Miksi yksin jääminen on niin vaikeaa??

Mitähän minä vielä näin myöhään koneella olen? No, onneksi on viikonloppu, eli saa nukkua vaikka hela helgen.

Onhan tuo eroahdistus minullekin tuttua. Se vaan vie aikansa, ennen kuin löytyy taas se oma yksinäinen arki. Kai tuo ahdistus kertoo siitä, että olemme liian yksinäisiä. Tunnen joitakin pareja, jotka ovat asuneet yhdessä pitkään. Heillähän ei tällaisia ongelmia liene ja hyvä niin.

Nyt menen nukkumaan. On hienoa vaipua uneen ja nähdä psykedeelisiä (tajuntaa laajentavia) kokemuksia.

Olin useamman vuoden ajan kovin masentunut siinä kahdenkymmenen tietämissä, en tykännyt yksinolosta yhtään, se tuntui ikään kuin kalvavalta. Ihmisten seurassa ollessa olin usein seurallinen, nauravainen ja ylipäänsä minulla oli läheisiä ystävyyssuhteita, ja esim töihin meno oli aina niin ihanaa kun näki taas ihanat työkaverit (joista moni on parhaimpia ystäviäni vielä tänäkin päivänä), vaikka työ itsessään oli sinänsä puuduttavaa tehdastyötä.

Aina jos esim oli kaverin kanssa kävelemässä, ja toinen jossain kohtaa toteaa, että vois tästä jo lähteä kotiin, niin itsellä tuntui aina sisällä sellainen ahdistuksen aalto. Ja miten musertavaa olikaan aina se tunne tulla yksin kotiin ja valvoa jälleen kerran pitkälle yöhön kun uni ei tule.

Eli se masennukseni näkyi tuolla tavoin, plus sitten siinä että koko elämä tuntui tosi näköalattomalta; ei nähnyt tulevaisuutta itselleen, ei kokenut että olisi riittävän hyvä opiskelemaan mihinkään, ainakaan mihinkään liian kunnianhimoiseen, tuntui että muiden elämä sujuu loistavasti ja itse on vain tippunut jonnekin välitilaan, jossa pohjaa ei näy. Tunne tuntui niin voimakkaana, että minulla oli useamman vuoden ajan jatkuva painava pisto rinnassa.

Mutta, asian kääntöpuoli on se, että nyt lukuisia vuosia myöhemmin olenkin aivan toisenlainen :). Nautin yksinolosta, samoin kuin yhtälailla ystävien seurasta ja hassuttelusta, masennus on tiessään (enkä usko että enää ikinä voisin masentua, siihen vaadittavat ominaisuudet puuttuvat minulta nykyään tyystin), ja minusta on ihana häärätä kotona itsekseni. Olen hyvin itsenäinen, ja sisimmässäni onnellinen; tiedän, että minua kannatellaan, ja että kaikki mitä elämässä kohtaa, osoittautuu jossain kohtaa myöhemmin katsellessa hyödylliseksi, ja että asiat ovat opettaneet itselle jotain hyvin arvokasta, mitä ei olisi muuten voinut saavuttaa.

Lämmin halaus sinulle, tämä on asia, joka toimii sinulle jonkintyyppisenä kasvuvaiheena. Kun se aikanaan selkiytyy, ja ajattelutapasi alkaa muuttua kuin huomaamattasi, pystyt katselemaan taakse ja näkemään sen polun, joka pitikin kulkea. Siinä kohtaa, kun alat tuntea sen, että oma onni löytyy nimenomaan omasta sisimmästä, ei muiden ihmisten kautta, olet jo todella voiton puolella :). Muiden ihmisten kanssa voi iloita ja hyvistä ystävyyssuhteista saa todella paljon, mutta oikein ja pysyvin onni löytyy omasta itsestä. Äläkä huoli, asiat muuttuvat sitten kun niiden on aika muuttua :).

Valoisaa kevättä sinulle, anna auringon paistaa sisimpääsi !

tunnetta lähinnä parisuhteen päättyessä, kun jää yksin elämään, mut sekin pitää oppia sietämään ei siihen kuole. Kun sen on voittanut, niin elämä maistuu taas.

