Vanhempani erosivat erittåäin riitaisasti ollessani murrosikäinen. Olin ns. isän tyttö, mutta ero oli kuitenkin helpotus vanhempien ainaisten riitojen jälkeen. Jäin äidin hoiviin kuten siihen aikaan oli tapana. Isäni meni melko pian uusiin naimisiin. Uusvaimolla oliu omasta takaa pari ikäistäni poikaa.
Pintapuolisesti vuosien mittaan olin hieman tekemisissä isäni kanssa, myöhemmin yhteydenpito lähes loppui - ei tosin minun syystäni. Isäni vaimo ei yksinkertaisetsi halunnut minua käymään luonaan ja aina löytyi joku tekosyy, etteivät päässeet edes kyläilemään silloinkaan, kun lapsenlapsi syntyi. Muutaman kerran vein lastani näytille ja aina toki oltiin ystävällisiä ja kohteliaita - vaan isääni en enää oikein tuntenut. Vuodet menivät, isä vanheni, oma lapseni kasvoi aikuiseksi oppimata juurikaan tuntemaan isoisäänsä. Sama peli kun jatkui - koskaan ei kyläily käynyt puolin eikä toisin. No, tyydyin harvakseltaan silloin tällöin soittamaan ja totuin tilanteeseen.
Tulipa minusta sitten isovanhempi itsestänikin - onnellisena lähetin kuvia isälleni lapsenlapsenlapsesta ja jotenkin sain käsityksen, että isäni olisi ollut jopa onnellinen tapahtumasta. Oli puhetta kyläilemisestä sun muusta. Oli mennyt usea usea vuosi siitä, kun olin isäni edellisen kerran nähnyt - senkin salaa vaimoltaan.
Viikkoa myöhemmin tuosta kyläilysuunnitelmasta isäni kuoli yllättäen - näkemättä lapsenlapsenlastaan.
Vaimolle on yhtäkkiä nyt valjennut, että isälläni oli lapsi - minä - eikä itselleen omiminen nyt onnistu millään. Sillä minä olen ainoa perillinen. Olemassaoloni kieltäminen on tällä hetkellä mahdotonta. Jos meillä olisi ollut edes jonkinlaista kanssakäymistä vuosien varrella.. jos vaimo ei olisi eristänyt isääni lapsestaan, lapsenlapsestaan niin olotilani voisi olla lempeämpi. Vaan ei ole. Minulla oli koko aikuisikäni ikävä isää enkä ollut koskaan tervetullut vaimon kotiin. Kukin voi kuvitella, että tällä hetkellä haluan vain ja ainoastaan asiat kaikinpuolin selviksi - en tunne mitään empatiaa vaimoa kohtaan. He jäivät vieraiksi.
Älkää ihmeessä antako kenenkään tulla vanhempien ja lasten väliin. Jossain vaiheessa se kostautuu tavalla tai toisella.
Pintapuolisesti vuosien mittaan olin hieman tekemisissä isäni kanssa, myöhemmin yhteydenpito lähes loppui - ei tosin minun syystäni. Isäni vaimo ei yksinkertaisetsi halunnut minua käymään luonaan ja aina löytyi joku tekosyy, etteivät päässeet edes kyläilemään silloinkaan, kun lapsenlapsi syntyi. Muutaman kerran vein lastani näytille ja aina toki oltiin ystävällisiä ja kohteliaita - vaan isääni en enää oikein tuntenut. Vuodet menivät, isä vanheni, oma lapseni kasvoi aikuiseksi oppimata juurikaan tuntemaan isoisäänsä. Sama peli kun jatkui - koskaan ei kyläily käynyt puolin eikä toisin. No, tyydyin harvakseltaan silloin tällöin soittamaan ja totuin tilanteeseen.
Tulipa minusta sitten isovanhempi itsestänikin - onnellisena lähetin kuvia isälleni lapsenlapsenlapsesta ja jotenkin sain käsityksen, että isäni olisi ollut jopa onnellinen tapahtumasta. Oli puhetta kyläilemisestä sun muusta. Oli mennyt usea usea vuosi siitä, kun olin isäni edellisen kerran nähnyt - senkin salaa vaimoltaan.
Viikkoa myöhemmin tuosta kyläilysuunnitelmasta isäni kuoli yllättäen - näkemättä lapsenlapsenlastaan.
