Olen 16-vuotias nuori. Sairastan masennusta.
Osastojaksoja on takana 2 kappaletta viimeisen puolen vuoden aikana. Viimeinen loppui vajaa kuukausi sitten. Lähtiessäni sairaalasta viimeksi, mulla meni paremmin kuin pitkään aikaan aiemmin. Sitä jatkui kuitenkin vain hyvin vähän aikaa kotiuttamisen jälkeen.
Viimeisen viikon ajan olen ollut hyvin ahdistunut. Olen purkanut pahaa oloa viiltelyyn, kuten aiemminkin. Olen ollut hyvin poissaoleva ja voimaton. Kun minulta kysytään päivän tapahtumia, saan muistelemalla muistella, jotta muistaisin päivän kulun.
Syöminen on ollut erityisen vaikeaa, painoa on tippunut tässä viimeisen viikon aikana n. 2.5kg.
Se ei ole kovin hyvä asia, koska paino alkaa olla jo alipainon puolella.
Tunnen olevani taas aivan eksyksissä kaiken suhteen. En missään nimessä haluaisi enää joutua sairaalaan, mutta en tiedä johtaako tämä muuhunkaan. Toisaalta tunnen oloni hyvin turvalliseksi osastolla. Siellä on ihmisiä jotka huolehtivat että pysyn hengissä. Myös päivärytmin toteutumisesta huolehditaan. Itse en tunnu sitä jaksavan kovin hyvin näissä oloissa toteuttaa.
Tunnun olevan kierteessä. Aina sairaalajakson jälkeen hetken menee hyvin, ja pian olen taas sairaalakunnossa.
Minulla on tapaamisia viikoittain omahoitajani kanssa. Minua hävettää kertoa ja näyttää että taas menee huonosti. Tietysti hän kyllä huomaa sen.
Olen hyvin surullinen päivästä toiseen. Itken tai pidättelen itkua lähes koko ajan. Tulevaisuus tuntuu mahdottomalta, menneisyyttä en tunnu muistavan. On vain tämä hetki ja kärsimys. Mietit varmaan miksi en tapa itseäni, kun minusta kerta tuntuu tältä. Sitä minäkin mietin, päivästä toiseen..
Osastojaksoja on takana 2 kappaletta viimeisen puolen vuoden aikana. Viimeinen loppui vajaa kuukausi sitten. Lähtiessäni sairaalasta viimeksi, mulla meni paremmin kuin pitkään aikaan aiemmin. Sitä jatkui kuitenkin vain hyvin vähän aikaa kotiuttamisen jälkeen.
Viimeisen viikon ajan olen ollut hyvin ahdistunut. Olen purkanut pahaa oloa viiltelyyn, kuten aiemminkin. Olen ollut hyvin poissaoleva ja voimaton. Kun minulta kysytään päivän tapahtumia, saan muistelemalla muistella, jotta muistaisin päivän kulun.
Syöminen on ollut erityisen vaikeaa, painoa on tippunut tässä viimeisen viikon aikana n. 2.5kg.
Se ei ole kovin hyvä asia, koska paino alkaa olla jo alipainon puolella.
Tunnen olevani taas aivan eksyksissä kaiken suhteen. En missään nimessä haluaisi enää joutua sairaalaan, mutta en tiedä johtaako tämä muuhunkaan. Toisaalta tunnen oloni hyvin turvalliseksi osastolla. Siellä on ihmisiä jotka huolehtivat että pysyn hengissä. Myös päivärytmin toteutumisesta huolehditaan. Itse en tunnu sitä jaksavan kovin hyvin näissä oloissa toteuttaa.
Tunnun olevan kierteessä. Aina sairaalajakson jälkeen hetken menee hyvin, ja pian olen taas sairaalakunnossa.
Minulla on tapaamisia viikoittain omahoitajani kanssa. Minua hävettää kertoa ja näyttää että taas menee huonosti. Tietysti hän kyllä huomaa sen.
