Dodiin, toivon ettei kukaan tuttavani pääse tätä lukemaan vaan oletan että heillä on elämä. Ja jos tajuatte, kuka olen, plz pitäkää turpanne kiinni asiasta ettekä varsinkaa mee höpöttään terkalle saanu sitäki kuunnella aivan tarpeeksi eikä oo auttanu mtn.
Mahtaisiko tämä olla paniikkihäiriö? En ole saanut terkan tai lääkärin tai psykiatrin mielipidettä asiasta koska niistä ei ole mihinkään. Niille on pääasia että rahaa tulee ku ihmisile menee surkeesti.
Mutta siis: pelkään ja vihaan ihmisiä jostain syystä aivan mahdottomasti. En tiedä mikä siinä on. En voi aina edes koulussa vastata saamatta kohtausta. Kohtausta kuvailen näin: silmissä sumenee, tulee älyttömän hiki, kylmät kämmenet, naama varmaankin muuttuu puna-valko-kirjavaksi (ainakin tuntuu siltä) ja huohotan ja melkein itken.
Sitten meillä oli koulussa tanssia. Ja siitähän minä en pidä. Menin aivan paniikkiin. Olen normaalisti ihan kiltti ja hiljainen ihminen (kai) mutta kohtauksen aikana en paljon katso mitä sanon. Haistattelin opettajalle vahingossa paskat, pyysin kyllä siltä anteeksi jälkeenpäin, mutta kohtauksen aikana siis sanon asiat suoraan ja mtn peittelemättä. Lisäksi sain niitä oireita, joita ylempänä kuvailen. Lisäksi revin jostain syystä sormeni auki ja verta tuli aika paljon, ja jouduin pyyhkimään sitä toiseen käsivarteen siksi, etten olisi tahmannut kenenkään käsiä. Siinä sitten ihmiset kattoo kun toinen sekoilee käsivarsi veressä.
Lisäksi itken aika paljon melkein missä ja milloin vain. Kotona, koulussa saatan jos joku puhuu mulle...En tiiä. On mua kiusattu ja haukuttu, syrjitty ja vältelty. Mut omapa on vikani, oon sosiaalisesti kieroonkasvanu ku vietin lapsuuteni lähinnä yksin. (ainoo lapsi, yksinhuoltajaäiti, töissä) Ja angst. Ja anoreksiaaki (lekurin mukaa) on ollu, meinannu tulla psykiatrille lähete (onnes ei). Jne jne jne.
Siis: Onko minulla paniikkihäiriö?
Mahtaisiko tämä olla paniikkihäiriö? En ole saanut terkan tai lääkärin tai psykiatrin mielipidettä asiasta koska niistä ei ole mihinkään. Niille on pääasia että rahaa tulee ku ihmisile menee surkeesti.
Mutta siis: pelkään ja vihaan ihmisiä jostain syystä aivan mahdottomasti. En tiedä mikä siinä on. En voi aina edes koulussa vastata saamatta kohtausta. Kohtausta kuvailen näin: silmissä sumenee, tulee älyttömän hiki, kylmät kämmenet, naama varmaankin muuttuu puna-valko-kirjavaksi (ainakin tuntuu siltä) ja huohotan ja melkein itken.
Sitten meillä oli koulussa tanssia. Ja siitähän minä en pidä. Menin aivan paniikkiin. Olen normaalisti ihan kiltti ja hiljainen ihminen (kai) mutta kohtauksen aikana en paljon katso mitä sanon. Haistattelin opettajalle vahingossa paskat, pyysin kyllä siltä anteeksi jälkeenpäin, mutta kohtauksen aikana siis sanon asiat suoraan ja mtn peittelemättä. Lisäksi sain niitä oireita, joita ylempänä kuvailen. Lisäksi revin jostain syystä sormeni auki ja verta tuli aika paljon, ja jouduin pyyhkimään sitä toiseen käsivarteen siksi, etten olisi tahmannut kenenkään käsiä. Siinä sitten ihmiset kattoo kun toinen sekoilee käsivarsi veressä.
