaikeaa. Siksi tuntuu että olen ajanut häntä hieman hakoteille, eikä hän ole tietoinen siitä mikä minulla esim. kohtauksen laukaisee, ja mitä minä ajattelen mikä on niiden perimmäinen syy. Olen käynyt psykologin luona useita kertoja jo, mutta tilani on vain pahentunut ja kynnys hänen vastaanotolleen menemiselle vain kasvaa ja kasvaa kohtausten myötä.
Nykyään pystyn juuri ja juuri käymään kaupassa. Kavereiden kanssa en voi tehdä enää mitään, en voi käydä ulkona. Herään aikaisin aamuyöstä enkä saa enää unta.. Joskus oikeasti tuntuu että sekoan totaalisesti!
Olen yrittänyt tehdä näitä asioita pikkuhiljaa läheisten tuella ja mukanaollessa, mutta mikään ei tunnu auttavan.
En uskalla aloittaa mielialalääkitystä kun pelkään oksentamistakin niin hirveästi, tiedän kyllä että lääkkeiden sivuvaikutukset ovat yksilöllisiä, mutta jos oksennan jostain lääkkeestä, en varmasti uskalla enää aloittaa toista lääkitystä.
Minua hävettää kun miesystäväni perhe ja kaverit ovat alkaneet pitää minua hiukan outoina kun luistan koko ajan menoistani eikä minua enää näy missään. En halua kertoa kenellekkään avoimesti paniikkihäiriöstä, koska luulen että ihmiset alkavat pitää minua hulluna.
En voi tehdä enää mitään, kaupassa käyminenkin tuntuu joskus tosiaan ylivoimaiselta.
Mikä avuksi?
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kannattaa puhua tuosta oksentamispelosta psykologille. Voi nimittäin olla, että et kärsikään paniikkihäiriöstä vaan nimenomaan tuosta oksentamiskammosta (emetofobiasta). Kummallakin sairaudella on muutamia yhteisiä piirteitä, kuten itsensä jatkuva tarkkailu, joka johtaa siihen ahdistuskierteeseen todella helposti.
Voisit käydä myös lääkärin luona. Pyydä vaikka bentsodiatsepiinejä pahimpiin ahdistustilanteisiin. Niitä ei siis syödä jatkuvasti, vaan tarvittaessa, ja mitä harvemmin niin sen paremmin, sillä lääkeriippuvuus kehittyy niihin usein syötynä hyvin nopeasti. Sopiva lääke voisi tällöin olla loratsepaami (kauppanimenä Temesta), jonka eräs vaikutus on oksentamisen esto ainakin jossakin määrin, sillä ainakin englanninkielisen wikipedian mukaan sitä voidaan käyttää pieninä määrinä merisairauteen.
Mielialalääkkeillä olo tasautuisi sitten kai pidemmällä aikavälillä paljon paremmin.
Temesta on yksi koukuttavimmista lääkkeistä. Anna lääkärin päättää, mikä olisi sopiva lääke.
>En uskalla aloittaa mielialalääkitystä kun pelkään oksentamistakin niin hirveästi
tilanteesi on sellainen että lääkitys olisi kyllä paikoillaan. ssri-lääkkeillä voi olla sivuvaikutuksia jotka voi oksettaa mutta jos samalla saa rauhottavia ja alottaa pienellä annoksella nostaen pikkuhiljaa ssri lääkettä niin sivuvaikutukst voi jäädä vähäisiksi. menee viikkoja ja sitten se alkaa toimimaan ja rauhottavatkin voi jättää pois,käyttäen niitä vain jos vielä tulee kohtaus.
Kirjoita psykologille selvitys tilastasi tai tulosta hänelle tuo aloituksesi teksti, jos tuntuu, että et ole hänelle saanut selvitettyä tilannetta suullisesti siinä paikan päällä niin kuin se on. Silloin ei ainakaan kohtaus pääse sotkemaan sanojasi.
Olen kanssa kärsinyt ja kärsin edelleenkin paniikkihäiriöstä. Karnosiini ja E-Epaa minulla auttaa, mutta ovat liian hintavia (80€/3 vko:n kuuri)
minä olen käyttänyt useampaakin mieliala/paniikkihäiriölääkitystä täässä vuosien mittaan,enkä ikinä ole voinut pahoin enkä oksentanut. Alussa on kyllä hikoilua ja päätä voi vähän särkeä. myös oireet saattavat hetkellisesti pahentua mutta siihen auttaa rauhoittava lääkitys joksikin ajaksi.Itselläni on Alprox ollut tukena pahimpaan hätään alussa. Nykyäänkin pilleri kulkee takataskussa mukana siltä varalta että kohtaus iskee,aika harvoin enää iskee. Minulla on mielialalääkitys nimeltä Cipralex ja voin aika hyvin.