Olen hyvin surullinen päivästä toiseen. Itken tai pidättelen itkua lähes koko ajan. Tulevaisuus tuntuu mahdottomalta, menneisyyttä en tunnu muistavan. On vain tämä hetki ja kärsimys. Mietit varmaan miksi en tapa itseäni, kun minusta kerta tuntuu tältä. Sitä minäkin mietin, päivästä toiseen..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Osaatko sanoa,mikä sinut tekee niin surulliseksi?Pystytkö kirjoittamaan?Tulin aivan surulliseksi,kun luin kirjoituksesi,jotain samaa löysin itsestäni vuosien takaa.Pystytkö lopettamaan viiltelyn ja purkamaan ajatuksiasi johonkin muuhun,vaikka kirjoittamiseen?Mielestäni sinun ikäisen ei vielä edes pitäisi pystyä huolehtimaan päivärytmistä ja kaikesta,mitä tässä elämässä on.Paljon enempää en pysty auttamaan,toivon hyviä ihmisiä tiellesi.
rupesin vaan miettimään miksi olet niin surullinen? Itsemurhaa ei kannata tehdä vaikka olisi miten paha olla. Pitää vaan kestää tätä kaikkea, minustakin tuntuu että olen kuollut sisältäpäin ja että olen vaan olemassa, mutten elä. Tämä elämä vaan on niin epäreilua ja masentavaa, että masentuu, masennus ei ole sairaus. Kun olin sinun ikäinen luulin myös että masennus on sairaus ja että pitää olla "parantunut", mutta oivalsin onneksi myöhemmin että masentunut ei ole sairas. On vaan pakko elää jotenkin, vaikka elämä on kärsimystä. Ei tarvitse vaatia itseltään "parantuneisuutta" koska ei ole syitä olla iloinen. Helvettiä tämä elämä, ja helvettiä täytyy vaan sietää.
Niinpähän. Lukeekohan tätä kukaan enää.
Minä olen myös sairastanut masennusta ja päätynyt samaan: masennus ei ole sairaus samassa mielessä kuin sokeritauti tai tuhkarokko. Vaikka eihän se mikään terve tilakaan ole. Ja kyllähän siihen liitetään noita keskushermoston välittäjäaineita ja niiden ongelmia. Käsittääkseni siitä ei sitten enää ole yksimielisyyttä, johtuuko masennus serotoniinin ja noradrenaliinin ja ties minkä väärästä toiminnasta, vai niiden väärä toiminta masennuksesta.
Niin kauan kuin syön lääkkeitä, nukun yöni säännöllisesti. Muuta ei tapahdu. Ei tämä lääketieteilyllä lopu. Mutta niin: olen myös pyrkinyt luopumaan tarpeesta "olla parantunut". Se ei tule tapahtumaan. Tämä paska ei lopu. Minun spyykeni on niin herkkä, että arjen vastukset ja etenkin uhkakuvat tuntuvat kohtuuttomilta. Mistä sitten johtuukaan. Periaatteessa tämä herkkyys voisi olla myös työväline esimerkiksi ihmisten auttamisessa tai vaikka kirjojen kirjoittamisessa, mutta tässä määrin se on vain lamaannuttava tekijä. Mutta täälläpä ollaan, ainakin toistaiseksi.
Mitä tulee itsemurhaan, niin en usko tuohon ohjeistamiseen. Onneksi et sentään moralisoi. En minä usko, että itsemurhaa tehdään erityisen vapaasta tahdosta. Se tapahtuu, kun mieli murenee riittävästi ja tuska voittaa kuolemanpelon. Ymmärtääkseni ainoa keino vaikuttaa siihen on yrittää tehdä itsemurhaa hautovan elämästä vähän siedettävämpää. Sanalla sanoen, osoittaa säälin ja möytätunnon lisäksi oikeaa rakkautta. Tehdä jotakin konkreettista.
Helvettiin helvetinsietämisinesi... eikö helvetti ole sietämättömän synonyymi?