Lisäksi itken aika paljon melkein missä ja milloin vain. Kotona, koulussa saatan jos joku puhuu mulle...En tiiä. On mua kiusattu ja haukuttu, syrjitty ja vältelty. Mut omapa on vikani, oon sosiaalisesti kieroonkasvanu ku vietin lapsuuteni lähinnä yksin. (ainoo lapsi, yksinhuoltajaäiti, töissä) Ja angst. Ja anoreksiaaki (lekurin mukaa) on ollu, meinannu tulla psykiatrille lähete (onnes ei). Jne jne jne.
Siis: Onko minulla paniikkihäiriö?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Monet mun ystävät ja sukulaiset on saaneet apua terapeuteilta, psykiatreilta, psykologeilta ja terkkareilta.
Harvoja se raha ajaa.
Miksi kouluttautua vuosia ihmisiä auttavaan työhän vain rahan takia?
En nyt ala miettiä mitä tässä vois olla.
Sen takia mä neuvon käymään just jossain ammattilaisella.
Siel voitais keksiä miten lieventää näitä juttui.
Vaikea tuota on sanoa mikä on kyseessä. Ihan mahdollista on myös että sinulla olisi vain vaikea sosiaalifobiakin.
Käy siellä terveydenhoitajalla ja pyydä lähete psykologille/psykiatrille. Kannattaa hoitaa tuommoiset nyt pois, sillä sitten kun olet täysi-ikäinen, hoidon saanti vaikeutuu huomattavasti (esimerkiksi pidemmät odotusajat jne).
Suhtaudut liian kielteisesti psykologiaan. Psykiatrit ja psykologit on ihmisiä varten, auttamassa esimerkiksi juuri sinua. Itse olen huomannut siitä olevan apua. Kokeilla voi aina, ja kenties yllätyt kun se auttaakin? Kai haluat inhottavasta tilanteestasi eroon? Mikset siis kokeilisi psykologia? Miksi vaan rämpisit eteenpäin tuossa tilanteessasi, kun voit tehdäkin asialle jotain?
Tuntuu, etten voisi sanoa sanaakaan jollekki uppo-oudolle ihmiselle, jos en kerta voi sanoa esim. äidillekään mitään. Ja niille kun ei "vaitiolovelvollisuus" paljon paina! Sitä ei näköjää nykyaikana lasketa, jos äiti istuu vieres ku lääkäri "puhuu mulle" ja äiti "sattumalta kuulee koko jutun vain ja ainoastaan siksi että sattuu sattumalta istumaan samassa sattuman huoneessa". Mä en vaan voi luottaa ihmisiin koska...niihin ei voi luottaa. Joten miten voin mennä psykologille jos tavallaan kuitenkaan en voi mennä? Koko ajatus saa minut voimaan pahoin ja oksettaa ajatellakin puhua jollekin ihan oudolle...
No anna sen ekan tai tokan kerran mennä ihan vaan tunnustelupohjalta. Ei tarvitse avautua jos ei vielä tunnu siltä. Tutustu tilanteeseen. Itke vaikka jos itkettää, sano muutama sana jos enempää ei tule.
Kenties seuraavalla kerralla helpompaa.
Luulenpa, että aika harva sinne ekalla kerralla menee elämäntarinansa A:sta Ö:hön kertomaan...
...joistakin asioista on helpompi puhua vieraalle kuin tutulle ihmiselle.
Hei, ihan aikuisten oikeesti, vaitiolovelvollisuus ei ole mikään leikin asia ammatti-ihmisille. Se merkitsee paljon sekä niille, jotka ovat oletettavasti hakeutuneet rahan takia, että niille jotka todella, todella välittävät ihmisistä. Kukaan ei ota vakavasti vaitiolovelvollisuutta rikkovaa ammattilaista, ei maksavat asiakkaat eikä kollegat. Kukaan yhtään järkeä omaava ihminen ei kuluta energiaa, aikaa ja rahaa valmistuakseen ammattiin lentääkseen ulos alan piireistä ja palkkalistoilta juoruamisen takia.
Harkitse edes psykologille menoa, sinne voi olla vanhempana todella vaikea päästä vaikka kuinka haluaisit.