Häpeättekö te muut yksinäisyyttänne? Minä häpeän.
Minulla on oikeastaan vain kaksi läheisempää ystävää/kaveria ja heidän kauttaan joitain tuttuja. En ole ikinä puhunut heille yksinäisyydestäni, koska häpeän sitä. Heillä kun on muitakin ystäviä kuin minä. Minulla ei ole muita.
Tuntuu tosi pahalta, kun he joskus vitsailevat, miten minä en ikinä käy missään. No, ei ole ketään kenen kanssa käydä, kun hekin seurustelevat ja ovat melkein aina vain poikaystäviensä kanssa. :( Pahalta tuntuu tuollainen vitsailu... Todella haluaisin elää ja käydä enemmän ulkona! Kun vain olisi seuraa.
Lisäksi hävettää tutustua uusiin ihmisiin, kun sitten he saisivat tietää, mikä yksinäinen luuseri olen... Se olisi nöyryyttävää.
Ahdistaa myös kaikki juhlapyhät, kun usein joutuu nekin yksin viettämään, kun nuo kaksi kaveria ovat poikaystäviensä seurassa. Miten minusta tulikin tällainen? :(
Minulla on oikeastaan vain kaksi läheisempää ystävää/kaveria ja heidän kauttaan joitain tuttuja. En ole ikinä puhunut heille yksinäisyydestäni, koska häpeän sitä. Heillä kun on muitakin ystäviä kuin minä. Minulla ei ole muita.
Tuntuu tosi pahalta, kun he joskus vitsailevat, miten minä en ikinä käy missään. No, ei ole ketään kenen kanssa käydä, kun hekin seurustelevat ja ovat melkein aina vain poikaystäviensä kanssa. :( Pahalta tuntuu tuollainen vitsailu... Todella haluaisin elää ja käydä enemmän ulkona! Kun vain olisi seuraa.
Lisäksi hävettää tutustua uusiin ihmisiin, kun sitten he saisivat tietää, mikä yksinäinen luuseri olen... Se olisi nöyryyttävää.
Ahdistaa myös kaikki juhlapyhät, kun usein joutuu nekin yksin viettämään, kun nuo kaksi kaveria ovat poikaystäviensä seurassa. Miten minusta tulikin tällainen? :(
Vastaukset 27
Vanhimmat
Eiks loppujen lopuksi ole aika jännää, että se häpeä johtuu vain kulttuurista ja geeneistä?
Eihän se ole mikään absoluuttinen kirkossa kuulutettu totuus, että ystäviä pitää olla ja yksinäisyys on häpeällistä. Se on vain ihmisyyteen kuuluva subjektiivinen totuus. Olemme kehittyneet laumaelukoiksi ja siksi jostain kumman syystä yksinäisyys on häpeällistä. Kummallista ja erittäin jännää.
Olemme aivopestyjä.
olemme kehittyneet laumaelukoista, ja kasvaneet kulttuurissa (?) jossa yhteisöllisyys ei ole enää välttämätön pakko; jossa yhteiskunta yrittää korvata ihmisyyden byrokraattisella inhimillisyydellään.
Kyllä se yksinäisyys muakin hävettää monesti. Jopa kaupungilla kävellessä pelkään, että ihmiset näkevät todellisen yksinäisyyteni.
Mutta saahan sitä ulos yksinkin mennä? Ainakin itse olen yrittänyt mennä moniin paikkoihin yksinkin. Usein baarissa monet ihmettelevät että olenko yksin!? Onpa sellaistakin tapahtunut, että puolituntemattomat ovat pyytäneet seuraansa, etten ihan yksin siinä napottaisi. Silloin se kyllä hävettää.
Kyllä minä uskon, että tulet onnelliseksi, kun löydät mukavan poikaystävän.
Heh, no kyllähän sellainen hyvä mies kelpaisi. Olen vain miestenkin suhteen tullut aika varovaiseksi, kun on vähän huonoja kokemuksia.
No, jos ei ikinä ota riskejä, ei mitään saakaan. Tiedän. Yritän ajatella, että kyllä se ihanuus sieltä vastaan tulee, kun sitä vähiten odottaa. Tuokin ajattelutapa auttaa jaksamaan :)Vaikka eipä se mies mua täältä kotoa kai tule hakemaan...
