on viettää Pääsiäistä totaallisesti yksin,no onhan mulla koira joka palvoo minua omalla tavallaan,tuli mieleen varmaan sekin että on paljon ihmisiä jotka parisuhteessa ja perheen keskelläkkin tuntee olevansa yksin,etenkin syöpä lienee sellanen tekijä jota ei muut pysty sisäistämään vaikka niin potilas haluaisi,mutta se ei tule toimimaan.Olisi mielenkiintoista kuulla kannanottoja aiheesta,siis kuinka puoliso ja muu perhe on jaksanu ottaa osaa tähän raskaaseen diaknoosiin,vai alkaako he kyllästymään kun se piinaava sairaus jatkuu ja jatkuu,ja ne alkaa kyllästyä koko potilaaseen ja haluuvat jo että lopettaa koko aiheen ja vaikenee.
Yksinäistä
mökin muija
612218
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 61
Vanhimmat
voin sanoa että kun olemme vanha pariskunta ,40-vuotinen yhteiselämä takana niin kyllä puoliso jaksaa olla vierellä
Myötä - ja vasta mäessä ja välillä on niin että minä itse potilaana haluan vähempääkin huolenpitoa.
Lapset maailmalla soittelee ja käyvät katsomassa mutta eivät he yhtälailla hössää sairauden kanssa kuin tämä puoliso.
Lienee niinkin että mieheni pelkää sitä yksin jäämistä sen tuskan huomaan
Puhuttukin siitä että naisleski selviytyy yksin ehkä helpommin kuin miespuolinen.
Itse vakuutan ja tunnen ettei tämävielä ole kuolemaksi minun kohdalla
Ja luulen myös että nainen yksin oleva jaksaa kuitenkin sairastumisen helpommin kuin mies yksin oleva
Tähän saattaa olla erilaisiakin mielipiteitä .
mutta näin minä tunnen.
uskon,että jos perheenjäsenten välit on olleet hyvät ennen jonkun heistä
syöpään sairastumista,sairastunutta tuetaan.
Saattaa olla vaikeampaa jos välit on aikaisemmin olleet jotain muuta.
lujittuvat.
Eihän sairastunut ihminen ole sama kuin syöpä johpn hän on sairastunut, sama ihminenhän hän on kuin ennen sairastumistaan. Ei minun puolisoni ainakaan rintoihini rakastunut vaan minuun.
kotioloissa syövästä,sanon vaan jotta hoidot olen saanut.Hoitojen aikaan oli vaikeampi vaieta,kun oli kalju,ja sytoista huono olo.Kanssasisarien ja veljien kanssa enempi olemme jutelleet kun kaikilla samankaltaisia oireita,niin ymmärtävät puolesta sanastakin.
tyntee itsensä yksinäiseksi..perhe ympärillä mutta ei ne aina jaksa ymmärtää äidin uupumusta
Eivätkä voi ynnärtää kun ei heillä ole sitä omaa kokemusta
Välillä tuntuu että luulevat liioitteluksi väsymistäni
Mutta niinhän se on että yksin oot sinä ihiminen,kaiken keskellä yksin.
Ja parempi tietty että muut jatkavat elämää tämä on minun sairaus ja minä sairastan sen
ylsin saa sairastaa,toiset yrittavät tukea jollakinlailla.
ira¤ enää sairasta syöpää ja oletan sinun saaneen tukea silloin,kun sairastit.
Ainakin näin olen käsittänyt,et ollut yksin:)
varmaankin omaisillekkin aikamoinen uutinen sinun sairastumisestasi,ja sitten kun sairaus jatkuu ja jatkuu kaikenlaisten hoitojen takia,he alkaa kyllästyä tavallaan kun potilas väsyy ja uupuu kestää kauan ennenkuin palaa entiselleen jos palaakaan koskaan.Terveitten on todella vaikea tai ei kiinnostakkaan meidän syöpäläisten kärsimys kaikkineen.Minä vanhapiika jos kukaan saan tuntea sen välinpitämättömyyden,vaikka he tätitettävät jotka ovat perimyskaaressa,eivät pidä enää mitään yhteyttä syöpäni ilmesemisen jälkeen.