Hei!
Mullakin on ollut samanlaista yksinäisyyttä. Olen huomannut, että joskus jopa yritän venyttää esimerkiksi kahvihetkiä ystävien kanssa ettei tarvitsisi mennä kotiin yksin.
Minulla yksinäisyys ehkä liittyy todennäköisimmin siihen pelkoon, että olen lopulta yksin ja kukaan ei halua olla lähelläni. Erosin vuodenvaihteessa 2007 pitkästä seurustelusuhteesta. Sen jälkeen olin vuoden sinkkuna ja sitten seurustelin vuoden ja nyt erosin kuukausi sitten tästä kumppanista. Välillä tuntuu, että en ole ehkä vieläkään päässyt irti tästä ensimmäisestä isosta seurustelusuhteesta, vaikka siitä on niin kauan ja ehdin jo seurustella toiseenkin otteeseen. Tuntuu, että tämä yksinäisyys alkoi jo sen suhteen päätyttyä. Minulla on muutamia hyviä kavereita joiden kanssa jaamme iloja ja suruja. Vaikka puhun heille ongelmistani tiettyyn pisteeseen saakka en ole kuitenkaan koskaan sanonut kovin avoimesti miten paljon minuun koskee. Nykyään yksinäisyys tuntuu esimerkiksi iltaisin ihan hirveältä. Itken usein iltaisin ja mietin miten toiset onnelliset nukahtavat jonkun toisen viereen. Lähes kaikki ystäväni ovat kihloissa, suunnittelevat naimisiin menoa tai seurustelevat vakavasti. Itse olen usein esimerkiksi viikonloppuisin yksin kotona sohvalla kun muut viettävät kumppaniensa kanssa ihania romanttisia iltoja. Kun muut esimerkiksi perjantaisin töissä odottavat innoissaan viikonloppua, itse odotan perjantaina töistä lähtiessäni, että viikonloppu olisi pian ohi ja pääsisin pian taas töihin jossa näen ihmisiä. Iltapäivisin taas usein venytän kotiin menoa esimerkiksi kaupoissa käymällä jottei tarvitsisi mennä tyhjään kotiin. Nautin todella paljon työstäni ja unohdan siellä murheeni. Tuntuu kuitenkin ihan hirveältä ajatella, että esimerkiksi työ olisi ainoita ilonlähteitä. Toivon todella, että kevät ja kesä tuovat taas iloizen mielen ja muuta ajateltavaa kuin yksin olemisen ja yksinäisyyden. Olen onneksi lähdössä kuukaudeksi matkalle, joten ehkä siellä auringossa murheet unohtuvat edes hetkeksi.

Voimia kaikille!

Minusta tuossa on kaikkein kamalinta se miten jyrkkä kontrasti siinä sosiaalisen elämän ja yksinäisyyden väliin ehtii muodostua tosi lyhyessä ajassa, esim. yhdessä illassa kun viettää aikaa kavereitten kanssa. Yksi ajatus mikä tuossa tilanteessa voisi auttaa, on se että muistaa ettei ne kaverit/ystävät katoa elämästäsi mihinkään vaikka he lähtevätkin illan päätteeksi kotiinsa nukkumaan. Se, että jää illan päätteeksi yksin, ei tarkoita että jäät yksinäiseksi. Ne on täysin eri asioita.