Mene kuule ystävä hyvä lääkäriin ja pyydä itsellesi lääkitys. Kysy samalla vaihtoehdot terapiaan,eli tulisiko kysymykseen mielenterveystoimisto tai jokin muu vaihtoehto,riippuen varmaan siitä missä asut.
Jokin on nyt laukaissut sulla tämän perkeleellisen vaivan,ja uskon tietäväni olotilasi.Älä enää yhtään kärsi,apua on saatavilla.
Nyt Laila otat homman järkevästi hallintaan.
Ensin menet lääkärille.
Aloitat lääkekuurin.
Sen jälkeen kerrot mies kaverillesi.
Se että heräät aamuyöstä on oire, että tarvitset nyt apua, mistä et selvii ilman lääkäriä.
Hulluksi sinua ei luule kukaan, vaikka kertoisitkin asiasta, sillä nykyään ihmiset ovat paljon valistuneempia, kuin ennen.
Ne tietää, että paniikkihäiriö johtuu jostain ja sen voi parantaa.
Miesystävä kyllä tietää jo, On ollut tukena paljonkin ja ymmärtää niin hyvin kuin semmoinen joka ei tällaista ole kokenut ymmärtämään pystyy..
Tiedänhän minä että järkevintä todella olisi tuo lääkitys aloittaa, mutta paniikissa ei vain pysty aina sitä omaa parasta ajattelemaan, oksentaminen todella tekisi vielä enemmän hallaa..
Jostain syystä psukologi ei suostu paniikkihäiriötä myöntämään, hän kutsuu tätä vaan joksikin pakko oireiseksi häiriöksi. Olenkohan itse vain niin sokea että kun olen lukenut niin paljon juttuja paniikkihäiriöstä niin ja oireet täsmää niin olen diagnosoinut itseni heti paniikkihöiriöiseksi eikä minulla edes ole sitä??
Paniikki häiriön voi testata lääketieteellisestikkin, mutta jos saat oikeat lääkkeet, niin se on tärkeintä.
Minulle oma kallonkutistajani sanoi, että suoraa paniikkihäiriötä ei anneta yleensä diagnoosiksi, koska eri päivinä oireet saattavat olla ahdistuksen ja paniikkihäiriön vuoron perään.
Minulla on sinun ikäinen tyttö ja muistan, kuinka vaikeaa oli ennen saada hänet ottamaan lääkettä, mitä vaan.
Se tuli aina suusta kakomisen mukana ulos.
Koska on kuitenkin kevät ja aurinkoiset ilmat ovat alkaneet, niin eiköhän sovita, että nautitaan tulevasta kesästä täysin rinnoin.
Eli mene nyt sinne lekurille ja pyydä lääkkeet. Sitten olet paremmassa kunnossa kesällä, kun terassikausi on parhaimmillaan ja muutenkin ihmiset haluavat olla yhdessä ja nauttia elämästä täysin siemauksin, kun se kuitenkin on niin lyhyt.
Sovitaanko näin. Minä lupaan vastavuoroisesti maalata talon sokkelin, mistä emäntä on muistuttannut minua jo vuoden, koska olen ollut kykenemätön aloittamaan suurempia urakoita.
http://www.poliklinikka.fi/?page=5575414&id=0341221
Onnistuin saamaan itseni psykiatrin puheille, vaikka vaikeaa se oli. Tapaamista kesti yhteensä ehkä n. 4 minuuttia.
Lääkitystä en saanut, sen sijaan ehdotuksen, että josko viettäisin psykiatrisessa sairaalassa pari viikkoa, että katsottaisiin mikä minua oikein vaivaa. Luulisi että psykiatrian erikoislääkäri kuitenkin osaa vähän tunnistaa että mikä ihmisellä on, mutta ei, kunnalliset aina vaan pistää eteenpäin että selviävät mahd. helpolla.
