Osaisiko elää enään parisuhteessa vuosien yksinäisyyden jälkeen? Itse en uskoisi pystyväni enään siihen, vuosien yksinäisyys on pilannut minut ihmisenä. Yksinäisyys on tuonut mukanaan monenlaisia ongelmia jotka ovat muuttaneet minua sopimattamaksi sosiaaliseen elämään. Toisaalta toivon koko ajan toista ihmistä jakamaan elämän mutta luultavasti pilaisin jonkun muunkin elämän omilla ongelmillani, tai en tiedä ajatukset on jotenkin sekavia. Tuntuu jotenkin sumuiselta koko elämä. Ainoa selvä juttu on että alamäkeä mennään elämässä ja lujaa, vaikka eihän tässä korkeelta pudota kunhan ei tarvitsisi kärsiä.
Mitä jos yhtäkkiä ei olisi yksin?
nuorimies.....
171554
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Itsellä aika samat ajatukset. :/
Jotenkin vieraalta ajatukselta tuntuu, vaikka itsekin sitä toivon.
Tosin ei se tietenkään onnistuisi kenen kanssa tahansa. Uskoisin tulevani juttuun hieman rauhallisen naisen kanssa. Liian kovaääninen/pintaliitäjä ei tulisi kyseeseen. Syvällisyyttä, henkevyyttä, keskusteluhalua, lämminhenkisyyttä jne. Mulle saattaisi sopia joku sairaanhoitaja, lääkäri, opettaja, diakoni, pappi tms. No, eihän sillä ammatilla tietenkään ole loppupeleissä juurikaan merkitystä. Kunhan ei insinöörinainen ole :D.
*tuleva insinööri
:P
Jos ei insinööri käy niin käviskö kauppatieteiden maisteri, markkinointipäällikkö, myyntikonsultti, juristi?
Entä työtön?
Ehkä se oli "insinöörivitsi". Toisaalta tunnen kyllä hyvin monia insinöörinaisia, eivät ihan minun tyyppiäni. Jokainen tekee miten parhaaksi näkee. Mua kiehtoo ei-teknillisellä alalla olevat naiset.
Ehdottomasti mainitsemasi ammatit kuullostaa hyviltä. Ottaisin kumppaniksi :p.
Todella on mitä vaikein kuvitella, että minun kanssa tulee elämään joku toinen edes kovin rakas, vaikkakin yksinäisyydessä joskus kuin susi ulvon joskus olen kiitollinen kun kuulen ja näen onnettomia parisuhteita
Minä olen ollut melkeinpä koko elämäni yksin. Koskaan en ole seurustellut, eikä kavereitakaan viime aikoina ole enää ollut.
Johtuu ujoudestani ja peloistni ihmisiä kohtaan. En uskalla mennä mihinkään mukaan ja ajattelen aina jo valmiiksi, että kaikki vihaavat minua..ja siltä se kyllä tuntuukin.
No, viime kesänä sitten päätin, että nyt olen niin pohjalla, että ätytyy oikeasti repäistä. Lähdin ulkomaille kesätöihin, olin aivan paniikissa, mutta olin jotenkin niin pohjalla, ettei ollut enää mitään vaihtoehtoja ja ihan sama mulle..
No, ulkomailla sitten tapahtui jotain mitä en vieläkään käsitä..löysin heti valtavasti ystäviä ja sen poikaystävänkin. Elin ensimmäistä kertaa elämässäni, kuten ns. normaalit ihmiset. Ja nyt ollaan oltu vuosi onnellisesti yhdessä.
Ajattelin ennen, etten varmaan edes psytyisi seurustelemaan, ja vakuuttelin aina itselleni, että oikeastaan viihdyn hyvin yksin, en kaipaa ketään.
Mutta nyt olen huomannut, että seurustelu on ehdottomasti minua varten. Kaikki on sujunut aivan ihmeellisen hyvin ja sujuvasti. Nyt olen tajunnut, miten kamlaa yksinäisyys oikeasti oli, en halua palata siihen enää koskaan.
