Koin elämäni suurimman surun ja sitä kautta ilkeän pettymyksen itseeni. Rakas pikkuveljeni oli henkisesti sairas. Oireet alkoivat n. 10 vuotta sitten ja kasvoivat harhaluuloisuushäiriöksi, jossa oireena oli ruumiillisen sairauden harhaluuloinen kokemus. Hän valitti niskaansa monta vuotta. Häntä käytettiin lääkäreillä ja niskasta ei löytynyt mitään fyysistä vikaa. Hän ei jaksanut käydä töissä tai koulussa ja viime aikoina hän saattoi ahdistua seurassa, kylässä tai ulkona niin, että lähti yhtäkkiä takaisin kotiinsa.
Hän koki viime viikkoina masennusta, josta puhui jonkin verran meille perheenjäsenille, mutta enemmän muutamalle kaverilleen. Hänellä oli tapana soitella muutamia kertoja päivässä ja puhua samoja asioita. Tämä väsytti ihmisiä ja monet sanoivat ihan suoraan, että eivät jaksa kuunnella samaa asiaa montaa kertaa.
Itse koen todella suurta syyllisyyttä ja pettymystä itseeni. Olisin voinut ottaa hänet asumaan kanssamme, mutta asia ei edennyt kun mietin vaan että asuntomme on pieni ja suhteeni avomieheni kanssa saattaisi kärsiä. Minulla oli myös työ, harrastukset ja ystäviä. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että nämä muut asiat eivät elämässä yllä samaan merkitykseen kuin oma pikkuveli. Olen ollut ymmärtämätön ja kiinni omassa elämässäni. Tämä tuntuu nyt todella tuskaiselta. Pikkuveljeni olisi tarvinnyt perheen rakkautta lähelleen ja jonkun, joka kuuntelee joka ilta jonkin aikaa hänen tuntemyksiaan. Hänellä oli tarve purkaa tuskaansa. Hän teki sitä viimeiset pari viikkoa paperille. Hän varmasti pelkäsi, että viemme hänet sairaalaan jos saamme tietää hänen tunnoistaa. Hän oli aikaisemmin n. puoli vuotta sairaalassa ja koki sen ajan inhottavaksi. Siellä kyllä tehtiin hänelle diagnoosi ja annettiin lääkkeet. Näitä lääkkeitä hän kyllä söi tai ainakin väitti syövänsä.
Mikäli teidän perheessänne jollain on mielenterveydellisiä ongelmia, ottakaa hänet luoksenne asumaan. Itsellämmekin olisi näin jälkikäteen ajateltuna ollut mahdollisuus hankkia isompi asunto, jossa pikkuveljelleni olisi ollut oma huoneensa. Nämä ovat järjestelykysymyksiä. Pitää olla vahva ja tehdä kaikkensa tukeakseen omaa perhettä. Tämä antaa lämpöä ja tukea. Tämä mahdollistaa myös sen, että valvoo aamuisin ja iltaisi että lääkkeet tulevat tosiaan otettua.
Älkää enää kulkeko vain omaa elämää ja älkää miettikö ja epäröikö. Tehkää oikein ja olkaa olemassa rakkaallenne.
Hän koki viime viikkoina masennusta, josta puhui jonkin verran meille perheenjäsenille, mutta enemmän muutamalle kaverilleen. Hänellä oli tapana soitella muutamia kertoja päivässä ja puhua samoja asioita. Tämä väsytti ihmisiä ja monet sanoivat ihan suoraan, että eivät jaksa kuunnella samaa asiaa montaa kertaa.
Itse koen todella suurta syyllisyyttä ja pettymystä itseeni. Olisin voinut ottaa hänet asumaan kanssamme, mutta asia ei edennyt kun mietin vaan että asuntomme on pieni ja suhteeni avomieheni kanssa saattaisi kärsiä. Minulla oli myös työ, harrastukset ja ystäviä. Nyt jälkikäteen ymmärrän, että nämä muut asiat eivät elämässä yllä samaan merkitykseen kuin oma pikkuveli. Olen ollut ymmärtämätön ja kiinni omassa elämässäni. Tämä tuntuu nyt todella tuskaiselta. Pikkuveljeni olisi tarvinnyt perheen rakkautta lähelleen ja jonkun, joka kuuntelee joka ilta jonkin aikaa hänen tuntemyksiaan. Hänellä oli tarve purkaa tuskaansa. Hän teki sitä viimeiset pari viikkoa paperille. Hän varmasti pelkäsi, että viemme hänet sairaalaan jos saamme tietää hänen tunnoistaa. Hän oli aikaisemmin n. puoli vuotta sairaalassa ja koki sen ajan inhottavaksi. Siellä kyllä tehtiin hänelle diagnoosi ja annettiin lääkkeet. Näitä lääkkeitä hän kyllä söi tai ainakin väitti syövänsä.
Mikäli teidän perheessänne jollain on mielenterveydellisiä ongelmia, ottakaa hänet luoksenne asumaan. Itsellämmekin olisi näin jälkikäteen ajateltuna ollut mahdollisuus hankkia isompi asunto, jossa pikkuveljelleni olisi ollut oma huoneensa. Nämä ovat järjestelykysymyksiä. Pitää olla vahva ja tehdä kaikkensa tukeakseen omaa perhettä. Tämä antaa lämpöä ja tukea. Tämä mahdollistaa myös sen, että valvoo aamuisin ja iltaisi että lääkkeet tulevat tosiaan otettua.
Älkää enää kulkeko vain omaa elämää ja älkää miettikö ja epäröikö. Tehkää oikein ja olkaa olemassa rakkaallenne.
Vastaukset 2
Vanhimmat
synkkä kirjoitus. Perhe on kuitenkin niin tärkeä.Itse olen mielenterveyskuntoutuja.Ja sellaisena tulen itseäni aina pitämmään. Vaikka nyt on ollut jo kolme rauhallista vuotta.Pahimman masennukseni ja itsemurha kierteeni aikana olisin toivonut perheeltäni tukea.Ainoa joka jaksoi oli isäni jolla oli nuorena ollut samanlaisia ongelmia joten hän ymmärsi minua sitä kautta ehkä paremmin. Sisareni ja veljeni syyttivät milloin minua milloin aviomiestäni tilanteestani.Joko olin itse laiska,milloin ei kumppanini tehnyt tarpeeksi..Ja olin vielä itsekäskin kun en jaksanut heidän ongelmissaan auttaa.Pistin välillä välit kokonaan poikki heihin mutta näin miten isäni kärsi siitä ja paikkasin taas tilanteet.Se oli todella raskasta aikaa.Olin ehkä itsekäs mutta olin myös sairas! Sitä he eivät koskaan ymmärtäneet.Sinä olet asian ymmärtänyt.Kirjoituksestasi päätellen vain valitettavasti liian myöhään..Voimia sinulle ja toivottavasti kokemuksesi auttaa muita ymmärtämään..
itse en voisi kuvitellakaan muuttavani takaisin kotiin vanhempien luokse. Ihan tunnevammaista väkeä. Heillä oli mahdollisuuksia auttaa mutta ei halua.