Tullineiti
En voinut mitään - en millään pystynyt kuvittelemaan Mirjaa kauniiksi. Saadakseni hänet tyytyväiseksi oli pakko muistella viimeisintä tyttöystävääni, ymmärrättehän... Mirja oli kokenut lapsuudessaan pahoja asioita, tai niin hän ainakin väitti, siksi hänen suhtautumisensa miehiin oli varsin kompleksista ja se on vielä lievä ilmaus. Oli siinä minulla työmaa, mutta mielestäni onnistuin, parin viikon esileikin ja taivuttelun jälkeen.
Olin kiinnittänyt huomioni Mirjaan Vantaan lentoaseman tullissa, usein siitä läpi kulkiessani. Lensin toistuvasti Suomeen Teneriffalta, jossa kasvattelin pienellä maatilallani tomaatteja - tai ainakin se oli virallinen selitys puuhilleni, saattoi siellä joitain viherkasvejakin rönsyillä. Mirja seisoskeli tullattavaa-linjan tiskin takana, milloin sattui vuorossa olemaan. Hän oli - pakko kuvata, vaikka siinä on omat riskinsä - jauhosäkkivartaloinen, keskipituinen, nykerö possun nenä pyöreiden poskien välissä, hiekanvärinen ohut tukka, paksut silmälasit. Siis ei mikään tenhotar, ei ollenkaan ja sekin on kiltisti sanottu. Nyt feministit: älkää vielä heittäkö tätä seinään - myönnän, että oli hän silti paljon viehättävämpi kuin minä ja puolet miessukukunnasta. Ja mikä tärkeintä, te kaikki naiset, jotka luette tämän, olette kauniimpia ja ihanampia kuin Mirja.
No niin, lipsahdin asiasta, ehkä ihan tuonne lipaisupuolelle asti. Siis: tarvitsin tulevassa tehtävässäni tullihenkilön apua, josta syystä kuljetin Pariisista ostamaani sormusta mukanani, kunnes taas huomasin Mirjan olevan tullissa työvuorossa. Astelin hänen luokseen ja esittelin sormuksen:
- Anteeksi, saanko tiedustella, minkähänlainen tulli tästä pitäisi maksaa?
Mirja havahtui ajatuksistaan, kuin olisi huomannut minut nyt vasta, vaikka olin siinä jo hetken ollut. Ihmettelin mielessäni, miten noin unelias tai hajamielinen voi toimia yleisön tarkkailutyössä.
- Niin tuo. Se on ilmeisesti aito timantti?
- On, vastasin, - tässä on ostokuitti. Itse arvioin, että sata euroa tullia olisi aika lähellä.
Mirja laskeskeli hetken kuittia vilkuillen ja ilmoitti sitten:
- Kaksisataaneljäkymmentä. Se on tullimaksu tuosta.
- Ei voi olla... No, maksan sen nyt, mutta aion tarkistaa asian. Muuten, voisitko kertoa mistä löytäisin laskentaperiaatteet näille. Minulla on aika usein monenlaista tuotavaa, joista haluan maksaa lailliset maksut.
- Tässä oppaassa on aika paljon tietoa, sanoi Mirja ja ojensi vihkosen pullealla, hoitamattomalla kädellään.
- Kiitän. Mutta luulen tarvitsevani lisäksi henkilökohtaista neuvontaa. Mistähän sitä saisi?
- En minä tiedä. Internetissäkin on jotain, mutta en minä muuta tiedä...
- Et sinä ehtisi? Voin korvata kulut. Joku ilta? Tänään? Tarvitsen todella neuvoja muutamaan erikoistapaukseen.
- Minä? Voi kauheaa... En minä voi mihinkään...
- Voit sinä. Tavataan illalla tuossa Scandicin lentokenttähotellin baarissa, kun pääset täältä. Minä odotan siellä.