Niin se on totuus että yksin synnytään ja yksin eletää ja yksin kuollaan.
Kun sairastuin syöpään ja miten aviomies suhtautui:
Tulen kanssasi kuulemaan lääkäriä: oli niin päihtynyt,ettei päässyt mukaan.
Tulen kanssasi ensimmäiseen sytostaatti hoitoon:
oli niin päihtynyt,ettei päässyt mukaan.
Kolmannen sytostaatti hoidon jälkeen olin huonossa kunnossa.
Tulin kotiin,olin ihan loppu.
Aviomies meni alkoon,tuli kotiin ja joi taas itsensä humalaan.
Oksensin wc:ssä,itkin,pyörrytti.
Hän soitti äidilleen juopuneena,anoppi pyysi minua puhelimeen.
Sanoin,en nyt jaksa,on paha olo.
Aviopuoliso sanoi äidilleen,tiedäthän sinä sen,kiukuttelee,ei halua puhua.
Aviopuoliso meni nukkumaan,kuuntelin kuorsausta ja itkin.
Tiedoksi,tästä on noin 4.vuotta,hän ei ole enää aviopuolisoni.
ollut minullakin,mutta vihdoin erosin,ei jaksnut olla yksin parisuhteessa.Mielummin on yksin,tai lasten kanssa,
meillä helpottaa toisensa tukemista se,kun molemmille tuli syöpä lyhyen ajan sisällä.Ja minä olin se,joka ensimmäisenä olin tukija osapuoli.Ja kun sitten minä sairastuin niin mies tiesi hyvin millainen olo minulla oli. Yhdessä siinä elimme ne pelot ja minä ainakin yritin etten paljoa valita,kun toinenkin on vielä toipilaana.On ihanaa,että sinulla mökin muija on se koira,sen parempaa tukijaa ja myötäeläjää ei ole olemassakaan,sen tiedän kokemuksesta!
ystävänä kun ollaan me ,kyllä se koira on hyvä kuuntelija ja paljon muutakin,mutta ei se ihmistä korvaa kuitenkaa,itseäni tässä tarkoitan kun mulla ei ole ihmiskontaktia kotioloissa ja mietin sinun tilannetta niin se on kyllä tottatotisesti ihan liikaa syöpää sinulla ja sinun lähipiirissä,tulee mieleen kun muilla on nuhaa perheessä,niin teillä on tätä vakavaa sairautta,kuinka ihmeessä te jaksatte kaikki kestää,tai sopeutua siihen.Oletan että te olette tiiminä löytäny selviytymistaistelun yhteyden.Siunausta sinulle ja perhekunnallesi.
Se on vanha ja niin viisas. Tuli usein nukkumaan viereeni sairastaessani syöpää. Yhä se nukkuu vieressäni, mutta nyt keväällä se viihtyy ulkona, onhan se vapaa tulemaan ja menemään. Kissani kehräys tyytyväisyyttään saan hyvää oloa raapsutessani sitä.Tiedän hyvin yksinolon ja yksinäisyyden.Ajottain tunsin yksinäisyyttä mutta kestin koska olin valinnut oman elämäntieni. Mutta syövän hoidon aikana joskus todella kärsin yksinäisyyttä. Tämä palsta oli silloin avuksi.
Todella tarpeellinen palsta! Voimia eteenpäin syövän taistelussa!
on kyllä tosi mukava kun se loikoilee rinnanpäällä ja pikku nenä kehrää niin kauan kun se saa vaan olla siinä ennenkuin nukahtaa.kaikki eläimet ovat mielestäni samanarvoisia,ja ihmisen pitää antaa niille elämisen oikeus ja antaa niille lajilleen kuuluvat elinmahdollisuudet.tuo minun koiruus jos joskus pyrkii soffalla sylkkyyn niin siitä ei tule mitään,kun se painaa saman kuin minä ja mulla keuhkot menee lyttyyn ja eikun koira alas tai jalkopäähän.Minä olen tullut paljojen mietiskelyjeni puitteissa huomaamaan senkin,että ehken yksinäisyydessä tuleekin oivaltaneeksi sellasia asianhaaroja yleisestikin joita ei ehken hoksaisi jos joku muu olisi läsnä.