Olen joskus puolivitsillä miettinyt, että lähtisin yksin baariin. Eiköhän sieltä jotain seuraa saisi, mutta jotenkin tuntuu vaan hullulta ajatus mennä yksin siihen tiskille notkumaan. En tiedä. Ja mitä vastaisin, kun multa kysyttäisiin, olenko siellä yksin? Varmaan ajattelisivat, että seksin perässä tulin sinne epätoivoissani.
Mutta kiitos viestistäsi, tuli heti parempi mieli.
Ole hyvä vaan.
Tuo toinen viestini oli suunnattu "Yleiselle vuodattajalle", mutta kiitos sinullekin kommentistasi. On aina mukava saada kuulla muidenkin ajatuksia omille löpinöilleni.
Sitten kun joku hieman epävarma yksinäinen mies lähestyy teitä, käskette sen painua helvettiin.
Aika asiaton kommentti.
Minä en ainakaan käske kenenkään painua yhtään minnekään. Jos mies alkaa heti suoraan ehdottelemaan seksiä tms., niin silloin käsken kyllä lähteä.
Miksi sinulla on noin hyökkäävä asenne?
On minullakin huonoja kokemuksia miehistä, mutta en silti pidä teitä kaikkia samanlaisina.
Ja miksi kohtelisin jotakuta epävarmaa miestä noin, kun en ole itsekään mikään maailman sosiaalisin yksilö? Että äläpä yleistä.
..tosin eipä heitä juurikaan ole tullutkaan juttusille.
Vieläköhän on olemassa nuoria naisia, jotka haluavat ihan juttelemalla tutustua hieman varovaisemmin, ettei heti olla seksin kautta aloittamassa yhteistä taivalta? Olenpa törmännyt joihinkin naisiin, jotka lopettivat tutustumisen kun "pihtasin" ja halusin aikaa tutustumiseen. Onko monilla naisilla niin huono itsetunto, että he luulevat olevansa epäviehättäviä, jos joku mies ei olekaan heti jyystämässä?
Tiedän olevani melko vanhanaikainen, olenhan jo sentään yli 30 (papereissa). Onko se mahdotonta toivoa, että löytäisi vapaan naisen, jolle seksuaalinen kanssakäyminen olisi osa rakkautta? Seksuaalisuus on minulle hyvinkin tärkeä asia, mutta en halua toteuttaa sitä kenen kanssa tahansa.
Nyt on aika mennä unelmoimaan unien maailmaan... Jes! tänään on lauantai, eli ihan arkipäivä pyhien välissä. Ajattelin käydä päivällä hieman käppäilemässä keskustassa ja sumpilla kantakahvilassa.
-Yleinen vuodattaja
Törmäsin kirjoituksiisi tällä palstalla (nimimerkkisi jäi mieleen) ja vaikutat oikein ajattelevaiselta ja fiksulta mieheltä. Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos myös Sinulle! Nimimerkkini on oikeastaan jo keksitty monta vuotta sitten, mutta tällä palstalla olen sitä tainnut käyttää muutaman vuoden ajan :).
Jos asumme samassa kaupungissa, toivoisin että törmäisimme. Jos emme asu, toivotan myös Sinulle kaikkea hyvää!
-Yleinen vuodattaja,
[email protected]
Huomenta vain! Laitetaan tuo mailiosoite ylös. Jotenkin on vain suuri kynnys kirjoittaa ja esiintyä omalla nimellä... En tiedä.
Aluksi vähän "ujostutti" kirjoittaa tänne palstallekin, vaikka sen voi tehdä näin anonyymisti nimimerkin suojissa. Yritän rohkaistua kirjoittamaan sinulle, mutta en uskalla luvata mitään. Olisi mukava vaihtaa ajatuksia. Vaikutat mielenkiintoiselta ihmiseltä.
Aurinkoista päivää sinulle ja kaikille, jotka tämän viestin lukevat!
