Viime vuonna suurinpiirtein samoihin aikoihin alkoi samanlainen olo, kuin nyt. Ensin alkoi väsymys ja masentunut, onneton olo. Sitten tulee levottomuutta, pikkuhiljaa hiipii ahdistusta ja sitten tulee paniikkioloja, melkein paniikkikohtausta ja sellainen jatkuva epätodellinen olo päällä. Tämä tila ikäänkuin "laukeaa" päälle ja aina samaan aikaan kevättä. Olen kyllä ajatellut olisiko se myös siitepölyallergiaa, koska tuo väsymys ja hengenahdistus tulee aina juuri silloin kun siitepölykausi alkaa ja sitten menen paniikkiin kun alkaa henkeä ahdistamaan. Onko muilla samanlaisia oloja?
Jokakeväinen ahdistus/paniikki
joko taas?
10840
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
D-vitamiinipitoisuudet on alimmillaan osta d3-vitamiinia lisäksi nauti
auringosta!
http://www.dr-bob.org/babble/alter/20050131/msgs/451955.html
minullakin on samanlaista taas tänä keväänä. Rasittaa, kun ei pitäisi olla mitään jännitettävää vaan pitäisi vaan olla iloinen ja onnellinen, kun on asiat hyvin.
Olen lähdössä reissuun kesäkuuksi lasten kanssa ja nyt jo stressaan, vaikka mitään ongelmaa ei pitäisi olla senkään suhteen.
Kurkkua kuristaa, on epätodellinen olo, maha sekaisin, ajtukset pyörii, jne. Rasittavinta on se, että TIETÄÄ huolehtimisen olevan turhaa, mutta siltikin vatvoo samoja ajatuksia.
Itse olen ihmetellyt, mistä asia johtuu, että ihmiset kokevat näin.
Itselleni kevät tuo mieluimmin hyvän olon tunteen.
Aamuiset pilkkireissut aurinkoisella jäällä. Metsot saattavat kalkattaa omaa kalkatusta.
Koiran kanssa lenkit aamulla, jolloin yö pakkasen jäljilta voi kävellä missä haluaa.
Iltavuoron jälkeen polkupyörällä voisi ajaa vaikka pitempään, koska ilma on raikas.
Miksi luonnon puhkeaminen eloon saa ihmiset voimaan pahoin vai ovatko he sellaisia, ketkä katsovat luontoa verhojen takaa uskaltamatta ottaa osaa siihen.
Nyt ulos ja tekemään asioita, missä pahat olot unohtuu.
Aurinkolasit silmille ja pää kohti aurinkoa.
liikun joka päivä, enkä ole todellakaan masentunut. Kysymys ei ole siitä, ettenkö nauttisi elämästä, vaan tuo olotila on sellaista kummallista huolestumista vaan ja ihan turhaa. Itsensä tarkkailua ja itsensä aliarvioimista, vaikka syytä olisi pikemminkin olla ylpeä itsestään.
Kyllä varmaan iällä on tekemistä: olen reilu nelikymppinen nainen, lapset jo murrosiässä, ei miestä, ei juuri ystäviä, sillä olen lopettanut kapakkareissut kokonaan useita vuosia sitten. Ehkä yksinäisyys antaa aikaa pohtia turhia asioita.
Ihan varmasti sitä itsensä tarkkailua tekee meistä kaikki ne joilla on paniikkihäiriö tai vastaava.
Ja ihan turhaan.
Ei täydellisyyttä ole olemassakaan.
Tiedätkö minulla lapset pikkusen vanhempia.
Toinen pois kotoa.
Viimeksi lauantaina lauleskelin tässä koneelta karaokea.
Eukko kulta kesti puolituntia.
No lähin paikalliseen jatkamaan laulua ja siellä oli tuttujakin.
Nyt on ääni käheä, mutta tyytyväinen olo.
Mutta ilta oli onnistunnut.
Laulettiin duettona vanhoja biisejä, kuten moottoritie on kuuma ja rappiolla.
Yksin kävin esittämässä yön laulu rakkaudelle, Bäddingin mä jäin kii ja Paten ukkometson.
Ja tein sen kuule esiintymällä, enkä seisomalla kuin toteemipaalu.
Väliin vähän ilmakitaraa.
Kyl taas jaksaa seuraavaan kertaan.
uusi päivä on koittanut. Tänään kävin kaupassa, kirjastossa ja katselin taivasta ja ajattelin, kuinka hyvin minulla asiat ovat. Jäin miettimään kirjoituksiasi ja vaikka olenkin sitä mieltä, että tätä ahdistusta ei saakaan pois sormia napsauttamalla, pelkästään pois pyyhkimällä, niin tuossa on se perusajatus, että aurinkolasit silmille ja pää kohti aurinkoa, kuten kirjoitit.
Aina olen näin ajatellut, mutta siltikin se meinaa joskus tuntua niin hankalalta, ikään kuin eläisin robottina tässä maailmassa. Tänään ajattelin myös sitä, että tervehtyminen voi alkaa siitä, että myöntää olevansa heikko, että ei ole täydellinen. Että saa pelätäkin, mutta ei jatkuvasti. Joka päivä pitäisi myös tehdä jokin ystävällinen ele jollekin tuntemattomalle, hymy, kaupan kassajonossa ohi päästäminen, jos jollakin on vain yksi ostos, tms. Tuntuu kliseeltä, mutta se toimii.