Hän tuli. En olisi lyönyt vetoa sen puolesta, vaikka luotinkin edulliseen ulkonäkööni ja eräissä varakkaita naisia koskevissa aikaisemmissa liiketoimissani hankkimiini kokemuksiin. En kerro niistä nyt enempää, jotta saisin feministit vielä hetken sietämään - kyllä tämä tästä vielä korjaantuu. Hän siis kuitenkin tulla köpötti kymmenen jälkeen baariin. Hyvin epäilevän ja varovaisen oloisena, kuin kissaa varova hiiri, joka tulee kolostaan keittiöön yön hämärässä. Hän istui seurakseni, tuolille jota hänelle kohteliaasti, seisomaan noustuani pidin. Kättelimme. Hänen kätensä oli hiestä märkä ja kylmä kuin islannin silli - onkohan tuossa ihmisparassa mitään tervettä, ajattelin. Pakko huomauttaa, että hänen vaatetuksensa, muodoton, vanhanoloinen mekko ei ainakaan kaunistanut häntä entisestään, vaikka sen olisi pitänyt olla helppoa. Takki oli kuin Napoleonilla ja tukka kuin samalla hepulla Waterloon jälkeen. No, en minä oikeasti hänen viehättävyyttään ollutkaan tavoittelemassa...
Keskustelimme aluksi yleisiä asioita, säätilasta, baarin sisustuksesta ja sellaisista. Tai minä keskustelin, hän lähinnä vain myötäili ja pyöri tuolillaan kuin huuhkaja. Kysyin, minkä juoman hän ottaisi aperitiiviksi. Tilasin sitten kummallekin Manzanillan, ihmetellen, että mistä tuo oli moisen keksinyt. Juomaa nauttiessamme otin virallisemman otteen:
- Kuule, se asiani. Tarvitsen henkilön, jolta voisin aina tarvittaessa kysyä tullin kantaa. Kuljen paljon Vantaan tullin läpi ja tuon useimmiten jotain erikoisuuksia mukanani.
- Mitä sinä sitten tuot?
- Se vaihtelee niin, etten osaa tässä vastata. Mutta tarvitsen tiedon yleensä jo Teneriffalla, että tiedän, kannattako sitä tuoda.
- Siis soittaisit sieltä aina kun tarvitset tietoa?
- Niin. Eli haluan tietää kannattaako ostos, sekä sen, etten vaan tee mitään laitonta. Siihen minulle ei ole varaa, tarvitsen maineeni, mutta myös perimmäisen rehellisyyteni takia.
- Enpä tiedä kuitenkaan, epäröi Mirja edelleen, pyöreät posket punoittaen.
Koska oli jo ilta, suostui hän ottamaan pari tuhtia likööridrinkkiä. Hän muuttui hiukan vähemmän vastahakoiseksi. Sainkin hänet lupautumaan elokuviin seuraavana perjantaina.
Valitsin perjantaina romanttisen suomalaisen filmin. Mirja tuntui pitävän siitä tai oli ainakin niin lumoutunut katselemaan, että sain pari minuuttia pidettyä hänen taikinamaista kättään ennen kuin hän kavahti ja veti kätensä pois. Ensimmäinen liike muurin murtamiseksi oli kuitenkin nyt tehty. Huomasin ihmeekseni, että aina kun valkokankaalla puhuttiin rakkaudesta, hän jännittyi ja toisinaan laittoi kädet kasvoilleen. Tuohan erikoinen pakkaus on, ajattelin.
Kuljettelin häntä kaupungilla kunnes katsoin, että nyt hän on minun puolellani, hallinnassani, ainakin jonkun verran. Suuri päivä, joka varmistaisi minulle mukavan loppuelämän, oli koittava. Se vaati kuitenkin lopullista läpimurtoa Mirjan suhteen, lähes kirjaimellisesti. Minun oli saatava hänet lemmen ansaan ja tehän tiedätte - lempimistä se myös edellytti.
