Voisikohan minullakin olla masennus..? Sitä olen miettinyt.
Olen 20-vuotias nainen, ja elämäni ongelmat alkoivat jo varhain. Olen syntynyt ns."hyvään perheeseen", jossa kulisseja pidettiin yllä oli tilanne mikä hyvänsä. Minua ahdisti perheeni loistosuoritus-vaatimukset, ja uskon, että ala-asteen aikana aloin purkamaan ahdistustani syömällä,jonka vuoksi aloin myös lihomaan.
Sitten alkoi koulukiusaaminen, ulkonäköni takia. Minulla ei ollut yhtään ystävää,ja olin koulussa aivan turta, mutta oli esitettävä äidille kotona kuinka hyvin asiani siellä muka olivat. Ja ei, ei riittänyt että pelkästään koulussa kiusattiin. Omat vanhempani ja sisaruksenikin alkoivat haukkumaan minua ulkonäköni takia..se jos mikä oli vaikeaa: missään ei ollut hyvä olla.
Yläasteella ongelmat vain pahenivat. En edelleenkään puhunut asioistani kenellekään - eihän minulla ollut ketään jolle puhua. Häpesin itseäni, mutta esitin kaikille edelleen että kaikki olisi hyvin.
Lukioon siirtyessäni sain kavereita. Sinnekin menin vain vanhempieni painostuksesta. Sitten kuvioihin tulivat päihteet. Ihastuin niiden vapauttavaan tunteeseen niin, että aina kun oli mahdollisuus, oli vedettävä pää niin sekaisin ettei tajunnut todellisuudesta yhtään mitään. Koulu meni huonosti, kun ei kiinnostanut. Sain kuitenkin nipinnapin ylioppilaslakin, ja olihan se äiti tyytyväinen, vaikka huomauttikin että ompas huonot arvosanat neidillä...
Opiskelu ei minua kiinnostanut tipan vertaa, vaikka äiti painosti hakemaan korkeakouluihin. En hakenut, ilmoitin vain että aion pitää välivuoden ja mennä siksi aikaa töihin. Sain kassatöitä, joita äitini vähätteli jatkuvasti, mutta hyväksyi asian koska oletti sen olevan vain väliaikaista.
Tapasin itseäni 7 vuotta vanhemman miehen. Meillä oli pelkästään seksisuhde, vaikka väitinkin vanhemmilleni muuta. Vietin kaiken aikani tämän miehen kanssa,ja valehtelin hänenkin taustojaan perheelleni. Olin epätoivoinen ja kovin ihastunut tähän mieheen,vaikka tiedostinkin ettei hän ollut kunnollinen (työtön, ollut vankilassa,sekaantunut huumeisiin..).Ainoa syy,miksi liimauduin tähän mieheen,oli se, että hän osoitti edes jonkinlaista kiinnostusta minua kohtaan.Se tuntui hyvältä.
Ahdistus kotona alkoi loppujen lopuksi olla niin ylivoimaista, että muutin tämän miehen luokse,ja tämähän rikkoi välejäni perheeseeni entisestään.
Sieltä muutin ensimmäiseen omaan asuntoon puolen vuoden jälkeen. Kävin edelleen kassatöissä.Mies löysi itselleen tyttöystävän, ja se sai minut palasiksi. Aloin käyttää päihteitä entistä enemmän.Olin ahdistunut,yksinäinen.Jatkoin samaa rataa sinnikkäästi vielä vuoden verran.
Jossakin vaiheessa minua ei kiinnostanut enää mikään asia elämässäni. Sotkin raha-asiatkin pikavipeillä,sitten otin pankkilainaa niihin..kytkypuhelimet,läppärit..en pystynyt maksamaan mitään enää takaisin,joten luovutin.
Kaikki vapaapäiväni ryyppäsin ja rellestin. Aloin harrastamaan irtosuhteita. Otin sänkyyni melkein kenet tahansa,ehkäisykin usein jäi,muistikuvatkin olivat heikkoja.ei vain kiinnostanut.
Sitten tapasin miehen, joka tahtoi seurustella kanssani.Alussa hän käyttäytyi kuin unelmien poikaystävä, mutta olin pettynyt, kun en tuntenut mitään häntäkään kohtaan. minä myös petin häntä ensimmäisen mahdollisuuden osuessa kohdalleni. en välittänyt. Yllättäen mies alkoi käyttäytymään väkivaltaisesti ja pahoinpiteli minut. en välittänyt. toisen kerran jälkeen ystäväni saivat minut ajattelemaan omaa parastani, ja lopetin suhteen.