Vaimolle on yhtäkkiä nyt valjennut, että isälläni oli lapsi - minä - eikä itselleen omiminen nyt onnistu millään. Sillä minä olen ainoa perillinen. Olemassaoloni kieltäminen on tällä hetkellä mahdotonta. Jos meillä olisi ollut edes jonkinlaista kanssakäymistä vuosien varrella.. jos vaimo ei olisi eristänyt isääni lapsestaan, lapsenlapsestaan niin olotilani voisi olla lempeämpi. Vaan ei ole. Minulla oli koko aikuisikäni ikävä isää enkä ollut koskaan tervetullut vaimon kotiin. Kukin voi kuvitella, että tällä hetkellä haluan vain ja ainoastaan asiat kaikinpuolin selviksi - en tunne mitään empatiaa vaimoa kohtaan. He jäivät vieraiksi.
Älkää ihmeessä antako kenenkään tulla vanhempien ja lasten väliin. Jossain vaiheessa se kostautuu tavalla tai toisella.
Vastaukset 11
Vanhimmat
olisi saanut antaa kenenkään tulla teidän väliin,
ikävä kyllä se on ollut hänen valinta, vaikka kuinka yrittää selittää että kun uusi vaimo ei hyväksynyt, voi hyvät hyssykät kyllä miehellä pitää olla sen verran munaa että lapsensa etusijalle laittaa. Tuntuu kun täällä lukee että näitä munattomia kyllä löytyy, se on ihme kun tuttuja ja läheisempiä on ydinperheitä, uusperheitä, eronneita ja karanneita, enkä tiedä yhtään miestä joka lapsensa on jonkun muun tahdosta hylännyt pari sellaista jotka sen silti tehnyt mutta kyllä muut (kun lasten äidit)
näistä nähnyt jo ennen eroa ettei noi paljoa lapsistaan välitä joten seuraus erosta oli ihan odotettu.
Otan osaa suruusi ja empatiaa isäsi vaimolle ei tarvitsekkaan herua.
Toivottavasti sinulla ollut hyviä miehen malleja elämässäsi ilman isääkin vaikka häntähän ei tietty ole voinut korvata.
Isäsi on itse vastuussa valinnastaan jossa laittoi vaimonsa etusijalle.
Se voi olla se kovin totuus jonka joudut käsittelemään. On ehkä helpompi nähdä isä uhrina kuin totuus, että isäsi ei ollut siinä suhteessa aikuinen.
Aikuinen ihminen on omista valinnoistaan vastuussa.
Tässä maailmaassa on vaatijoita, mutta ihmisen oma valinta on mihin arvojärjestykseen laittaa asiat.
Veratilukohdaksi voin antaa miespuolisen ystäväni jonka avioerossa vaimonsa yritti kostaa niin, että ei saisi nähdä lasta. Mies taisteli vastaan ja hänellä on nykyään hyvä suhde tyttäreensä ja ex- vaimonsakin on tyytyväinen, että mies taisteli oikeuksiensa puolesta nyt kun ei enää eron aikaiset tunteet vaikuta.
Kyllähän tilanne voidaan tehdä hankalaksi, mutta niinhän moni asia on.
Miehen heittäytyminen avuttomaksi muiden johdateltavissa olevaksi henkilöksi on aliarviointia. Mies jos näin tekee on kypsymätön ja valitsee sen itse.
Tämä voi olla sinulle se kipein totuus jota vältät.
ole sallinutkaan että meidän lapset tapailisivat isänsä naisia, koska parempi kerta rysäys, kuin ainainen valitus ja odotus.
Me emme tarvi ex miehen naisia mihinkään.
liittynyt aloitukseen mitnkään, ja lopeta toi että me ei tarvittu totta hitossa sinä et tarvi naikkosia?? hanki itsellesi mies niin saat jotain ajateltavaa, puuteessa näköjään tosi hankala elää.
Ikävää ettei isäsi taistellut sen puolesta, että yhteytenne olisi voinut säilyä. Minua ei villihevoslaumakaan pitäisi poissa oman lapseni luota.