Kaikkea hyvää Sinulle ja Kisulillesi.
Tänään olen saattanut syövän viimeiselle rannalle ja palannut itse takaisin. Sitä en tiedä vielä vähään aikaan, että mitä syöpä antoi ja mitä se otti, voin vain arvailla. Annan elämän jatkaa kulkuaan. Sen tiedän, että se on vieläkin vaikea pala, enemmän muille kuin minulle. Voisin katkeroitua, mutta en sitä tee. Sillä kuitenkin syöpä on tahtomattaan avannut minulle myös hyviä ovia.
Silti uupunut olen, uupunut elämästä ja siitä, että olen saanut taistella aivan pirusti. En aina jaksa kannatella itseäni vaan itkuraivarit ottavat vallan ja demonit sekoittavat pääni. Minun on saatava riehua ja huutaa, purkaa vihaa ja kiukkua, jolle ei ole kohdetta. Mielipaha on useasti minun hyvä ystäväni.
Vaikka ympärilläni on ihmisiä, tuttuja, ystäviä, vielä parempia ystäviä, perhettä, koen silti olevani niin totaalisen yksin kuin ihminen voi olla, niin alasti, alasti tunteista. Vaikka tänä päivänä minulla realistisesti pitäisi olla samat mahdollisuudet kuin kaikilla elämään, onneen ja perheeseen, niin minkä hinnan olenkaan siitä maksanut. En voisi ikinä laittaa pahinta vihollistanikaan siihen kiirastuleen, jonka olen itse käynyt läpi. Tunteiden kirjo on ollut järjetön ja on vieläkin.
Yksin minun on totuttava itseeni ja omiin tunteisiini. Yksin minun on etsittävä punainen lanka elämääni. Yksin minun on selvittävä öisistä paniikkikohtauksista. Yksin minun on selvittävä itsestäni. Itse minun pitää pystyä katsomaan itseäni peilistä ja vaikka en olekaan kokonainen olen silti melkoinen, ainakin selviytyjä. Itseäni jos en itse pysty hyväksymään, ei sitä tee kukaan muukaan. En halua kerjätä hyväksyntää pakosta.
Huomaan kyllä vaikka he luulevatkin, etten huomaa, että joidenkin asenne minua kohtaan on muuttunut selvästi. Kaikki eivät käsitä selviytymistäni, vahvuuttani, vaikka kuoreni alla onkin heiveröinen minä. Olen niin hyvä peittämään epävarmuuteni ja itseni toisten ulottumattomiin.
Olen tutkimusmatkailija, haluan löytää ja nähdä. Olen utelias elämälle. En pelkää mitään. Tämä ei tietenkään ole totta, mutta toivoisin niin, että näin olisi. Koetan uskotella niin itselleni, että ehkä jonakin päivänä en mitään pelkääkään. En toivo mitään. Olen vapaa. Elämälle.
En voi itse päättää elämäni pituudesta, mutta voin vaikuttaa siihen mitä se sisältää. En voi päättää kuinka nopeasti ihoni rypistyy, mutta voin vaikuttaa kasvojeni ilmeisiin ja omiin eleisiini. En voi päättää toisten mahdollisuuksista elää ja olla, mutta voin tarttua omiini. En voi vaikutta siihen kuin korkealla päälakeni heiluu, mutta päätän itse mitä ajatuksia kuljetan pääni sisällä. En voi päättää kovista ja myrskyisistä päivistä elämäni aikana, mutta voin jo etukäteen varautua, että niitä tulee ja pystyn niistä selviytymään.
Tällä hetkellä elämääni on astunut ehkä uusi vielä kokematon hauras rakkaus, joka tuntuu kantavan kaikesta huolimatta vaikka olenkin esittänyt elämäni faktat pöytään. Olen silti utelias mitä tulee tapahtumaan ja mihin tulen elämässäni sijoittumaan. Kaiken vanhan ja turhan olen pyrkinyt unohohtamaan ja keskittymään elämääni ja olennaiseen mitä se pitää sisällään.