Kahvilat, ravintolat, puistot ja paljon teeskentelyä - näillä ja lopullisen illan muutamalla likööriannoksella se vihdoin onnistui. Läpimurto. Paitsi että mitään murrettavaa suureksi yllätyksekseni ei sitten ollut. Asialle saattoi tulla kuin vahingossa selitys. Kun sanoin, laskelmoidusti toki, toimenpiteeni jälkeen, että rakastan häntä, hän pillastui ja heitti minut lattialle. Kädet kasvoillaan hän nyyhkytti jotain sedästään, joka oli hokenut sitä sanaa. Kyselin, mitä hän tarkoitti, milloin sellainen setä oli ollut. En oikein ymmärtänyt hermoheikkoa selitystä, mutta pikkutyttönä sitä jotain oli tapahtunut.
Pari iltaa minun oli vielä pohjustettava asiaani Mirjan kanssa. Varmistettava, tulevaa operaatiotani varten. Näissä lemmentöissä, kuten alussa mainitsin, oli mielikuvitus välttämättömänä apuna. Sitten oli lähdettävä taas Kanarialle.
Farmillani ja sen kasvihuoneessa ja laboratoriossa viimeistelin projektini, eli Suomeen viemiseni ja pakkasin suuren matkalaukkuni täyteen. Samaan laukkuun sijoittelin vielä pieniä paketteja kaivostuotteita, jotka olivat Afrikasta pienillä veneillä, joskus yön pimeinä tunteina Kanarian saarille saapuneet.
Muutaman päivän kuluttua soitin Mirjalle. Lemmekkään lipevän tervehdyshöpinän jälkeen kyselin hänen työvuorojaan. Selitin myös yhden timantin tarkat tiedot ja koetin selvittää sen arvoa ja tullausta. Sen timantin olin sentään ostanut aivan laillisesti Teneriffalta ja minulla oli siihen tarvittavat paperit. En ollut aivan hyväksyvänäni sen tullimaksua, vaan ilmoitin, että tulen Suomeen tiettynä aikana jolloin hän on töissä, että katsotaan sitten vielä tarkemmin.
Laskeuduin Vantaan lentokentälle itseluottamusta pursuten. Tilanne oli valmisteltu viimeisen päälle. Mitään riskiä ei ollut. Tulevaisuuteni näytti vihdoin varakkalta - seuraavat kymmenen vuotta pärjäisin tämän liiketoiminnan kantamana. Sain suuren matkalaukkuni hihnalta ja suunnistin Mirjan luo. Siinä hän seisoi tiskillään, poissaolevan näköisenä. Menin suoraan hänen luokseen laukkuni raahaten, pieni paketti toisessa kädessäni. En kuitenkaan esiintynyt kovin tuttavallisesti, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota, sanoin vain hei ja laitoin pienen paketin tiskille.
- Hei, vastasi hän. - Tulit nyt sitten.
- Niin tulin. Katsottaisko nyt tätä timanttia josta soitin? Kiinnostaa kovasti sen tullausarvo. Haluan, että se tehdään täysin rehellisesti ja lain mukaan.
- Katsotaan.
Mirja tutki timantin ja sen paperit sekä varmisti sen painon ja ulkomuodon. Tutki sitten taulukosta tullimaksun suuruutta. Minä pidin matkalaukkuani mahdollisimman huomaamattomana lattialla, tiskin suojassa ja havainnoin syrjäsilmällä muita tullivirkailijoita. Kaksi heistä, mies ja nainen, jutteli taaempana keskenään, mutta eivät kiinnittäneet huomiota meihin - luottivat kai Mirjan ammattitaitoon.
- Kaksisataa euroa se on taulukon mukaan, sanoi Mirja lopulta, sietämättömän pitkien sekuntien jälkeen. Tilanne kuitenkin hermostutti minua, vaikka projekti oli jo lähes valmis.
- Olkoon sitten niin, vastasin. - Maksan sen saman tien.
Suoritin maksun ja olin äärimmäisen helpottunut tullauksen näin valmistuttua, eihän Mirja kiinnittänyt matkalaukkuuni huomiota ollenkaan, kun kaikki huomio oli timantissa. Koko suunnitelma näytti toimivan loistavasti, niinpä helpottuneena kuiskasin vielä, mielestäni viimeisen kerran hänelle, palkkioksi:
- Olet rakas.