Joitain ongelmia on tässä seurustelussakin. Nimittäin olen mustasukkainen. Mieheni on todella seurallinen ja tutustuu helposti uusiin ihmisiin. Kun ollaan yhdessä ulkona, hän juttelee kaikille ja kaikki kutsuvat häntä mukaansa bileisiin yms. Mutta itse seuraan vain siinä sivussa, en osaa mennä siihen mukaan. Ja kun joku kutsuu meidät esim. bileisiin, niin ajattelen automaattisesti että eh haluavat oikeasti vain mieheni mukaan, minut he joutuvat kutsumaan siinä sivussa.
Joskus baarissa mua rupeaa ahidstamaan, enkä haluaisin edes vessaan lähteä, kun tuntuu, että kikki tuijottaa yms. Joskus olen pahoilani, että olen tuonut miehen tähän elämääni. Mutta onneksi hän rakastaa minua ja ymmärtää minua. Olemme jutelleet näistä asioista paljon. Ja on todella hassua, että ennen suorastaan pelkäsin sosiaalisia ja puheliaita ihmisiä, mutta nyt minulla on sellainen miehenä.
En tiedä jaksoiko kukaan edes lukea tätä loppuun asti. Mutta halusin vain sanoa, että kaikki on tässä elämässä mahdollista. Minä olen erittäin ujo ihminen ja täysin lukossa itseni kanssa. Joskus on vaikeaa asioida edes kaupassa ja sanoa "hei" myyjälle. En osaa luoda minkäänlaisia sosiaalisia kontakteja.
Mutta tuon ulkomaan kokemuskeni jälkeen kaikki on muuttunut. En tiedä mitä siellä tapahtui, mutta olin kuin eri ihminen, löysin oikeasti sieltä elämän mitä minulla ei koskaan ole ollut. Ennen roikuin aina tällä palstalla ja surkuttelin itseäni ja oli melko mustiakin suunnitelmia mielessä.
Toivoisin, että joku teistä voisi kokea samaa mitä minäkin. Täytyy vain uskaltaa tehdä jotain radikaalia, kuten juuri tuo ulkomaille lähtö. Ja ulkomailla elämä ja ihmiset on muutenkin ihan erialisia. Se voi oikeasti muuttaa teidänkin elämän!!!
Kuulostipa tutulta kun kuvailit itseäsi viestisi alussa. Itse olen aina halunnut ulkomaille lähteä, mutta en uskalla kun pelkään että yksinäisyys vaan seuraa kaikkialle... Minkä ikäisenä lähdit ulkomaille?
Kiitos tästä viestistä... toivoa näköjään on aina. Ehkä tämä tästä ku repäsee kunnolla. Pitääpä keksiä jotain.
Tänks. Omalla kohdallani kynnys hyviin antidepressantteihin oli suuri, mutta onneksi uskalsin tarttua pakettiin. Vedin pari vuotta melko hyvässä nosteessa, jolloin muutuin tosi ujosta vähän tasapaksummaksi, eli lähemmäksi normaalia tilaa. Nyt jännitetään, onko myöhemmin tarvetta venlafaksiinille tai muulle hyvälle valmisteelle :). Tosin ujo ja estynyt olen edelleen.
Älkää pelkkää yksinäisyyttä
Olen siis tuon pitkän viestin kirjoittaja. Ja yksinäisyyshän voi seurata myös ulkomaille. Mutta jotenkin ulkomailla kaikki on vaan niin erilaista... Ihmiset on ihan eri tavalla sosiaalisia ja tulee juttelemaan ja kutsuu mukaan kaikkeen. Riippuu tosin tietysti maastakin, itse löysin elämäni tuolta etelän auringosta. :)
Mä olin todellakin ennen tosi ujo. Ja ennen mua ärsytti nämä ihmiset, jotka aina sanoi, että pitää repäistä ja rohkaistua ja ottaa itseä niskasta kiinni. Ajattelin aina, että entäs jos on niin ujo, ettei vaan pysty, niin kuin minä.
Mutta sitten tosiaan vaan päätin, että nyt ja lähdin ulkomaille. Itkin koneessa ja olin ihan paniikissa, mutta loppujen lopuksi se muutti elämäni täysin.