Takaraivossani tulee aina oleva pelko syövästä ja sen pahanlaatuisuudesta, mutta se ei silti estä minua elämästä ja laita ajattelemaan, että olen jotenkin vajaa. Minä olen minä, nyt ja tässä sellainen kuin olen.
Osa läheisistäni, joukossa mm. äitini eivät vieläkään pysty käsittämään sairauttani ja siitä mitä siihen on liittynyt. Osa ystävistäni ei ole koskaan palannut takaisin, niinkuin ei nekään jotka läheisimmät ovat minut hyljänneet. Heillä ei ole sanoja ja tunteita. En heitä vihaa, enkä syytä, mutta toivoisin, että he kuten minäkin pystyisivät elämään itsensä kanssa. Aurinkoista kevättä!
on todella kyky pukea sanoiksi aivan kaikkia tuntemuksia joita tuo syöpä aiheuttaa,moni tuntee samoin kuten itsekkin tunnen,mutta ei meillä kaikilla ole kykyä pukea tuskaansa sanoiksi,tämä kirjoituksesi on tosi hyvä kun niin avoimesti pystyit ja selkeästi ilmaisemaan tuskasi ja tuntemuksesi.Tuo että on tarvetta riehua on todella parantavaa päästää tuskaa ulos,koska meillä ei ole sisäisentuskan kanavia ulostuloon moniakaan sitä en näkisi tarpeelliseksi tukahduttaa,jos sen tukahduttaa syystä tai kuka minkin takia,niin se jää sisinpään jäytämään,kuin pakahtuva tulivuori ja tulee räjähtämään kahta kauheimmin.
Jos haluaisit kertoa lisää siitä kun mainitsit demoneista jotka pyrkii ajatuksiisi,kuinka ja miltä se tilanne tuntuu,voisimme ottaa sen asian esille,ja tutkia mitä sille voisi tehdä että siitä pääsisit lopullisesti eroon.Tulostin kirjeesi ja pohdin sitä ajankanssa,löytääkseni sinulle apua.Ja pyydän muutamilta henkilöiltä kannanottoa tilanteeseesi.Muista et ole yksin,sinua kannattellaan Jumalan Käsiin rukouksin.
asiani ovat demonien osalta jo kyllä hoidossa ammattiavun piirissä. He tietävät tilanteeni ja olen itse pohtinut asioitani ja etenen parempaan suuntaan pienin, mutta varmoin askelin.
Itse en mielelläni alan ruotimaan täällä niitä asioita, mutta olen kyllä ihan hyvässä huomassa asian suhteen ollut jo pidemmän aikaa.
Olen myös keskustellut Jumalani kanssa ja uskovana ihmisenä minä olen kyllä tehnyt tilini taivaaseenkin selväksi. Jumalani ymmärtää minua ja minä en aina niin hyvin häntä, mutta yhteistyömme toimii.
Sitä paitsi kukaan muu kuin, aika ja osittainen unohdus ja ajan kuultaantuminen ei voi auttaa. ajan mittaan olen opetellut olemaan minä, todella minä, eikä sitä prosessia voi kukaan muu käydä läpi kuin minä itse.
Sairastumiseni ympärillä on myös niin paljon muunlaista tuskaa kuin itse sairastuminen, sairastaminen ja paraneminen, että ilman tätä tietoa ei teistä kukaan voi mitään hyväkseni tehdä, enkä sitä niin haluaisikaan. Vaan te olette täällä sitä varten, että voin joskus kertoa kohtalotovereilleni kuulumisiani ja miettiä asioita toisten tuntemusten kautta.
Minun terapiaani on kirjoittaminen. Olen kirjoittanut liki 50 sivua syövästä, omastani, kokemuksistani ja tuntemuksistani näiden vuosien varrella ja koen sen itse hyvin lohduttavana asiana, että olen kirjoittanut sen pois itsestäni. Kirjoittamisen myötä ja mukana olen saanut elää hetkiä, jotka ovat vetäneet minua oman elämäni todellisuuteen, Siksi olen vielä hieman hauras, mutta kuitenkin niin kestävä.
paljon Voimia sinulle ja aurinkoa elämääsi. Osaat kirjoittamalla ilmaista itseäsi valtavan hyvin. Hyvää kevättä sinulle!