Pääsen kyllä täältä vankilasta aikanaan. Kymmenen vuotta se kireänutturainen naistuomari antoi, joten jotain siitä suunnitelmastani toteutuikin. Oli se mieletön kohtaus jonka Mirja sai sen rakas-sanan takia. Jos se ei ollut hysteriaa, niin sitten minulla ei ole aavistustakaan, mitä hysteria on. Ja uskomaton hässäkkä kun muut tulliviranomaiset syöksyivät hajoavan Mirjan hätiin ja ottivat minut ja laukkuni syyniin. Säästän teidät yksityiskohdilta, senkin takia, että on aika vaikea sanoin kuvata, millainen helvetti pääsi valloilleen, kun ammattilaiset näkivät, laukkuni avattuaan, varmaan uskomattomimman kuljetuksen ikinä.
Ei tämä niin paha paikka ole, ei tarvitse sääliä - ai, ei kukaan meinannutkaan - hyvähän täällä on. Mukavia kavereita - jotkut lupasivat jo tarjota savukkeenkin - illalla sitten otetaan savut, kaunis poika, huusivat he ruokalassa. Ilmeisesti ulkonäöstäni on täälläkin etua. Ja täällä voi kirjoitella ihmeellisiä tarinoita muka totena. Kuten tässäkin: en täysin totuudessa pysynyt - ei minun Kanarian farmillani mitään tomaatteja viljellä.
En voinut mitään - en millään pystynyt kuvittelemaan Mirjaa kauniiksi. Saadakseni hänet tyytyväiseksi oli pakko muistella viimeisintä tyttöystävääni, ymmärrättehän... Mirja oli kokenut lapsuudessaan pahoja asioita, tai niin hän ainakin väitti, siksi hänen suhtautumisensa miehiin oli varsin kompleksista ja se on vielä lievä ilmaus. Oli siinä minulla työmaa, mutta mielestäni onnistuin, parin viikon esileikin ja taivuttelun jälkeen.
Olin kiinnittänyt huomioni Mirjaan Vantaan lentoaseman tullissa, usein siitä läpi kulkiessani. Lensin toistuvasti Suomeen Teneriffalta, jossa kasvattelin pienellä maatilallani tomaatteja - tai ainakin se oli virallinen selitys puuhilleni, saattoi siellä joitain viherkasvejakin rönsyillä. Mirja seisoskeli tullattavaa-linjan tiskin takana, milloin sattui vuorossa olemaan. Hän oli - pakko kuvata, vaikka siinä on omat riskinsä - jauhosäkkivartaloinen, keskipituinen, nykerö possun nenä pyöreiden poskien välissä, hiekanvärinen ohut tukka, paksut silmälasit. Siis ei mikään tenhotar, ei ollenkaan ja sekin on kiltisti sanottu. Nyt feministit: älkää vielä heittäkö tätä seinään - myönnän, että oli hän silti paljon viehättävämpi kuin minä ja puolet miessukukunnasta. Ja mikä tärkeintä, te kaikki naiset, jotka luette tämän, olette kauniimpia ja ihanampia kuin Mirja.
No niin, lipsahdin asiasta, ehkä ihan tuonne lipaisupuolelle asti. Siis: tarvitsin tulevassa tehtävässäni tullihenkilön apua, josta syystä kuljetin Pariisista ostamaani sormusta mukanani, kunnes taas huomasin Mirjan olevan tullissa työvuorossa. Astelin hänen luokseen ja esittelin sormuksen:
- Anteeksi, saanko tiedustella, minkähänlainen tulli tästä pitäisi maksaa?
Mirja havahtui ajatuksistaan, kuin olisi huomannut minut nyt vasta, vaikka olin siinä jo hetken ollut. Ihmettelin mielessäni, miten noin unelias tai hajamielinen voi toimia yleisön tarkkailutyössä.
- Niin tuo. Se on ilmeisesti aito timantti?
- On, vastasin, - tässä on ostokuitti. Itse arvioin, että sata euroa tullia olisi aika lähellä.