Viimeisinä vuosina aina soittaessani uusvaimo vastaili puhelimeen syystä, että isäni kuulo oli entisestäänkin heikentynyt - isäni oli siis aina ollut erittäin huonokuuloinen. Useasti sain kuulla, että lupa isäni tapaamiseen tulee vain ja ainoastaan uusvaimon kautta. Tottakai se kummalliselta tuntuu - oliko isä todella niin tossun alla? Se, että kävin salaa uusvaimolta isääni tapaamassa onnistui vain sillä, että isäni oli joutunut sairaalaan, jonne lupa kyläilyyn olisi senkin pitänyt mennä uusvaimon kautta. No, sitähän en tietenkään kysynyt koska en ollut kotiinsa menossa. Isä oli tuolloin hyvin iloinen ja tyytyväinen käynnistäni, joten en usko, että isä oli lainkaan tietoinen vaimonsa puuhista selkänsä takana. Taisi ehkä ihmetellä, miksei tytär pidä enempää yhteyttä.. mene ja tiedä, myöhäistähän se nyt on joka tapauksessa.
Totuus voinee löytyä jostain puolivälistä - ehkä isä antoi periksi ja päätti, etten minä aikuisena enää isää kaipaisi tai päätteli, etten ole kiinnostunut kun en koskaan mene käymään..
Omalle lapselleni en totisesti moista kohtaloa suo - jos mieheni yrittäisi estää poikaani tapaamasta niin mies lähtisi, ei poika.
Onneksi oma uusioliittoni aikaisen leskeyteni vuoksi toimii hyvin puolin ja toisin - me molemmat olemme varsin onnellisia kun molempien lapset joko yhdessä tai erikseen tulevat käymään ja muuten tulevat vähintään kerran viikossa.
Mikään ei tuo minulle isää takaisin eikä pojalleni sitä vaaria, joka olisi voinut olla olemassa.
Ja kyllä - itse asiassa olen kuitenkin sitä mieltä, että tässä tapauksessa uusvaimo veti sitä suurinta pahiksen roolia.
miksi tytär ei pitänyt yhteyttä.
Kyllä se ikävä kyllä kuuluu ja kuulu siis heti eron jälkeen isäsi tehtäviin pitää yhteyttä hän oli se aikuinen hänellä ja äidilläsi vastuu siittä että välisi isääsi olisi pysynyt isän tyttö tasolla. ja jos hän olisi alunperin tehnyt uudelle vaimolle tämän selväksi ja sinä olisit lomat ja viikonloppuja heillä viettäny niin tuskin olisi enään pystynyt isäsi sairastus vaiheessakaan väliin tulemaan.
Ja uusvaimo ei varmaan aivan syytön mutta ehkä pahiksen rooli hänelle tyrkätty.
Oliko nykyinen miehesikin leski kun tapasitte?
vai onko siellä eksä takana?
Kysyn siksi että aloituksen otin todesta mutta toi selvitys kyllä kallistaa juttusi tonne provopuoleen.
Hyvää pääsiäisen jatkoa silti.
koska viimeisen vuosikymmenen puhelut menivät uusvsimon kautta juuri tuon menetetyn kuulon vuoksi. Ehkä isä ei kaikista puheluistani tiennyt - en siis lähestulkoonkaan aina saanut edes puhua isäni kanssa.Ja miksi minä yli 50-kymppisenä provoilisin itselleni kipeästä asiasta isäni kuoltua?
Vanhempieni avioero oli riitaisa, kuten sanoin, eivätkä he eron jälkeen puhuneet sanaakaan keskenään enää koskaan - eivät nähneet, eivät puhuneet. Minä asuin äitini luona kouluaikani - olisiko se sitten syynä, ettei isä pitänyt yhteyttä alkuun.
Ja kyllä - mieheni ja minä olimme avioituesamme molemmat leskiä - me molemmat menetimme puolisomme syövälle. Eli uuspuolisoita olemme toisillemme. Tosin lapset olivat jo pois kotoa molemmilta kun avioiduimme eli paineet olivat varmasti helpommat uusliittoa perustettaessa, mutta tuskinpa kummankaan mieleen on koskaan edes juolahtanut estää jommankumman lapsia käymästä tai osallistumasta elämämäämme. Me olemme mummu ja pappa kummankin lapsenlapsille jo ihan siitäkin syystä, että niitä 'oikeita' ei enää ole.
Uusvaimo se pahis? Minä uskon, että hän halusi omia isäni kokonaan ja unohtaa, että elämää ennenn häntä oli ollut olemassakaan.
Ihminen, joka joutuu nyt pakosta olemaan yhteydessä ja muistamaan, että se entinen elämä tuli nyt kuoleman jälkeen vastaan..