Hei Joyder.
Olen lukenut viestisi.
Olet rukousteni kohteena sillä muuta en voi.
Uskotko, että ymmärrän tilannettasi ja sielunliikkeitäsi.
Olen itse kokenut paljon kovaa ja raskasta, sekä olen tehnyt kymmeniä vuosia työtä paljon kärsineiden keskuudessa.
On hyvä että olet hakenut myös ammattiapua.
kirjoituksestasi. Aika paljon samoja tuntemuksia olen käynyt läpi. Minulla on jo yölliset painajaishuudot loppuneet.
Minullakin osa ystävistä häipyi, äiti ei ole käsittänyt tuskaani,sairauttani tai kovin moni muukaan. Vain saman kokenut ymmärtää.
Henkisesti olen rämpinyt syvällä suossa ja sieltä päässyt pois -pudonnut kuiluun...sieltäkin pikku hiljaa noussut ylös ja nyt olen melkein vuoren huipulla. (Toivottavasti en kieri kovin nopeaa alas sieltä...)
Hyvä Joyder, olet voittaja ja todellakin selviytyjä! Tässä sinulle minulta virtuaalinen lämmin kädenpuristus ja oikein hyvää kevättä ja tulevaa kesää sinulle.
Ja voimia sinnekin.
Muuta en voi sinulta pyytääkkään. Uskon, että ymmärrät omien kokemustesi kautta paljonkin mitä et täällä tuo esiin, olen ollut "haistavinani" asioita ympärilläsi, jotka pieninä vihjeinä kertoo sinusta, että olet mies paikkallasi. Voimia omassa tiessäsi. Kaikki me olemme Jumalan lapsia halusimmepa me sitä tai emme. Herra on ottanut paljon, mutta myös antanut tilalle. Ilman omaa kokemustani en olisi nyt toteuttamassa omia unelmiani.
Kysymys on väistynyt ja tilalle on tullut Siksi juuri minä, että ymmärtäisin ja osaisin arvostaa ja pitää kiinni siitä mitä minulle on annettu elämä nimisessä paketissa.
Minun virtaheponi, syöpä, oli nostettu olohuoneessani keskelle lattiaa ja sitä me kaikki tuijotimme.
Diagnoosi vakavasta sairaudesta, syövästä, jakaa elämän kahteen osaan, aikaan ennen ja aikaan jälkeen diagnoosin. Sen jälkeen elämä ei enää koskaan ole ennallaan. Ihminen, minä, jouduin vas-takkain konkreettisesti kuoleman todellisuuden, oman elämän rajallisuuden ja katoavuuden kanssa. Kuolemattomuuden utopiaa ja harhaa on horjutettu. Hetkessä syöpä hajotti elämäni pirstaleiksi ja tulevaisuuteni sortui. Diagnoosi tuli yllätyksenä, niin kuin se tulee aina. Siihen ei pysty varautumaan koskaan täysin, eikä ennakoimaan sen mukanaan tuomia vaikutuksia ja seurauksia.
Tunteiden kierrätys lähtee helposti käyntiin taivasteluna. Kuitenkin ihmisinä olemme samassa elämän laivassa, jonka matkustusmukavuutta lisäisi oleellisesti se, että alettaisiin puhua keskenään ihmisenä olemisen iloista ja suruista.
Tällöin saattaisimmekin huomata, että tarvitsemme toisiamme yhteisen mukavuuden ja turvallisuuden ylläpitämisessä. Pelon ja sen kierrättämisen hoitoon on vain yksi lääke: turvallisuus ja vastuun kantaminen. Tämä ei tarkoita yksinomaan aineellisen perusturvan takaamista. Se on myös kaikkien tunteiden haltuunottoa ja niiden käyttöä ihmissuhteissamme.