Mirja laskeskeli hetken kuittia vilkuillen ja ilmoitti sitten:
- Kaksisataaneljäkymmentä. Se on tullimaksu tuosta.
- Ei voi olla... No, maksan sen nyt, mutta aion tarkistaa asian. Muuten, voisitko kertoa mistä löytäisin laskentaperiaatteet näille. Minulla on aika usein monenlaista tuotavaa, joista haluan maksaa lailliset maksut.
- Tässä oppaassa on aika paljon tietoa, sanoi Mirja ja ojensi vihkosen pullealla, hoitamattomalla kädellään.
- Kiitän. Mutta luulen tarvitsevani lisäksi henkilökohtaista neuvontaa. Mistähän sitä saisi?
- En minä tiedä. Internetissäkin on jotain, mutta en minä muuta tiedä...
- Et sinä ehtisi? Voin korvata kulut. Joku ilta? Tänään? Tarvitsen todella neuvoja muutamaan erikoistapaukseen.
- Minä? Voi kauheaa... En minä voi mihinkään...
- Voit sinä. Tavataan illalla tuossa Scandicin lentokenttähotellin baarissa, kun pääset täältä. Minä odotan siellä.
Hän tuli. En olisi lyönyt vetoa sen puolesta, vaikka luotinkin edulliseen ulkonäkööni ja eräissä varakkaita naisia koskevissa aikaisemmissa liiketoimissani hankkimiini kokemuksiin. En kerro niistä nyt enempää, jotta saisin feministit vielä hetken sietämään - kyllä tämä tästä vielä korjaantuu. Hän siis kuitenkin tulla köpötti kymmenen jälkeen baariin. Hyvin epäilevän ja varovaisen oloisena, kuin kissaa varova hiiri, joka tulee kolostaan keittiöön yön hämärässä. Hän istui seurakseni, tuolille jota hänelle kohteliaasti, seisomaan noustuani pidin. Kättelimme. Hänen kätensä oli hiestä märkä ja kylmä kuin islannin silli - onkohan tuossa ihmisparassa mitään tervettä, ajattelin. Pakko huomauttaa, että hänen vaatetuksensa, muodoton, vanhanoloinen mekko ei ainakaan kaunistanut häntä entisestään, vaikka sen olisi pitänyt olla helppoa. Takki oli kuin Napoleonilla ja tukka kuin samalla hepulla Waterloon jälkeen. No, en minä oikeasti hänen viehättävyyttään ollutkaan tavoittelemassa...
Keskustelimme aluksi yleisiä asioita, säätilasta, baarin sisustuksesta ja sellaisista. Tai minä keskustelin, hän lähinnä vain myötäili ja pyöri tuolillaan kuin huuhkaja. Kysyin, minkä juoman hän ottaisi aperitiiviksi. Tilasin sitten kummallekin Manzanillan, ihmetellen, että mistä tuo oli moisen keksinyt. Juomaa nauttiessamme otin virallisemman otteen:
- Kuule, se asiani. Tarvitsen henkilön, jolta voisin aina tarvittaessa kysyä tullin kantaa. Kuljen paljon Vantaan tullin läpi ja tuon useimmiten jotain erikoisuuksia mukanani.
- Mitä sinä sitten tuot?
- Se vaihtelee niin, etten osaa tässä vastata. Mutta tarvitsen tiedon yleensä jo Teneriffalla, että tiedän, kannattako sitä tuoda.
- Siis soittaisit sieltä aina kun tarvitset tietoa?
- Niin. Eli haluan tietää kannattaako ostos, sekä sen, etten vaan tee mitään laitonta. Siihen minulle ei ole varaa, tarvitsen maineeni, mutta myös perimmäisen rehellisyyteni takia.
- Enpä tiedä kuitenkaan, epäröi Mirja edelleen, pyöreät posket punoittaen.
Koska oli jo ilta, suostui hän ottamaan pari tuhtia likööridrinkkiä. Hän muuttui hiukan vähemmän vastahakoiseksi. Sainkin hänet lupautumaan elokuviin seuraavana perjantaina.