selailin netin uumenissa ja eteeni tuli tämä viestiketju josta löysin itseni teksteistä lukiessani niin että kylmänväreet kävivät kehoni lävitse moneen otteeseen ja ihoni meni kananlihalle.
olen tässä joukossa juuri nytkin, yksin hämärässä kodissani kello lyöden aamuyötä ja yksinäinen, jonkinlainen kaipuun tunne valtaa ja saa taas otteeseensa.
kaverini lähti hetki sitten nukkumaan ja minä olisin halunnut jatkaa iltaa.
yritän ajatella järkevästi, tutkia ja pohtia ratkaisuja huoleeni ja ajattelin kirjoittaa tänne sekaan. ei kai tämä pahasta ainakaan olisi.
poden tätä tunnetta varsinkin nykyään usein ja oman osansa varmaan antaa tämä joulun aika kuvioineen.
käyn koulua ja minulla on kavereita ja ystäviä seurana, varsinkin näin joululomalla, on tekemistä ja touhuamista pitkin päivää ja öitä mutta yksikin aikainen illan katkeaminen ilman väsymystä antaa avaimet haikeaan mieleen tehden hauraaksi ja haavoittuvaksi vaikka kaikki olisi tavallaan elämässä muuten ihan mallillaan.
mietin, olisiko tämä hyvä paikka harjoittaa yksinäisyyttä, ettei läheisriippuvuus iskisi ihan kokonaan, että jos vaikka katselisi elokuvaa tai pelaisisi jne, mutta toisaalta niihin ei saa aina otetta ja huvita syventyä.
olisiko lemmikki sitten paras ratkaisu asiaan kenties? koiraa olen halunnut paljon mutta siinä on omat juttunsa tietenkin. vastuuta ja opetusta ja aikaa vaativaa ja se ei sopisi kerrostalo asuntoon oikein minusta, mutta olisi parhaillaan mukava seurakaveri ja ystävä huiskimassa häntäänsä, läähättäen, katsoen tekemisiäni ja kertoen olemassa olostaan. se auttaisi varmaan paljon jos vain edes tuntisi ja tietäisi jonkun olevan läsnä kanssasi vaikka nukkuenkaan.
perhettä en ihan vielä ole valmis mielestäni perustamaan ja suhteeni erääseen on tällä hetkellä vähän niin ja näin. kaipaan häntä ja mietin mutta toisaalta taas ajattelen, että olisi ehkä parempi olla erillään. toisaalta tahtoisin tavata ehkä uuden ihmisen, mutta en tiedä..
luonnoltani ihmisenä kaipaan lämpöä ja läheisyyttä, perhettä, ystävää, seurustelukumppania. viihdyn ihmisten seurassa harrastellen ja aikaa kuluttaen suurimman osan valveilla olostani.
olen sanonut ystävälleni että tavallaan olen kateellinen hiukan hänelle kun hän on luonnostaan itsenäisempi ja viihtyy omissa oloissaan hyvin. kyllä minäkin välissä kaipaan rauhaa, keksin ja teen asioita yksikseni mutta tämä yksinäisyyden olo vaan sattuu tulemaan siitä ovesta sisään aika ajoin ja lupaa kysymättä...
se tekee olosta surullisen ja saatat istua hämärässä, sytyttää kynttilöitä ja kuunnella jotain rauhallista, herkempää musiikkia ja siinä sitten miettii kaikenlaista elämästään. seurustelua, päivän tekemisiä, huomista , sitä vanhaa mennyttä rakkautta jne. ja sinua saattaa sattua niin että se näkyy silmistäsi ja kaikuu ympärillä oleville seinille...käperryt pehmeään lämpöön ja suret yön pimeydessä yksin tyynyysi kunnes lopulta nukahdat. ehkä se on hyväksi varmaan pienissä erissä.
mutta niissä hetkissä kun tuntuu pahalta ja kaipaisi seuraa, hyvää oloa ja tekemistä, olisi hyvä olla jotain mikä sen olon saa parantumaan...toivon sitä itselleni ja jokaiselle sieluntoverille tässä ja toivotan hyvää joulua vain...

kappas, tämäkin vuodatus sai oloni paremmaksi ainakin hetkeksi. =)

Ymmärrän tunteesi täysin! Itse olen 31-vuotias nainen, ja olen lapsesta saakka ollut hyvin yksinäinen, kaverit ovat aina vaihtuneet mutta yksi kaveri on pysynyt samana tarha ajoista asti. Minulla on muutamia kavereita, osalla on puoliso ja lapset, osalla ei. En tapaa kavereitani kovinkaan säännöllisesti, sillä heillä on omat kiireensä. Ja jos tapaankin, niin kodin ulkopuolella, kukaan ei koskaan käy minun luonani mikä tuntuu jotenkin epäoikeudenmukaiselta. Useimmiten vietän aikaani yksin, sillä ahdistaa lähteä ihmisten ilmoille sillä olen kokenut paljon vääryyttä kuten kiusaamista, eristämistä ja syrjimistä. Olen kavereideni mielestä ihana, lämmin- sydäminen, mukava, ja herttainen ihminen. Minulla ei ole paljoa kokemusta seuruste-
lusta, lähinnä tiukan kotikasvatuksen ansiosta, mutta yksi pitkäkestoinen suhde on takana, josta osan aikaa olin kihloissa päättyi jo vuonna 2002. Sen jälkeen olen tavannut sellaisia miehiä joita ei kiinnosta sitoutua, siksi minustakin on tullut ns. ronkeli miesten suhteen, eli en kelpuuta millaista miestä tahansa. Minulla ei ole vielä lapsia, vaikka vauvakuume on riehunut 19-vuotiaasta saakka. Hyviä miehiä joista olisi isäksi, on todella harvassa tai sitten ne kaikki ovat jo varattuja. Tahtoisin tutustua uusiin ihmisiin ihan kaveripohjalta, ja vaihtaa ajatuksia näistä kipeistä ja aroista asioista jotka päivittäin kalvaa mieltä.