Myös tämä toimii, että kirjoittaa omat ajatukset, ja kun saa vastauksia toisilta. Kiitos sinulle anssi.p vastauksestasi.
Tuli mieleen tuossa vanha juttu. Kun olin hiihtolenkillä ja edessä ylämäen päällä näkyi vanhempi mies. Ajattelin, että kun meitä ei ole muitakaan hiihtämässä, niin sanon sille iltaa. Se kuulikin kai väärin, kun hyppäsi ladun sivuun ja sanoi vihaisesti, siinä on latua. Senkun alat painaa.
Itselläni on tapana aika herkästikkin jäädä vieraiden kanssa juttusille. Etenkin kaupan kassalla on kiva vaihtaa muutama sana, kun tietää, että tytöt saa päivän aikana negatiivista palautetta.
Aurinkolasit helpottaa kohtaamaan ihmiset, vaikka ne katsoisivat läheltäkin, niin ei tule tunnetta, että nyt ne on tulleet minun reviirilleni.
Itse harrastan kesällä rullaluistelua sauvoilla (nyt uudet skiket).
Siinä näkee useasti samoja naamoja ja meilläpäin ainakin moni morjestaa.
Kesäiset illat lenkillä ilman paitaa. Ainoastaan shortsit jalassa.
Se on vapautta.
Kun et ala kilpailla muiden kanssa vauhdista, niin meno on kuin huumetta.
Joskus aluksi häpesin olla ilman paitaa, mutta kovetin itseni menemään keskeltä kaupunkia takaisin tullessa ja ostamaan jäätelön.
Istuin kävelykadun penkille ja söin rauhassa jäätelön.
Joskus tulee tunne, että kaikki varmaan tuijottaa.
Pakko lähtee pois.
Olen tästä samasta tunteesta sanonnut joskus muille.
Katsokaa aukiota ylhäältä päin.
Ette eroitu muista mitenkään, joten ei ole mitään syytä lähteä pois.
Kallonkutistajani kertoi, että Karjalaiset poikkeavat Hesalaisista juuri niin, että Hesassa saa varoa, jos katsoo raitsikassa liian pitkään jotain tuntematonta.
Karjalassa voit heittäytyä ihan tuntemattoman kanssa juttusille, eikä sitä pidetä pahana.
totta tosiaan, aurinkolasit antavat jonkinlaisen suojamuurin, ja olen myös huomannut, että miehet uskaltavat katsella minua rohkeammin, kun minulla on aurinkolasit! Eivät hoksaa, että minä näen heidät ihan selvästi. No, eipä tuo haittaa, vaikka kyllä se vähän joskus ujostuttaakin.
Tuokin on ihan hyvä pointti, että kun ajattelee itseänsä ja koko tilannetta lintuperspektiivistä, niin onhan se kyllä niin, ettei kukaan oikeasti ole ollenkaan kiinnostunut JUURI minusta ja siitä, miltä näytän. Olen vain yksi miljoonista. Joku on joskus sanonut, että masennus on itsekkyyttä tai itsekeskeisyyttä. Pitäisi ajatella, että minä olen täällä maapallolla, koska minun pitää rakastaa lähimmäistäni, auttaa heikompia, palvella toisia. Ihan totta näin se on. Vasta nyt keski-iässä olen tuon huomannut ja elän tätä etsikkoaikaa, ihan pihalla nimittäin, kun en tiedä, mikä on minun tarkoitukseni. Kyllä se löytyy sitten kun on sen aika.
Mukavaa illan jatkoa!
Kävin katsomassa äsken moottoripyörää talvisäilytyksessä.
Nyt sain sen käyntiinkin.
Viime viikolla, kun yritin käynnistää sitä, niin pakoputkesta lensi lieska ja kuului hirvee pamaus vain.
Nyt olen yrittännyt pestä kaiken maailman aineilla sitä mustaa länttiä seinästä, mihin tuutti ampui.
Jos pitää lämpimiä säitä, ni on pakko käydä tien päällä näyttäytymässä ensiviikolla.
Ilmassa on odotuksen tuntua.
Hyvät illan vaan sinnekkin.
Hei vain ja itse olen 38 vuotias nainen ja minulla on joka ikinen kevät ihan hirveää aikaa, oikein pelottaa kun kevät on korvilla, talvi ja syksy ja kesä menee mutta kun tulee kevät niin huh huh. Juuri eilen sain työpaikallani valtavan kohtauksen ja lääkitys meni taas uusiksi, olen reilun viikon sairaslomalla ja itselläni on nyt ollut paniikkihäiriö jo 16 vuotta joten voi hyvä tavaton tätä taistelua mutta olen paljon kokenut kaikkea hyvää tietenkin vaikka tämän kanssa painiminen vie voimani. Eilen lääkäri todella mainitsi siitepölyn joka monilla laukaisee keväisin kohtauksia voimakkaammin. Toivon sydämestäni ketjun aloittajalle kaikkea hyvää tämän keskellä ja todella paljon voimia Maire