Valitsin perjantaina romanttisen suomalaisen filmin. Mirja tuntui pitävän siitä tai oli ainakin niin lumoutunut katselemaan, että sain pari minuuttia pidettyä hänen taikinamaista kättään ennen kuin hän kavahti ja veti kätensä pois. Ensimmäinen liike muurin murtamiseksi oli kuitenkin nyt tehty. Huomasin ihmeekseni, että aina kun valkokankaalla puhuttiin rakkaudesta, hän jännittyi ja toisinaan laittoi kädet kasvoilleen. Tuohan erikoinen pakkaus on, ajattelin.
Kuljettelin häntä kaupungilla kunnes katsoin, että nyt hän on minun puolellani, hallinnassani, ainakin jonkun verran. Suuri päivä, joka varmistaisi minulle mukavan loppuelämän, oli koittava. Se vaati kuitenkin lopullista läpimurtoa Mirjan suhteen, lähes kirjaimellisesti. Minun oli saatava hänet lemmen ansaan ja tehän tiedätte - lempimistä se myös edellytti.
Kahvilat, ravintolat, puistot ja paljon teeskentelyä - näillä ja lopullisen illan muutamalla likööriannoksella se vihdoin onnistui. Läpimurto. Paitsi että mitään murrettavaa suureksi yllätyksekseni ei sitten ollut. Asialle saattoi tulla kuin vahingossa selitys. Kun sanoin, laskelmoidusti toki, toimenpiteeni jälkeen, että rakastan häntä, hän pillastui ja heitti minut lattialle. Kädet kasvoillaan hän nyyhkytti jotain sedästään, joka oli hokenut sitä sanaa. Kyselin, mitä hän tarkoitti, milloin sellainen setä oli ollut. En oikein ymmärtänyt hermoheikkoa selitystä, mutta pikkutyttönä sitä jotain oli tapahtunut.
Pari iltaa minun oli vielä pohjustettava asiaani Mirjan kanssa. Varmistettava, tulevaa operaatiotani varten. Näissä lemmentöissä, kuten alussa mainitsin, oli mielikuvitus välttämättömänä apuna. Sitten oli lähdettävä taas Kanarialle.
Farmillani ja sen kasvihuoneessa ja laboratoriossa viimeistelin projektini, eli Suomeen viemiseni ja pakkasin suuren matkalaukkuni täyteen. Samaan laukkuun sijoittelin vielä pieniä paketteja kaivostuotteita, jotka olivat Afrikasta pienillä veneillä, joskus yön pimeinä tunteina Kanarian saarille saapuneet.
Muutaman päivän kuluttua soitin Mirjalle. Lemmekkään lipevän tervehdyshöpinän jälkeen kyselin hänen työvuorojaan. Selitin myös yhden timantin tarkat tiedot ja koetin selvittää sen arvoa ja tullausta. Sen timantin olin sentään ostanut aivan laillisesti Teneriffalta ja minulla oli siihen tarvittavat paperit. En ollut aivan hyväksyvänäni sen tullimaksua, vaan ilmoitin, että tulen Suomeen tiettynä aikana jolloin hän on töissä, että katsotaan sitten vielä tarkemmin.
Laskeuduin Vantaan lentokentälle itseluottamusta pursuten. Tilanne oli valmisteltu viimeisen päälle. Mitään riskiä ei ollut. Tulevaisuuteni näytti vihdoin varakkalta - seuraavat kymmenen vuotta pärjäisin tämän liiketoiminnan kantamana. Sain suuren matkalaukkuni hihnalta ja suunnistin Mirjan luo. Siinä hän seisoi tiskillään, poissaolevan näköisenä. Menin suoraan hänen luokseen laukkuni raahaten, pieni paketti toisessa kädessäni. En kuitenkaan esiintynyt kovin tuttavallisesti, ettei kukaan kiinnittäisi huomiota, sanoin vain hei ja laitoin pienen paketin tiskille.
- Hei, vastasi hän. - Tulit nyt sitten.
