Kuusikymmenluvun lopussa syntyi käsite "singer-songwriter" kuvaamaan sooloartistin intiimiä, henkilökohtaista, lyyristä, usein minimalistisesti sovitettua musiikkia. Vaikka tämän kaiken kummisetä on tietysti Dylan, varsinaisen singer-songriter-genren merkkipaaluina voidaan pitää Van Morrisonin levyjä Astral Weeks (1968) ja Moondance (1970), Leonard Cohenin albumeja Songs of Leonard Cohen (1968) ja Songs from a Room (1969), sekä Tim Buckleyn ja Nick Draken tuotantoa - ja Dylanin "kantrilevyjä" John Wesley Harding (1967) ja Nashville Skyline (1969). Carole Kingin Tapestry (1971) on tietysti kuuluisampi, mutta myös triviaalimpi. James Tayloria, Apple-levy-yhtiön suurta löytöä, en suostu mainitsemaan samassa lauseessa edellisten kanssa.
John Lennonin ensimmäinen (avantgardepaskaa emme kai ota huomioon?) soololevy John Lennon/Plastic Ono Band kuuluu monessa mielessä singer-songwriter-osastoon. Minimaalinen säestys, henkilökohtaiset, tunnustukselliset teemat. Beatlesien hajottua "vittumaisella tavalla" (Mick Jagger) John Lennon ikään kuin riisui Beatles-naamionsa ja paljasti oman oikean itsensä. Prosessia edelsi "primaarihuutoterapia" tohtori Janovin johdolla. Lennon palasi lapsuudensa ja nuoruutensa traumoihin. Plastic Ono Bandin kappaleet syntyivät sen jälkeen nopeasti 1970.
John Lennon siis paljasti oikean, aidon itsensä. Mutta mitä paljastuikaan? Se että John Lennon oli parempi mursuna kuin Johnina. Ehkä mitään Johnia ei ollutkaan: oli ainoastaan Beatle-John, avantgarde-John, rauhanmessias-John, "kadotetun viikonlopun" John, perheenisä-John, aikuisrock-John, ja monia muita Johneja siinä välissä, mutta ei mitään näiden naamioiden takana. Ehkä Los Angelesissa 1973-1974 juopottellut ja tappellut törppö-Lennon oli kaikkein aidoin versio. John Lennon oli sisäisesti tyhjä ihminen, yhtä tyhjä kuin Paul McCartney. Mutta Paul McCartney on aina tiedostanut oman onttoutensa, epäaitoutensa, teennäisyytensä, ja käyttänyt sitä hyväkseen. David Bowie jäljittelijöineen teki tästä kaikesta kokonaisen taiteenlajin. Lennon sen sijaan ei ollut kylliksi rehellinen myöntääkseen olevansa epärehellinen.
Plastic Ono Band on nostettu uskomattomalle jalustalle, mutta onko sille perusteita? Musiikillisesti levyssä ei ole paljonkaan sisältöä. Tämä ei sinänsä ole vielä mikään ongelma. Leonard Cohen ei ollut (eikä ole) tunnettu musiikillisesta kekseliäisyydestään, mutta sanoitukset korvaavat kaiken. Valitettavasti Plastic Ono Bandin sanoitukset ovat pelkkä itsesäälissä rypevien klisheiden väsyttävä kokoelma. Lennonin runomuusa (sisäinen Dylan) on täysin jättänyt miehen. Voiko Strawberry Fieldsin ja Across the Universen tekijä oikeasti olla tyytyväinen sellaisiin biiseihin kuin Hold On, Mother, Remember tai Isolation? Tietysti Lennon Plastic Ono Bandillä juuri tietoisesti kielsi kaiken entisen lyyrisyytensä. Todellisuudessa hän ainoastaan yritti saada jonkun oikeutuksen lahjojensa katoamiselle. "En osaa enää, mutta oikeasti ei pidäkään osata!" Tai jopa "Paul osaa edelleen, mutta sitä pahempi sille! How do you sleep?"