Tiedän, että tätä lukiessa jotkut aattelee, että ei uskalla tehdä mitään, mutta olin itse ennen samanlainen.
Vieras kieli on myös jotenkin mulle sellainen suojamuuri. Suomessa jos ei puhu, niin ihmiset huomaa heti, että on ujo. Mutta ulkomailla jos ei puhu, niin se menee sen piikkiin, että et osaa kieltä.
Suomessa jos ei keksi mitään sanottavaa jossain tilanteessa, niin ihmiset pitää vähän outona.
Ulkomailla jos et keksi mitään sanottavaa, niin sen voi pistää kielimuurin piikkin. Sanoo vaan, ettei ymmärrä ja kaikki on heti innoissaan selittämässä.
Olen huomannut, kun palasin ulkomailta Suomeen, että olen pikkuhiljaa taas muuttunut ujommaksi. En jotenkin yhtään osaa kommunikoida Suomeksi. Musta tuntuu aina tosi tyhmältä, kun puhun Suomea. Vieraalla kielellä taas puhun koko ajan, mun on paljon helpomp ilmaista itseäni toisella kielellä.
En missään nimessä väitä, että ulkomaille lähtemällä kaikki ongelmat kaikilla häviää tuosta noijn vaan. Ninhän sitä sanotaan, että ongelmiaan ei voi paeta.
Mutta mulla vaan oli niin ihana kokemus, että toivoisin kaikille kaltaisilleni ujoille samnalaista kokemusta. Se on vaan ihan uskomatonta, oikeesti tuntea elävänsä ekaa kertaa.
Ja vielä, yksinäisyydessä ei ole mitään pahaa. Ennen olin itsekin yksin ja välillä jopa viihdyin. Nykyään parisuhteessakin tykkään olla joskus yksin. Ennen jopa halveksinihmisiä, jotka on aina "kavereitten kanssa bilettämässä", mutta nyt kun olen päässyt itsekin elämään sitä elämää, niin ymmärrän, että olen kyllä menettänyt jotain.
Jos viihtyy ykisnäisyydessä ,niin ei siinä mitään. Mutta jos kärsii yksinäisyydestä ja kaipaa jotain muuta, niin repäiskää ihmeessä!!! :)
>aina "kavereitten kanssa bilettämässä", mutta nyt kun olen päässyt itsekin elämään sitä elämää, niin ymmärrän, että olen kyllä menettänyt jotain.
Eli onko se ainainen kavereiden kanssa bilettäminen "jotain niin tärkeää", mitä ilman on menettänyt jotain tosi arvokasta? Minkä ikäinen oikein olet?
Olen 24-vuotias.
Niin kuin sanoin, en ole koskaan ymmärtänyt "kavereiden kanssa bilettämistä", mutta se oli silloin kuin olin yksin. En edelleenkään biletä, enkä varsinaisesti lue itseäni pintallitäjä-bilettäjiin. Mutta jos ei ole koskaan käynyt ulkona, niin on se kyllä aika ihanaa. Ei tosin kaikille sovi.
Todennäköisesti tässä bilettämis-jutussa valitsin sanani väärin. En todellakaan ole mikään teini, enkä siis varsinaisesti sano, että koska en ole ennen bilettänyt, olen menettänyt jotain tärkeeää..ei suinkaan, se ei ole pointti.
Jatkan vielä, jos saisin vähän ajatuksiani selvennettyä.
Ennen siis jopa halveksin näitä "bilettäjiä" ja ajattelin, että en edes haluaisi itse mitään sellaista. Mua ärsytti suunnattomasti nää ihmiset, jotka aina puhuivat bilettämisestä. Mä olin ihan tyytyväinen viikonloppuisin kotona telkkarin ääressä.
Mutta nyt kun olen vähän itse nähnyt sitä maailmaa, niin kyllä musta tuntuu että jostain olen ennen jäänyt paitsi. En edelleenkään biletä, Suomessa en tykkää yhtään mennä ulos. Mutta olen iloinen, että tunnen nyt myös vähän sitä maailmaa. Ulkomailla oli ihanaa lähteä porukalla salsaamaan. Se oli elämää..Suomessa sellaista ei tosin juurikaan ole.