Tuon ajatuksen tyrmäsin heti kättelyssä. Toki minulla on ihan yleistä ahdistuneisuuttakin välistä, mutta paniikkikohtaukset ovat kuitenkin ne aiheuttaneet. Silti ihmettelen että kuinka paniikkihäiriöinen laitetaan tuollaiseen laitokseen, tuntuu että ainakin omalla kohdalla se vain pahentaisi ahdistusta, kun joutuisin olemaan erossa miesystävästäni ja muustakin perheestä.. Lisäksi minulla itselläni on huonoja kokemuksia tuollaisista paikoista, ja tiedän pari tuttua joilla kokemukset ovat siis aivan hirveitä.
Kun kieltäydyin tuosta, niin psykiatri sanoi että sitten ei ole enää heidän puolestaan mitään tehtävissä ja siis aivan sanasta sanaan sanoi, että "sitten sinun elämäsi vaan menee tähän suuntaan mihin se nyt on menossa"
En ole töykeämpää psykiatria ennen tavannut, ja hänen puheilleen en kyllä mene enää koskaan!
Nyt en kyllä enää tiedä että mitä keksiä, yksityinen varmasti olisi seuraava vaihtoehto, mutta omassa pikkukaupungissa semmoisia ei ole, enkä sitten tiedä että paljonko ne maksaa, kun rahaakaan ei ihan kauheasti ole.. Ja sekin vielä että lähin yksityinen löytyy n. 60 kilometrin päästä, ja itse en voi autolla matkustaa, varsinkaan kohtauksien aikana :/
jos psykiatriselle suljetulle ohjataan. Oisit tavallisella tk lääkärillä käynyt niin lääkitystä ahdistukseen ja paniikkiin olis määrätty jos selvät oireet .
selvitetään tämä:"Paniikki häiriön voi testata lääketieteellisestikkin,"
Itse olen kyllä ollut tutkimuksissa, siitä on jo aikaa, oli likvor-näytettä (josta mm. katsottiin serotoniinipitoisuus ym.) , oli mm. kofeiinialtistuksia ym.
Miten nykyisin tämä lääketieteellinen testaus paniikkihäiriön kohdalla tapahtuu?
mieltä ettei kyseessä ole ph. vaan OCD-oireilu? Vai mitä mieltä psykiatri on, mainitsit psykologin olevan tuota mieltä.
Ja psykologihan ei sitten tee mitään diagnooseja, diagnoosin tekee aina lääkäri.
Tässä yksi linkki.
Googleta paniikkihäiriötesti tai testaus tai sitten toteaminen.
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=alg00341
Psykiatri ei ole mitään mieltä.. en siis psykiatriltakaan saanut minkäännäköisiä diagnooseja ja sehän se taisi perimmäinen syy olla että hän minut sinne psykiatriselle olisi lähettänytkin että "ne osaavat sitten selvittää että mikä sinua vaivaa"..
Sairaslomaahan hän ei myöntänyt siis.. tässä ollaan jo viime kesästä asti oltu TÄYSIN ilman pennin latia, siis en ole sentin senttiä saanut mistään kun tuokin sairauspäiväraha hakemus hylättiin, ja valituksissa kestää kuulemma yli vuodenkin..
Toimeentulotuen raja (662 €) ylittyy avopuolisolla parilla kympillä.. hakemukset silti tehdään, jospa sitä jotain saisi..
Tosiaan, en kyllä tiedä että millaisesta osastosta sitten on kyse siellä psykiatrisella, mutta tuskin ne sinne sairaalaan viikoiksi ottavat sellaisia joilla on vaan ph, ellei se ole sitä että kohtaus on päällä 24/7.. Ja uskoisin todella että se ei ehkä olisi ihan sopiva paikka minulle, ahdistaa jo hirveästi pelkkä ajatuskin!!
Nyt on taas hieman parempi jakso, kohtauksia ei tule, mutta enpä kyllä sellaisiin tilanteisiin itseäni päästä että niitä tulisikaan.. Kaipa olen nyt sitten tuomittu elämään täällä 4 seinän sisällä..
Viimeinen oljenkorteni on eräs yksityinen psykiatri toisessa kaupungissa, hänelle laitoin s-postia, mutta ei ole ainakaan vielä vastannut.. Jostain syystä en uskalla soittaa, kun en tiedä miten sanoisin että haluaisin kyllä tulla vastaanotollesi mutta en pysty :/
Suomen terveystalo toimii monella paikkakunnalla.