Siihen kuuluu vihan ja rakkauden, hyvän ja pahan kokemusten tunnistamista ja hyväksymistä itses-sään ja toisissa. Vasta tästä syntyy kokemus kuulumisesta johonkin todelliseen ja ikuiseen jatkuvuuteen - olemassaolon ketjuun. Enää ei tarvita syyllisiä eikä uhreja. Pelkkä olemassaolo riittää elämän kestäväksi perusarvoksi.
Kaikki ympärilläni eivät ole tottuneet uuteen minään. Eivätkä tule tottumaankaan. Olen muuttunut omalla laillani itsekkääksi. Katson oikeudekseni valita sen mitä teen ja kuinka tunnen milloinkin. Olen vihdoinkin oppinut ilmaisemaan mielipiteeni ja ennen kaikkea uskallan sanoa sen ääneen. Nautin pienistä hiljaisista hetkistä ja ohikiitävistä junista, joiden kyytiin minun ei tarvitse nousta. Joidenkin mielestä on kiusallista se, että olen oma itseni. Ehkä se johtuu siitä, että olen parkaissut kuten Napoleonkin aikoinaan ”Mitkä helvetin olosuhteet, Minä olen ne olosuhteet!”
Kiitos rohkaisusta, kyllä se tästä paremmaksi menee toivon vaan ja uskon vaan. Palvon jo aurinkoa parevekkeella huovans isällä ja kirja kädessä tehkää tekin niin.
tuki tälle palstalle. alkuun en minäkään pitänyt hänestä vaan haukuin niinkuin kerkisin. nyt kadun sitä kun olen tullut tuntemaan paremmin. tais olla oma tunne elämäkin alussa sekaisin ja kaikki tuntui ärsyttävän.kaikki tällä palstalla ja taisin haukkua vuorotellen kaikkia. nyt harmittaa
esille omaa erinomaisuuttaan, työtä sairaiden ym. parissa....
..ymmärtää että onko jonkun puolesta rukoileminen tai tuen antaminen (vaikkakin vain täällä sanallisessa muodossa) jotenkin sinulta pois?
En ole uskovainen ihminen, en usko Jeesukseen, mutta siltikään en tuomitse niitä jotka näin tekevät, mutta siltikin "rukoilen" erään ihmisen puolesta että hänelle löytyy oikea lääkitys syöpään ja hän on kuitenkin ihminen jonka tapasin ohimennen kun olin leikkauksessa, huonetoverini.
Jokainen ihminen ketä kohtaamme elämässämme, jättää jonkinlaisen jäljen meihin, sen pienen puumerkin mieleemme ja sisällemme jos vain olemme vastaanottavaisia ja avoimin mielin. :)
Tuo kysymys pyöri minunkin mielessäni pitkään. Vastaus on juuri tuo sama,mitä kirjoitit. Edelleenkin puhun entisestä elämästäni (ennen syöpää) ja nykyisestä elämästä. Diagnoosin saatuani tuli seinä vastaan ja isku päin kasvoja ja tulevaisuus näytti mustalta -kuolenko minä nyt? Kaikki romahti. Onnekseni sairaanhoitaja loi minuun uskoa ja sanoi,ettet sinä nyt kertaslaagista kuole. No, tässähän sitä porskutetaan edelleen.
Todellakin sitä osaa arvostaa itseään nyt enemmän kuin entisessä elämässä. Eräs tuttavani (ent.ystävä/sukul.) sanoi,että sinä olet muuttunut. No ,niin olenkin. Olen ymmärtänyt elämäntarkoituksen ja osaan nauttia elämästä tässä ja nyt ja niistä pienistä hetkistä ja asioista. Tulevaa en halua murehtia etukäteen. (tietysti jotkut asiat aika ajoin pulpahtavat mieleen.) Miksi stressata tulevasta etukäteen,kun emme tiedä kuitenkaan,mitä silloin tapahtuu. Ymmärrät varmaan, mitä yritän sanoa.
Sama täällä...olen muuttunut itsekkääksi eikä kaikki ympärillä olevat ymmärrä minua. He eivät ole kokeneet samaa kuin me.