Viime kuussa tilanteeni alkoi olla niin sietämätön, etten päässyt aamuisin millään ylös sängystä. mikään ei enää huvittanut edes sen vähän vertaa kuin aiemmin. otin lopputilin töistä. en jaksanut enää.
Suu hymyilee, mutta silmät ei. Makaan vain kotona tekemättä yhtään mitään. Työkkäriinkin meno on ylivoimaista,en ole päässyt sinne asti, vaikka kahden viikon aikana olen yrittänyt joka päivä. En siivoa,tiskaa,pese pyykkiä,laita ruokaa.mikään ei tunnu miltään.
Paras ystäväni sanoi minulle,ettei itse kestäisi tilanteessani ilman mitään lääkkeitä, ja että olen vahvin hänen tuntemansa persoona. En vain tiedä, näkeekö hän tosiaan lävitseni, vai meneekö hänkin lankaan, kun yritän vaikuttaa ulospäin tyytyväiseltä.
Joten mikä nyt neuvoksi..en tahtoisi yrittää hakea apua, kun en tiedä, tarvitsenko sitä tosiaan vai tuhlaisinko vain toisten ihmisten aikaa.Kynnykseni kertoa ongelmistani muille on muutenkin korkea, kun olen koko elämäni tottunut esittämään aivan jotakin muuta kuin todellisuudessa olen.ja muutenkin taidan itsekin olla sitä mieltä, että olen aivan itse aiheuttanut kaiken itselleni.on hieman turha alkaa itkeä tilannettaan,jos olisi itse voinut tehdä kaiken toisin, niin ettei tässä tilanteessa nyt oltaisi. olenko minä vain tyhmä?
Olen 20-vuotias nainen, ja elämäni ongelmat alkoivat jo varhain. Olen syntynyt ns."hyvään perheeseen", jossa kulisseja pidettiin yllä oli tilanne mikä hyvänsä. Minua ahdisti perheeni loistosuoritus-vaatimukset, ja uskon, että ala-asteen aikana aloin purkamaan ahdistustani syömällä,jonka vuoksi aloin myös lihomaan.
Sitten alkoi koulukiusaaminen, ulkonäköni takia. Minulla ei ollut yhtään ystävää,ja olin koulussa aivan turta, mutta oli esitettävä äidille kotona kuinka hyvin asiani siellä muka olivat. Ja ei, ei riittänyt että pelkästään koulussa kiusattiin. Omat vanhempani ja sisaruksenikin alkoivat haukkumaan minua ulkonäköni takia..se jos mikä oli vaikeaa: missään ei ollut hyvä olla.
Yläasteella ongelmat vain pahenivat. En edelleenkään puhunut asioistani kenellekään - eihän minulla ollut ketään jolle puhua. Häpesin itseäni, mutta esitin kaikille edelleen että kaikki olisi hyvin.
Lukioon siirtyessäni sain kavereita. Sinnekin menin vain vanhempieni painostuksesta. Sitten kuvioihin tulivat päihteet. Ihastuin niiden vapauttavaan tunteeseen niin, että aina kun oli mahdollisuus, oli vedettävä pää niin sekaisin ettei tajunnut todellisuudesta yhtään mitään. Koulu meni huonosti, kun ei kiinnostanut. Sain kuitenkin nipinnapin ylioppilaslakin, ja olihan se äiti tyytyväinen, vaikka huomauttikin että ompas huonot arvosanat neidillä...
Opiskelu ei minua kiinnostanut tipan vertaa, vaikka äiti painosti hakemaan korkeakouluihin. En hakenut, ilmoitin vain että aion pitää välivuoden ja mennä siksi aikaa töihin. Sain kassatöitä, joita äitini vähätteli jatkuvasti, mutta hyväksyi asian koska oletti sen olevan vain väliaikaista.
Tapasin itseäni 7 vuotta vanhemman miehen. Meillä oli pelkästään seksisuhde, vaikka väitinkin vanhemmilleni muuta. Vietin kaiken aikani tämän miehen kanssa,ja valehtelin hänenkin taustojaan perheelleni. Olin epätoivoinen ja kovin ihastunut tähän mieheen,vaikka tiedostinkin ettei hän ollut kunnollinen (työtön, ollut vankilassa,sekaantunut huumeisiin..).Ainoa syy,miksi liimauduin tähän mieheen,oli se, että hän osoitti edes jonkinlaista kiinnostusta minua kohtaan.Se tuntui hyvältä.
Ahdistus kotona alkoi loppujen lopuksi olla niin ylivoimaista, että muutin tämän miehen luokse,ja tämähän rikkoi välejäni perheeseeni entisestään.