Tähän vielä kommenttina, että myönnän että näin naisena on helpompaa tutustua vastakkaiseen sukupuoleen, sillä miehet tulevat helpommin juttelemaan naiselle kuin päinvastoin.
Itse en ikinä tee aloitetta. Typerää, tiedän. Minulla vain ei ole siihen rohkeutta. Jos näen kiinnostavan miehen, joka saattaisi olla kiinnostunut minusta, saatan hymyillä hänelle rohkaisuksi tulla juttelemaan.
mukavaa, kun neitokaiset hymyilee, mutta en osaa/uskalla vain mennä juttelemaan, hymyilen vain takaisin ja käperryn itseeni...
Ehkä joku hymyilee muuten vaan, ehkä näytän hassulta...
(joskus hymyilee jotkut miehetkin, ja tulevat kyllä juttusillekin, mutta ne ei kiinnosta. Yök.)
Minäkin välillä käännän sen päässäni niin, että näytänkö niin tyhmältä, että siksi tuo mies katsoi noin pitkään. Sitten hoen itselleni, että ei, ei, ei, olen vain niin ihana, että siksi se katsoi. :)
No, onneksi nykypäivänä naisetkin ovat alkaneet enemmän mennä juttelemaan miehille. Sitä ei pidetä enää niin kummallisena kuin joskus aiemmin.
En ikinä pysty tutustumaan siellä uusiin ihmisiin, vaikka joisin reilustikin. Eli menee vaan rahat ja terveys. Nykyään työttömänä ei ole varaakaan käydä, mutta ehkä parempi näin.
On tosi ajatteleva ja fiksu. Ehkä hänki uskoo elämän tarkoitukseen ja rukoilee Jeesusta niiku säki.
Näin puhui Zarathustrassa joukko syrjäytettyjä ja syrjäytyneitä, roikkuessaan olemassaolossaan, ja sattumalta jouduttuaan yhteen, ja ilman että juurikaan kokivat yhteyttä toisiinsa, päättivät nostaa keskuudestaan uudeksi Jumalaksi (kuolleen entisen tilalle) aasin, koska kaiken kieltämiseen kyllästyttyään ilostuivat kun joku vastasi kaikkeen Jaa!
Zarathustra ei siitä ilostunut, mutta huomatessaan kuinka hauskaa muilla on, -antoi olla.
Jos nyt oikein muistan...
En minäkään osaa toimia, jos joskus olisi ollut jotain tilanteita. Itsetuntoni on todella alhainen. Niinpä luulen, että katseet & hymyt ovat aina vain sääliä rumalle, yksinäiselle reppanalle. Että ystävällisimmät neidot joskus muistavat antaa ujolle miehelle (hymyn).
Kapakassa monesti tulee miehetkin juttelemaan. Näytän kuulemma sellaiselta kunnolliselta, jonka kanssa voi hetken turvallisesti jutella. Naiset näyttävät välttelevän minua. Vain oikein kunnon pelinaiset ovat tulleet juttusille. Miksihän sitä pitää itseään epäviehättävänä, kun monet ovat sanoneet ihan komeaksi/hyvän näköiseksi mieheksi :/.
Jotta saisit rakkautta, on sinun ensin rakastettava itseäsi. Tuossa se kaiken alku ja juuri on. Miten oppia rakastamaan itseään? Uskoisin, että Jumalan luvalla. Mehän olemme Hänen lapsiaan, emme suinkaan luusereita. Pitää muistaa, että Jumala rakastaa myös pientä apinaa, eli myös mua :D.
No onko sun naama sit ihan oikeesti ruma? Eikä plastiikkakirurgikaan voi korjata? Mikset ota knoppia "pelinaisista" (mikä ihmeen asenne) niin ainakin kokemusta saisit ja rohkasua eteenpäin.
Muuten, monenkohan naisen sä oikeesti luulet uskovan jumalaan tänä päivänä?
Ongelmani ei ole Jumalassa, niinkään, kristityksi minut kastettiin ja kasvatettiin. Ja koko helvetin elämäni olen elänyt kuin joku vitun munkki kykenemättä lähestymään TOISIA IHMISIÄ. Lapsuuteni ja nuoruuteni meni ihmetellessä TÄMÄN ELÄMÄN turhuutta, jos kerran TODELLINEN elämä alkaisi vasta kuoltuamme... Tällä hetkellä ainoa 'lohtuni' kuoleman suhteen on, että olemassaoloni (yksinäisyyteni) todellakin loppuu siihen!