Nykyään olen henkisesti vahva,jota ei olisi voinut sanoa pari vuotta sitten. Minä teen niin kuin parhaaksi näen enkä toisten mieliksi -elän siis itselleni tätä minulle tarkoitettua elämää.
Minun on nyt äärimmäisen hyvä olla,kun olen löytänyt itseni.
Joyder, aika parantaa -ihme ja kumma.
minusta tuntuu että enemmän läheiseni ovat tilanteestani kärsineet ja murehtineet kuin minä itse. noo.... sellaisia ne vanhemmat ovat... En pelkää/jännitä/ajattele niinkään itseni kannalta jos tulee vielä jotain ikävää, vaan siksi kun tiedän miten esim. äitini jaksaisi taas uusia "mutkia".
Moi Sanomassani ei nyt ole juuri mitään, mutta jos tunnet yksinäisyyden peikon ollaan samoilla alueilla. t.kl
ellei se ole jatkuvaa.Ihminen tarvitsee omaa aikaa,ja onhan aikapaljon kaikenlaisia kursseja,ja kokouksia joissa voi tutustua toisiin mikäli haluaa.
Ei liika yksinäisyys kovin hienoa ole. Kaikille ei ole helppo tutustua toisiin, vieraisiin ihmisiin. Ja jos ei sukulaisiakaan asu lähettyvillä, eikä vanhoja tuttuja, niin ei kaksista elämä ole.
joskus on luxusta olla omissa oloissaan,ei tarvitse palvella ketään,ei elää toisen ehtojen mukaan.Niin meitä ihmisiä ja tilanteita on niin erilaisia.Minä en välillä välittäisi nähdä yhtään ihmistä,paitsi tietty lapsiani.En bussissakaan ruuhkaa halua,mitä vähempi matkustajia sitä parempi.
joillakin yksinäisyys voi olla pakon sanelema,sairaus voi aiheuttaa,ei kykene ihmisten luo. Ehkä läheiset asuvat kaukana,työtoverit töissä,, Ihminen on kuitenkin laumaeläin:)) Tietenkin ihminen viihtyy välillä yksin ,kaipaa omaa rauhaa ja omaa aikaa,mutta se on eriasia olla vapaaehtoisesti yksin.
työväenopistoon jollekkin mukavalle kurssille,siellä tutustut ihmisiin,tai jollekkin vaikkapa vertaisleirille sieltäkin voit saada kaverin.
Minä elän ja asun yksin mutta en ole yksinäinen. Yksin eläminen ja yksinäisyys ovat mielestäni kaksi aivan eri asiaa.
kirjoitin,en ole yksin,perhe,mies ja lapset plus ystävät ja sukulaiset ym. Miten muuten sinulla itselläsi ira¤,olet hyvin paljon koneella joka päivä. Onko sinulla ystäviä ?
niin miehiä kun naisiakin.Harmi jotta moni asuu vähän kauempana.Kun tulevat Helsinkiin tulevat meille.Puhelimitse,ja kirjeitse olemme yhteydessä joka päivä,ja 4 veljeä perheineen,serkut,ja muutamat stadilaiset.Kirjoittelen toiselle palstalle,ja tulee välillä kurkattu tännekkin.
tietokonetta kotosalla, vaan käyt poikasi luona kirjoittelemassa. Kun katselee näitä viestejä ja kellon aikoja niin näyttää siltä että olet jatkuvasti siellä poikasi luona. Joskus tuossa 4 aikoihin aamuyöstä ja sitten illalla myöhään ja siinä välissä pitkin päivää... No, uskoo ken tahtoo, toki se ei ole uskon asia laisinkaan. Minuun ei ole koskaan uponnut tämä aamupalan tekoon aikuiselle pojalle meno aamuyöstä ym., ei koskaan. Ja kait nyt aikuinen mies haluaa elää omassa kodissaan omaa elämäänsä, ilman että äiti laukkaa kylässä. Miksi et voi myöntää että sinulla on kotonasi kone? Eikös tyttösikin ole siinä iässä että kone kotona on ok, esim. tiedon haku netistä koulutehtäviä varten jne. Saahan sitä nyt ihmisellä tietokone olla... Ja kiitos, ei tarvitse kommentoida, satuja voin lukea vaikka Hanhiemon satukirjastakin
Ira on kyllä ihan aito satutäti mutta eniten minua ottaa päähän kun hän oikein leuhkii ettei viitti tehdä palkkatyötä koska lähes kaikki rahat menisi vanhojen velkojen maksuun ja maksattaa kaikki meillä palkkatyöläisillä. Etten sano p....le, vielä viittii leuhia, uskovainen ja hurskas ihminen.