- Niin tulin. Katsottaisko nyt tätä timanttia josta soitin? Kiinnostaa kovasti sen tullausarvo. Haluan, että se tehdään täysin rehellisesti ja lain mukaan.
- Katsotaan.
Mirja tutki timantin ja sen paperit sekä varmisti sen painon ja ulkomuodon. Tutki sitten taulukosta tullimaksun suuruutta. Minä pidin matkalaukkuani mahdollisimman huomaamattomana lattialla, tiskin suojassa ja havainnoin syrjäsilmällä muita tullivirkailijoita. Kaksi heistä, mies ja nainen, jutteli taaempana keskenään, mutta eivät kiinnittäneet huomiota meihin - luottivat kai Mirjan ammattitaitoon.
- Kaksisataa euroa se on taulukon mukaan, sanoi Mirja lopulta, sietämättömän pitkien sekuntien jälkeen. Tilanne kuitenkin hermostutti minua, vaikka projekti oli jo lähes valmis.
- Olkoon sitten niin, vastasin. - Maksan sen saman tien.
Suoritin maksun ja olin äärimmäisen helpottunut tullauksen näin valmistuttua, eihän Mirja kiinnittänyt matkalaukkuuni huomiota ollenkaan, kun kaikki huomio oli timantissa. Koko suunnitelma näytti toimivan loistavasti, niinpä helpottuneena kuiskasin vielä, mielestäni viimeisen kerran hänelle, palkkioksi:
- Olet rakas.
Pääsen kyllä täältä vankilasta aikanaan. Kymmenen vuotta se kireänutturainen naistuomari antoi, joten jotain siitä suunnitelmastani toteutuikin. Oli se mieletön kohtaus jonka Mirja sai sen rakas-sanan takia. Jos se ei ollut hysteriaa, niin sitten minulla ei ole aavistustakaan, mitä hysteria on. Ja uskomaton hässäkkä kun muut tulliviranomaiset syöksyivät hajoavan Mirjan hätiin ja ottivat minut ja laukkuni syyniin. Säästän teidät yksityiskohdilta, senkin takia, että on aika vaikea sanoin kuvata, millainen helvetti pääsi valloilleen, kun ammattilaiset näkivät, laukkuni avattuaan, varmaan uskomattomimman kuljetuksen ikinä.
Ei tämä niin paha paikka ole, ei tarvitse sääliä - ai, ei kukaan meinannutkaan - hyvähän täällä on. Mukavia kavereita - jotkut lupasivat jo tarjota savukkeenkin - illalla sitten otetaan savut, kaunis poika, huusivat he ruokalassa. Ilmeisesti ulkonäöstäni on täälläkin etua. Ja täällä voi kirjoitella ihmeellisiä tarinoita muka totena. Kuten tässäkin: en täysin totuudessa pysynyt - ei minun Kanarian farmillani mitään tomaatteja viljellä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
on yritystä. Mutta itse miettisin että jos haluaa kertoa tämmöisen tarinan niin miten se kannattaa kertoa, mitä haluat sanoa? En ihan tajunnut sitä, kun ruma nainen ei riitä tarinan vitsiksi. Tarvitaan muutakin.
Kovasti on ideaa tarinassa, oh yes.
Jalostamista vaatii kyllä vielä. Uskottavuus hiukan hukassa.
Ei ole kyllä harjoittelija tuon tekijä.
No ei tämä kyllä hirveän vakuuttava ollut. Koko idea pyörii tuon naisen "huonouden" ja rumuuden ympärillä ja loppuratkaisun arvaa heti. Kieliopillisesti ihan ok mutta tarinana yrittää olla nokkela kuitenkaan olematta sitä.
Kirjoitat hyvin.
Mutta tämä teksti ei oikein nappaa. Tuntuu, että jotain jää puuttumaan. Tekstissä ei ole oikein mitään syvyyttä tai tarttumapintaa, ja loppu on liiankin arvattavissa.
On tossa jotain jännää kikkailua.
Voi olla kyllä niinkin, kuin nuo muut väittää, että ei ole oikein mitään asiaa...
Vähän turhanpäiväinen olisko?