Ne jotka palvovat Plastic Ono Bandiä, ovat jälleen kerran astuneet Beatles-ansaan. Beatlesien kakkakin on monille kultaa. John Lennon oli oikeasti Syd Barrettiin verrattava reppana, joka lyhyen ajan teki - aivoja tuhoavien huumeiden vaikutuksen alaisena - hyvää musiikkia 1965-1967 ja paloi sen jälkeen nopeasti loppuun. George Harrison ei liioin tuottanut mitään merkittävää All Things Must Passin jälkeen. Paul McCartney kuivahti vasta 70-luvun lopulla. Band on the Run, Ram ja Venus and Mars hakkaavat helposti Lennonin surkean soolotuotannon, ja nimenomaan kevyydellään ja pinnallisuudellaan. Puhdasta viihdemusiikkia, kuten Beatleskin.
John Lennonin ensimmäinen (avantgardepaskaa emme kai ota huomioon?) soololevy John Lennon/Plastic Ono Band kuuluu monessa mielessä singer-songwriter-osastoon. Minimaalinen säestys, henkilökohtaiset, tunnustukselliset teemat. Beatlesien hajottua "vittumaisella tavalla" (Mick Jagger) John Lennon ikään kuin riisui Beatles-naamionsa ja paljasti oman oikean itsensä. Prosessia edelsi "primaarihuutoterapia" tohtori Janovin johdolla. Lennon palasi lapsuudensa ja nuoruutensa traumoihin. Plastic Ono Bandin kappaleet syntyivät sen jälkeen nopeasti 1970.
John Lennon siis paljasti oikean, aidon itsensä. Mutta mitä paljastuikaan? Se että John Lennon oli parempi mursuna kuin Johnina. Ehkä mitään Johnia ei ollutkaan: oli ainoastaan Beatle-John, avantgarde-John, rauhanmessias-John, "kadotetun viikonlopun" John, perheenisä-John, aikuisrock-John, ja monia muita Johneja siinä välissä, mutta ei mitään näiden naamioiden takana. Ehkä Los Angelesissa 1973-1974 juopottellut ja tappellut törppö-Lennon oli kaikkein aidoin versio. John Lennon oli sisäisesti tyhjä ihminen, yhtä tyhjä kuin Paul McCartney. Mutta Paul McCartney on aina tiedostanut oman onttoutensa, epäaitoutensa, teennäisyytensä, ja käyttänyt sitä hyväkseen. David Bowie jäljittelijöineen teki tästä kaikesta kokonaisen taiteenlajin. Lennon sen sijaan ei ollut kylliksi rehellinen myöntääkseen olevansa epärehellinen.
Plastic Ono Band on nostettu uskomattomalle jalustalle, mutta onko sille perusteita? Musiikillisesti levyssä ei ole paljonkaan sisältöä. Tämä ei sinänsä ole vielä mikään ongelma. Leonard Cohen ei ollut (eikä ole) tunnettu musiikillisesta kekseliäisyydestään, mutta sanoitukset korvaavat kaiken. Valitettavasti Plastic Ono Bandin sanoitukset ovat pelkkä itsesäälissä rypevien klisheiden väsyttävä kokoelma. Lennonin runomuusa (sisäinen Dylan) on täysin jättänyt miehen. Voiko Strawberry Fieldsin ja Across the Universen tekijä oikeasti olla tyytyväinen sellaisiin biiseihin kuin Hold On, Mother, Remember tai Isolation? Tietysti Lennon Plastic Ono Bandillä juuri tietoisesti kielsi kaiken entisen lyyrisyytensä. Todellisuudessa hän ainoastaan yritti saada jonkun oikeutuksen lahjojensa katoamiselle. "En osaa enää, mutta oikeasti ei pidäkään osata!" Tai jopa "Paul osaa edelleen, mutta sitä pahempi sille! How do you sleep?"
