esimerkiksi masennuksen takia ? Onko vaikeaa päästää toista lähelle ?
Torjuuko kukaan
rakkauden ?
6331
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ou yes, mulla ainakin kokoikäinen ongelma ollut läheisyyden pelko samalla, kun sitä tarvitsee ja kaipaa, luonnollisesti. Olen jo vanhempi ja näkemykseni on, että olen minuudeltani niin hauras, epävarma ja alemmuudentuntoinen (joistakin syistä vain), että halkeaisin ahdistuksesta joutua toista psykofyysisesti ihan lähele, niin että se olisi kuin heittäytyminen. Näin sanotaan psykiatriassa, että läheisyys vaatii rohkeuden heittäytyä tuntemattoman, sen toisen varaan, koska tunteet koukkuuntuu tuolloin... Ja sepä tilanne aivan hirvittää! Itse olen jotenkin kokenut seurusteluja yrittäessäni, että minussa ei ole tarvittavaa Minua, identiteettiä. En osaa selittää, mutta olen kroonistunut masennuspotilas ja mielestäni just tämä masennus ja pystymättömyys 'lähelle' liittyvät yhteen. Jos olisin tunnemaailmoissani kyllin terve ja rohkea, niin en varmaan olisi masennuspotilaskaan. En tiedä, mutta mitä kirjoitit, on mun kokemuksessa totta. Ehkä siihen tilaan ei kuitenkaan tarvi jäädä, jospa menisi rohkeasti päin sitä, mitä pelkää?
Olen tässä läheisyysasiassa aina sekä pelännyt riskejä että pelännyt jätetyksi tulemista. Tuossa se selitys yksinelämiseen sitten onkin kai? Ei tämä tervettä ole, mutta pakko hyväksyä.
Sinä sanot 'päästää toista lähelle'... Kaipa tuo asia on molempiin suuntiin; en pääse lähelle enkä päästä lähelle. En osaa!
Että yksinelo tulee olemaan minunkin kohtaloni. Alkaa vain ahdistamaan jos joku nainen osoittaa kiinnostusta taikka sitten jos mua yritetään parittaa jollekin. Karkuun melkein juoksen henkisesti vaikeaa tilannetta. Ei uskalla niin ei uskalla. Ei pysty.
Tuntuu hyvältä Te, niin vertaisia olette. Luin koko ketjun just, uudet mietteen siinä. Aksupaksu koki ihan samaa. Jännä, koen että ollet nuorehko mies ja mä jo keski-ikäinen nainen, mutta ihan samaa viulua soitellaan... Jäädäänkö siis "lehdellä soittelemaan". Tuohan on sanonta, kun/jos ei pääse avioon ja perhettä perustamaan ja sitä sitten ikänsä seuraamaan. Mullakin jo varmaan olis lapsenlapsia, jos olisin "päässyt" naimisiin ja saanut omia lapsia. SE kaikki oli todella ahdistava ajatuskin... siihen asti, että tietynlaista miestä aina kaipasin ja toivoin, mutta sitten jo tökkäsi, että pitäskö vauvoja 'tehdä'. Noh, sitten aloin toivoa, että jospa olisi semmonen mies, joka myöskään ei tunne kutsumukseksi saada lapsia plus kasvattaa heidät. Minä pienessä päässäni pistin "ahdituksen puoliksi". Kuvittelin, että jospa pääsis läpi läheisyyden pelosta ja oppisin läheisyyttä, niin sitten ei tarvitsisi alkaa ahdistua avuttomasta lapsesta/lapsista ja niien hoidosta ja varsinkin niiden pärjäämisestä. Olisin pelännyt kuoliaaksi, että olisin ollut vain hyvin ahdistunut äiti; olisin siirtänyt omat ongelmani, ähh. Älköön tästä nyt kukaan äidiksi tuleva ahdistuko. Olen vain kuullut, että jos ehkä just vauva-aikana on itselle sattunut jotakin traumatisoivaa, niin alitajunta tunnistaa asian nähdessään/hoitaessaan vauvaa niin, että ahdistaa. Outoa tämä. Mutta, miehen olisin kyllä tahtonut = elämänkumppani.
Mullakin oli noin, että kun joku osoitti kiinnostusta oli perääni; mielisteli, soitteli, ehkä koki riippuvaisuutta minuun, niin ahdisti. En uskonut sen olevan mitään totta. En tiennyt mihin tuo toisen tunnejuttu oikeastaan kohdistui. En pystynyt kokemaan Itseäni, Minua, tuon kaiken kohteena yhtään minään. Se ainoastaan ahdisti ja ärsytty, ei herättänyt vastakiinnostusta ja -tunnetta? - 'Karkuun juoksu' enemmän tai vähemmän konkreettisesti on minulle tuttua. Samaan aikaan myös mahdoton imarrelluksi tuleminen kuitenkin ruokki itsetuntoa. Miksi mikään ei osu/osunut minuun eheyttävästi ja niin, että olisin voinut alkaa sitten hioutua ja kasvaa.