Pitäisihän toki rakastaa itseään, että voisi rakastaa muita, ja tulla rakastetuksi... ja on vaikea työstää loppuelämäänsä samalla kun miettii elämänsä lopettamista. Mutta kun on elämänsä ensimmäiset kolkyt vuotta viettänyt yksinäisyydessään, niin ei enään oikein ne loputkaan kiinnosta, jos ei ihmeitä tapahdu... (ja ihmeillä en TODELLAKAAN tarkoita minkään aramealaisen parta-jehun tai sen äiteen muotoisia pilviä taivaalla!)
"No onko sun naama sit ihan oikeesti ruma?"
No ei ole. Minulla on vain vääristynyt käsitys, josta olen jo hieman toipumassa. Sanovat minua hyvän näköiseksi. Olisiko aika uskoa? En näe naamassani sellaista, mitä pitäisi korjata. Jos jotain muutettaisiin, eipä se ongelma poistuisi. Koska ongelma on pään sisällä. Ei tässä kauneuskirurgeja kaivata, vaan psykologin apua.
"Mikset ota knoppia "pelinaisista" (mikä ihmeen asenne) niin ainakin kokemusta saisit ja rohkasua eteenpäin."
Se ei vaan sovi minulle. Aiheuttaa minulle pitkäaikaista alakuloa. Siinä kai tulee se hylkäämistilanne aina eteen. Minä kun en tietoisesti enää halua sellaista hylkäämistä. Täytyy paljastaa, että en ole aina kieltäytynyt jos on ollut mahdollisuus olla edes hetken jonkun tulisen kaunottaren kanssa.
"Muuten, monenkohan naisen sä oikeesti luulet uskovan jumalaan tänä päivänä?"
Kyllä mä luulen että ainakin kaksi. Ihan sama uskooko ne, mutta ite ainakin uskon että on joku mua paljon suurempi voima. Täytyy olla, sillä olen aika tyhmä ja tietämätön loppujen lopuksi. Tai sitten olen vaan sekasi kuin seinäkello...
Munarikasta pääsiäistä!
Just joo, että sellainen rakentava kommentti. Kukas sinä olet muita arvostelemaan?
En minä ketään ole arvostellut. Totesin vain, että ehkä hän on yhtä ajattelevainen kuin sinä; uskoo elämän tarkoitukseen sekä rukoilee jeesusta. Sellainenhan on ajattelevaista. Erittäin ajattelevaista.
Mietin yksinäisyyttä. Kyllä se minullakin on ollut tosiaan ihan hävettäväkin asia. Lisäksi se on ahdistanutkin. Onneksi minulla on täällä yksi kaveri, jonka kanssa on tapailtu muutaman vuoden ajan, 1-2 kertaa viikossa. Ehkä pidemmän lomat ovat aiheuttaneet viikonkin näkemättömyyttä.
Opiskelen vielä ja etenkin koulussa yksinäisyyteni on lähes koko ajan mielessä. Olen ihan hiljainen kun ihmiset kertovat suunnitelmistaan, joita he aikovat toteuttaa kumppanin tai ystäviensä kanssa. Monille parisuhde on pelastus, läheisriippuvaisuus on luullakseni hyvinkin tavallista. Jos ihminen kaipaa hyväksyntää ja rakkautta, eikä tavoita sitä, käy kuten minulle. Jotenkin tuntuu, että ei ole saanut/kyennyt saamaan riittävästi vastakaikua, joka on tärkeä osa ihmisenä olemista.