Ne jotka palvovat Plastic Ono Bandiä, ovat jälleen kerran astuneet Beatles-ansaan. Beatlesien kakkakin on monille kultaa. John Lennon oli oikeasti Syd Barrettiin verrattava reppana, joka lyhyen ajan teki - aivoja tuhoavien huumeiden vaikutuksen alaisena - hyvää musiikkia 1965-1967 ja paloi sen jälkeen nopeasti loppuun. George Harrison ei liioin tuottanut mitään merkittävää All Things Must Passin jälkeen. Paul McCartney kuivahti vasta 70-luvun lopulla. Band on the Run, Ram ja Venus and Mars hakkaavat helposti Lennonin surkean soolotuotannon, ja nimenomaan kevyydellään ja pinnallisuudellaan. Puhdasta viihdemusiikkia, kuten Beatleskin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
-kaikki on viihdettä,ei pelkästään Beatles musa..-ja Beatles musa on sentää sitä loistavaa viihdettä.... :)
-..oox vähä katkera jostain?..ku aina vähä väliä textailet noita negatiivisia juttujas? ..kuule ei kannata...leben und leben lassen..elä ja anna elää..
Nimimerkille Pippuri: se, että Beatles ei koskaan kyenny viihderallatuksista pidemmälle, ei tarkoita että kaikki musiikki olisi viihdettä. Voi sulla on vielä monta Bachin, Händelin, Mozartin, Beethovenin, Schubertin teosta kuulematta ;D
-sulla on aivan oikea nikki: rassuparka.. :)
..ps.osta elämä,kysy kiskalta.. :)
joko kirjoitustaidon puutteessa elävä juntti myönnät, että se musiikki mitä kuuntelet on sävellyksellisesti ja laulullisesti liian helppoa, persoonatonta ja keskinkertaisen köyhää, jotta sitä jaksaisi kuunnella tosissaan? Vaikka oma musiikkimakusi ei ylläkään kuin Beatlesiin.
Sekös sinua harmittaa?
aloittajan katkeruuden takana voi olla ainoastaan vakava sairaus.... ja lääkkeet on jääneet ottamatta.......
katkera 1980 lukulainen.Meille Beatleajan kokeneille tuo kaikki on säälittävää hourintaa.Et voi muuttaa historiaa lääkärinkertomusta muistuttavilla ryöpytyksilläsi.Ota mukava asento ja pane `Rain`soimaan.
Oikea John Lennon? Kuule, meissä kaikissa on erilaisia puolia, olemme hieman erilaisia vanhukseksi kasvamisen eri vaiheissa. Toisilla muutokset ovat isompia. Se, että John pystyi luomaan levykaupalla kestäviä hittejä 1963-1968, on jo enemmän kuin moni menestynytkään muusikko pystyy vaikka kuinka vanhaksi eläisi. Ei ole mitään uutta että vuosien menestyksen jälkeen taiteilija järkeilee, että kun mitä tahansa mistä tahansa tehdystä on tullut menestys, voi tehdä ihan mitä tahansa ja olla silti menestys. Kun uskolliset fanit ostavat kaikki levyt, se myös tukee vinoutunutta omakuvaa. Ja kun koko nuoruutensa kasvukauden on tehnyt musiikkia, ei mikään muu elämänura tunnu mahdolliselta. Niinpä sitten juututaan tekemään korkeintaan keskinkertaista musiikkia loppuiäksi.
Tehdäänpä ajatusleikki: kuvitellaan, että kourallinen tuntemattomia pitkätukkia marssii studiolle kourassaan demonauha jossa on mikä tahansa levy jonka sisältö on laadultaan sitä mitä on minkä tahansa huippuyhtyeen ensimmäisen viiden-kuuden vuoden jälkeinen kama, että levyä edes julkaistaisiin, puhumattakaan että siitä tulisi listaykköskamaa? Jos Rolling Stonesit olisivat aloittaneet 70-luvun alussa sillä musiikilla jota he silloin tekivät, olisiko royalteilla ostettu kartanoita? Epäilen vaan.