Entäs, jos nyt sinä ollet nuori, niin jos löytäisi semmoisen elämänkumppaniehdokkaan, jolla olisi tätä samaa. Voisikohan sitä jotenkin sopia, että saa sanoa, kun ahdistaa ja tarvii omaa tilaa, puolin ja toisin. Miksi sitä ei voisi elä kavereina ja ihan naimisissa ja muistaa kummankin vaikeudet läheisyyden suhteen? Aina mä tätä haaveilin. Entä sinä?
Kerran yks kaveri oli seurustelukaverini monia kuukausia ja sitten hän osoitti kiintymystä kovin akaen puhua avioliitosta ja siitä, että hän haluaisi minut ja perheen kanssani. Kauheeta! Mä aloin ahdistua hänen kiintymyksestään ja mielestäni niin 'simppeleistä' ajatuksista... ja lopputulos oli se, että mun oli erottava tästä hyväluonteisesta miehestä! Se mun ahdistuminen sisälsi jopa sellaista inhoa toista kohtaan, kamalaa. Sitten aloin pelätä siis, etten pystyisi pitkän päälle 'tuota sietämään'. Mielestäni tämä oli minun kyvyttömyyttäni. Jo ennalta ajattelin, että joskus koittaa päivä, että inhoan toista ja se melkein koittikin, mutta seurustelun aikana. Väheksyin sitä, että hän sanoi rakastavansa minua. En uskonut ollenkaan. Hän vain ei tajunnut, että se oli ihan muuta, eikä rakastanut, ajattelin mitä. Kunhan haaveilleen tartti VÄLINEEN, oli riippuvainen ja pitikö minua äitinään. Kaikke outoa ajattelin, mutten sitä uskonut, että muka rakastaa minua. - Tässä sitä sitten ollaan, neiti istuu yksin lepotuolissaan ;)
Muutama kuukausi vielä voi mennä (ei ehkä ehdi tajuta tilannetta kunnolla?), mutta jossain vaiheessa iskee ihan hirvittävä ahdistus ja tuntuu, kuin olisi ventovieraan kanssa vaikka olisikin jo tunnettu jonkin aikaa. Ihan kamalaa. Kun joku kertoisi minulle miten tuosta pääsee :( Ei sitä koko pelkoa ja ahdistusta voi toisenkaan eteen heittää, vaikka joskus jopa tekisi mieli. Tasapainoisena ja helppona alkanut suhde tuskin siitä samanlaisena etenisi, jos etenisi ollenkaan...
Niin, jos joku selvästi tunnistaa tästä itsensä ja on päässyt tästä ongelmasta yli niin neuvot olisivat kultaakin kalliimmat! Olen ehkä menettämässä loistavan suhteen siksi, että en yhtäkkiä vain pysty olla hänen lähellään :( Masennun ja ahdistun koko ajan lisää.
Oikein syvällisesti tajusin tuskasi ja probleemasi. Mitä tehdä! Auttaisiko, että kerrot toiselle, että saat ahdistukohtauksia ja pahoja oloja psyykkisesti ja ettet tahdo silloin muuta kuin olla ihan itseksesi. Olla ihan muussa osoitteessa tai samassakin, mutta jotenkin vain omissa oloissasi ja tekemisissäsi. Ja jos sitten tuo toinen ymmärtäisi sinua, kun lähestyt taas ja olet levollinen. Et niinku alkaisi ollenkaan hänen 'potilaakseen', hänestä ei saa tulla sinun terapeuttisi tietenkään, mutta jokin käytännön järjestely? - Muistan itse miten vaikea oli yleensäkään uskaltaa kertoa omista sisäisistä ahdistus- ja masennusoireistaan jollekin uudelle poikakaverille. Vaikka hänellä ei olisi samaa vaivaa, niin jospa kuitenkin ymmärtäisi sinua ja haluaisi yrittää kanssasi.
Ratkaisuksi näkisin vain sen, että asiasta voisi tehdä jonkin ongelman vaatiman 'sopimuksen' ? Voi että!, miten ymmärränkään sinua. Menettäisitkö hänet siis silloin, kun tulisi ilmi pelkoahdistuksesi ja kaikenlaista kielteistä tunnetta ja hän olisi kohteena? 'Olla lähellä', tarkoitatko sillä fyysistä vai psyykkistä oloa, vai sekä että, koko möykkyä?