Eniten minua kiusaa, että hautajaisissa uusvaimo herkisteli, kuinka isäni oli uusvaimon pojille kuin isä ja kuinka läheisiä he olivat - pojat surivat isääni niin paljon, etteivät tulleet hautajaisiinkaan. Tuli tunne, että isäni oli kaapattu olemaan isähahmo toisen lapsille.
Tässä on niin paljon kaikenlaisia, ettei tila ja aika riittäisi kertomiseen, mutta tiivistettynä nyt kuitenkin
ei, tämä on totista totta
kyllä, uskon, että uusvaimo on tässä suurimpana syntipukkina
ja kyllä, tiedän, että nyt on myöhäistä ja purnaukseni omalta kohdaltani on turhaa.
Mutta ehkä edes yksi tuntee piston mielessäään ja edes hieman muuttaisi käytöstapaansa ja osoittaisi uuspuolison lapsille, että he ovat toivottuja mukaan elämään. Olivatpa aikuisia tai lapsia. Sillä vanhemmat ovat ainutlaatuisia kuten lapsetkin.
lapset päästää elämään jos yhteen menee ihmisen kanssa jolla lapsia ennestään on siinä täysin samaa mieltä.
Isäsi kuitenkin päävastuussa omista tekemisistään silloin kun olit lapsi/nuori, äidilläsikin siittä vatuu jos teki hankalaksi isäsi yhteydenotot, voihan sitä aina syyttä muita ja jättää itse päätekijät syyntakeettomaksi jos se helpottaa jatkoelämää niin ihan vapaasti.
Todella ikävää, että isäsi vaimo on toiminut noin epäkypsästi.
Vaali sitä, että tiedät kuinka iloinen isäsi oli kun menit häntä tapaamaan sairaalaan. Isäsi saattoi tehdä virheitä erottuaan ja mentyään yhteen nykyisen leskensä kanssa, siinä kohtaa hänen olisi pitänyt taistella tiukemmin - ehkä hän ei osannut ja kyennyt, ymmärtänyt.
Tärkeää sinun kannaltasi kuitenkin on tietoisuus siitä, että kaikista virheistään huolimatta hän varmasti rakasti sinua, oli onnellinen sinun näkemisestä - edes viimeisillä metreillä. Sitä yhteyttä ja tunnetta sydämessä ei edes epäkypsä kovasydäminen vaimonsa pystynyt poistamaan, vaikka vaikeuttikin teidän mahdollisuuksianne yhteydenpitämiseen.
Koita löytää rauha, vaikka oikeutetusti tunnetkin vihaa sitä leskeä kohtaan. Kun olette saaneet käytännön asiat pois päiväjärjestyksestä, pääset hänestä lopullisesti eroon.
Sanon mielipiteeni.
Kyllä tapaamiset voidaan tehdä hankaliksi ja varmasti tämä nainen teki rumasti kun ei välittänyt puheluita, mutta silti se ei poista kysymystä joka herää.
Isäsihän olisi voinut kirjoitaa sinulle tai ottaa yhteyttä itse.
Minä heittäisin arvauksen, että isäsi on paennut kipeitä tunteita joita olisi tapaamisenne synnyttänyt. Jos hänellä olisi ollut riittävästi tahtoa ja rohkeutta hän olisi pitänyt yhteyttä. Tämä nainen on helppo syntipukki koska nyt huonosti on käyttäytynyt.
Olen sivusta seurannut eri tapauksia joissa mies ei ole pitänyt lapseensa yhteyttä eron jälkeen.
Oman veljeni syy oli katkeruus lapsensa äitiä kohtaan. Hän ei jotenkaan tajunnut isän merkitystä ja yhdisti lapsen äitinsä jatkeeksi.
Eräs tuttavani taas pelkäsi riitoja niinpaljon että vältteli tapaamista, lykkäsi sitä kunnes aikaa kului niin paljon ettei uskaltanut kohdata hylkäämisen reaktioita enää.
Veljelleni yritin sanoa asiasta ja kaiketi jollainlailla tytärtään tapaakin nykyään, mutta toisesta tapauksesta en tiedä.
Tuntematta teitä tekisin villin arvauksen, että riitaisan eron takia mies on vältellyt tapaamisten aiheuttamia tunteita.
Uusi kumppani on edesauttanut tilannetta, mutta vastuu on isäsi.