Sieltä muutin ensimmäiseen omaan asuntoon puolen vuoden jälkeen. Kävin edelleen kassatöissä.Mies löysi itselleen tyttöystävän, ja se sai minut palasiksi. Aloin käyttää päihteitä entistä enemmän.Olin ahdistunut,yksinäinen.Jatkoin samaa rataa sinnikkäästi vielä vuoden verran.
Jossakin vaiheessa minua ei kiinnostanut enää mikään asia elämässäni. Sotkin raha-asiatkin pikavipeillä,sitten otin pankkilainaa niihin..kytkypuhelimet,läppärit..en pystynyt maksamaan mitään enää takaisin,joten luovutin.
Kaikki vapaapäiväni ryyppäsin ja rellestin. Aloin harrastamaan irtosuhteita. Otin sänkyyni melkein kenet tahansa,ehkäisykin usein jäi,muistikuvatkin olivat heikkoja.ei vain kiinnostanut.
Sitten tapasin miehen, joka tahtoi seurustella kanssani.Alussa hän käyttäytyi kuin unelmien poikaystävä, mutta olin pettynyt, kun en tuntenut mitään häntäkään kohtaan. minä myös petin häntä ensimmäisen mahdollisuuden osuessa kohdalleni. en välittänyt. Yllättäen mies alkoi käyttäytymään väkivaltaisesti ja pahoinpiteli minut. en välittänyt. toisen kerran jälkeen ystäväni saivat minut ajattelemaan omaa parastani, ja lopetin suhteen.
Viime kuussa tilanteeni alkoi olla niin sietämätön, etten päässyt aamuisin millään ylös sängystä. mikään ei enää huvittanut edes sen vähän vertaa kuin aiemmin. otin lopputilin töistä. en jaksanut enää.
Suu hymyilee, mutta silmät ei. Makaan vain kotona tekemättä yhtään mitään. Työkkäriinkin meno on ylivoimaista,en ole päässyt sinne asti, vaikka kahden viikon aikana olen yrittänyt joka päivä. En siivoa,tiskaa,pese pyykkiä,laita ruokaa.mikään ei tunnu miltään.
Paras ystäväni sanoi minulle,ettei itse kestäisi tilanteessani ilman mitään lääkkeitä, ja että olen vahvin hänen tuntemansa persoona. En vain tiedä, näkeekö hän tosiaan lävitseni, vai meneekö hänkin lankaan, kun yritän vaikuttaa ulospäin tyytyväiseltä.
Joten mikä nyt neuvoksi..en tahtoisi yrittää hakea apua, kun en tiedä, tarvitsenko sitä tosiaan vai tuhlaisinko vain toisten ihmisten aikaa.Kynnykseni kertoa ongelmistani muille on muutenkin korkea, kun olen koko elämäni tottunut esittämään aivan jotakin muuta kuin todellisuudessa olen.ja muutenkin taidan itsekin olla sitä mieltä, että olen aivan itse aiheuttanut kaiken itselleni.on hieman turha alkaa itkeä tilannettaan,jos olisi itse voinut tehdä kaiken toisin, niin ettei tässä tilanteessa nyt oltaisi. olenko minä vain tyhmä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
menimistä ja pikaisesti :) t:Jay
Masennuksen lisäksi kannattaa puhua päihdeongelmastakin.
Hanki itsellesi apua, esim. paikallisen mielenterveystoimiston tai terveyskeskuksen kautta. Älä ainakaan syyttele itseäsi tai mieti mitä olet tehnyt ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Virheistään voi toki oppia mutta ennenkaikkea nyt pitää ajatella tulevaisuutta, jolla varmasti on sinulle hyviä asioita annettavana. Tarvitset todella apua!
kiitos vastauksistanne, sai todella ajattelemaan. mietin silti tarvitsenko tosiaan apua, sinne kun on luultavasti jonoa, ja ihmisiä, jotka sitä oikeasti tarvitsevat.
"Suu hymyilee, mutta silmät ei. Makaan vain kotona tekemättä yhtään mitään. Työkkäriinkin meno on ylivoimaista,en ole päässyt sinne asti, vaikka kahden viikon aikana olen yrittänyt joka päivä. En siivoa,tiskaa,pese pyykkiä,laita ruokaa.mikään ei tunnu miltään. "
Se tässä elämässä onkin parasta, olla tekemättä mitään. Kunhan saisi vielä hyvin unta ja voisin unohtaa elämäni tuhonneet menneisyyden haamut, niin sitten olisin onnellinen. Menneisyys on sinunkin ongelmasi, yritä sinäkin pysyä vain yksin, kaikki kodin ulkopuolella vain pahentaa asioita.
tässäkin ongelmana se, että yksinäisyys ahdistaa minua entisestään, ja aikaansaamattomuus saa minut inhoamaan itseäni.