Kävin päivällä kaupungin keskustassa 'hiihtämässä' (pitäisi kai hankkia t-paita, jossa lukee "Ihmehiihtäjä"). Yksinäisenä sitä on jotenkin oppinut elämään osittain omassa maailmassa, mutta siltikin panen merkille yhdessä liikkuvia ihmisiä tai porukoita. En minä voi täydestä sydämestä näyttää onnelliselta, vaan surullisuus usein varmasti näkyy. Eräs vaihto-opiskelijakaverikin kysyi pari vuotta sitten, että miksi olen surullinen? Tietenkään surullisuus ei ole hyvä mieliala. Olen kyllä koettanut miettiä, miten voisi tulla onnellisemmaksi. Yritän pitää arkeni pyörimässä mielekkään tekemisen avulla, liikun paljon... Kyllä surullisuuteni johtuu yksinäisyydestä. Toisaalta yksinäisyys johtuu ehkä siitä, etten osaa ja uskalla kovin helposti liittyä muihin. Olen siis hyvin varovainen, tunnustelen ja haistelen ympäristöä.
En minä enää halua yrittää salata yksinäisyyttäni. Etenkin naisettomuutta tuntuu moni ihmettelevän. Ei se mikään ihme pitäisi olla. Ei parisuhteen muodostaminen ole nykyään mikään itsestäänselvyys. Etenkin kun on arka ja estynyt mies, ei yksin jääminen ole lainkaan ihmeellistä nykyäänkään. Kyllähän se joskus hatuttaa kun ihmiset kyselevät, no etkö sinä ole ketään löytänyt, etkä vieläkään, eikö baaristakaan... Tuumaan usein aika rauhallisesti (sisällä kuitenkin joskus kiehuu), että "mistä mulle nyt sellainen (tällä naamalla) tai ei kukaan ole huolinut".
Itse asiassa koululla on runsaasti viehättäviä nuoria naisia, mutta taidan olla 5-10 vuotta liian vanha. Toisaalta, näytän kuulemma hieman nuoremmalta. Ei ole minulla sellaista rohkeutta, että kykenisin tutustumaan haluamiini henkilöihin. http://kvantti.tky.fi/in/116.shtml
Sitäpaitsi kaikki naiset ovat AINA varattuja: http://kvantti.tky.fi/in/90.shtml
Uskon kyllä siihen, että miltei kaikki naiset ovat varattuja ja onneksi monilla on sormuskin, josta sen viimeistään näkee. Mutta nykyäänhän varmaan joku 85 % nuorten aikuisten parisuhteista on ns. orastavia eroja. Monilla kumppaninvaihto käy kätevästi suoraan lennosta.
Tietenkin sosiaalisia taitoja tulee opetella ja harjoitella lisää. Niitä opettelemalla elämä helpottuu.
Itselläni ei ole kahta hyvää ystävää. Sukulaiset ovat ainoita läheisiäni. Tosin välillä tuntuu, etteivät hekään olisi riittävän läheisiä. Tämmöinen 22v pk-seudun nainen täällä.
On hieno saavutus saada pari frendiä, ihan oikeasti. Kaikilla tuntuu olevan niin kova kiire "elää omaa elämäänsä", että ote ihmisiin on sama kuin pitäisi saippuaa kädessä. Heti luiskahtavat pois.
Eikä tuo vielä mitään, ettei mulla ole ystäviä. Isä on sairas ja tuijottelee sillä silmällä. Sentään ei koske, mutta flirttailee päivittäin. Vanhempani eivät ole voineet erota... Kyllä tämä tästä, mutta naiseudentunne välillä hieman laskee.
Hyvää alkavaa kesää sinulle..
nauti naiseudentunteesta.
Kiitos. Tiedän, että monella ei ole yhtäkään ystävää. Ja olen toki kiitollinen, että minulla on nämä kaksi ystävää. Sen yritän aina muistaa.
Oli vain jotenkin niin yksinäinen olo, kun tuon viestin kirjoitin. Aina välillä se vain iskee.
Sinä olet vielä nuori. Opiskeletko tai oletko töissä? Olisiko siellä ketään potentiaalista ystävää? Tai ensin vaikka ihan kaveria vain.
Tai pystyisitkö muuttamaan pois isäsi lähettyviltä? Vaikka jonnekin soluun, jossa voisit tutustua uusiin ihmisiin?
Hyvää kesänodotusta sinullekin! Olen varma, että sinäkin olet upea nainen. Älä anna kenenkään uskotella itsellesi muuta.