..vielä toisellekkin palstalle kun koko ajan kirjoitat tänne,pitkin päivää,huh-hu:-)))
asuntovelkaani,et centtiäkään.Mikset pistä tänne minne rahasi menevät Liliuksen miljoona palkkaan ja optioihin.ne eeivät sinua vaivaa yhtään sinnehän verosi menevät,ja esko Aholle,ja Iiro Viinaselle.jaLeifFegernesille,vai alkoivatko kalsarisi vapisemaan kun tarpeeksi rikkaita miljoona miehiä otetaan esiin,ja NalleWahlroos.Sirkka Hämäläinen ym. heille veromarkkasi menee,ei köyh'lle sairaalle syöpäpotilaalle,mutta kateus se on kauhea tauti,eikös vaan.ota jopputili niin saat maata aamusta iltaan ja joku sairas maksaa eläkkeesi-
ole sinulle kateellinen,rauhoitu ja keksi jotain muuta ajateltavaa:))
Saan taas tehdä terveenä töitä hoitojen jälkeen ja maksaa verorahoillani mm. sinun velkojasi. Valtion varoilla ne maksetaan ja valtio perii ne rahat meiltä työssäkäyviltä. Omat raha-asiani hoidan, maksan ihanaa asuntoa ja vielä jää vähän säästöönkin. Ne rahat käytän matkustamiseen. Elän täyttä elämää täysin rinnoin vaikkakin yhdellä rinnalla.
parantuneelta syöpäpotilaalta:)))
ira mahtaa kirjoitella? Olispa kiva tietää!
vaan eri nimimekillä.
kiertelet vähän muailmaa,ja olet onnellinen,(onnellinen ihminen ei ole kade)
tästä kateudesta. Olet useasti viitannut siihen että sinua kadehditaan niin kovin paljon tälläkin palstalla. Kerropa meille mitkä ovat nämä kateuden syyt...terveys, rikkaus, rakkaus, lapsuus, lapset, aviopuolisot...??
Luulen että Iran älykkyys saa meidät kaikki vihreiksi kateudesta.
hyvin kade hänen fiksuudestaan:)
ja viettää lomaa ympäri vuoden, yhteiskunta elättäisi.. Mutta kun ei sovi oikein moraaliin tahallinen lorviminen. Ymmärrän sen jos ihminen on työkyvytön, mutta se että tahallisesti velmuilee ja välttelee töitä... No, nahkurin orsilla tavataan ja kukin saa ansionsa mukaan.
kun sinulla on töitä.Joka päivä saamme uutisista kuulla 500-1000 ihmisen irtisanomisistä.Ellet pian löydä töitä ei sinua kukaan huolikkaan.Tuosta matkustalusta fattan rahoilla on nihkeäpmää.Saat n.600e/kk josta ostat ruoat,maksat telkkariluvat,ostat vaattet,maksat reseptitta saatavet lääkkeet bussimatka sairaalaan,kampaamokäynnit,niin paljonkohan sinule jäisi matkarahja.-0 euroe ja vekat leviäisivät jokupuolelle.Ellei sinulla yhtään ole rahaa ja seuraava rahapäivä viikon keluttua,saat duakonissalta 19e.Se on koko viikon ruokaraha,
ruokarahaa täällä länsiHelsingissä.Ei sillä pitkälle pötkitä.Riippuu seurakunnasata Meilahti antaa 60e/viikko ruokarahaa,Sillä jo ruoat ostaakin.Taisin muuttaa väärälle puolelle Helsinkiä? Olen vapaaehtoistöissä senkin vuoksi jotta minulle jää aikaa pikkutytölle.Ei tarvitse pelätä pedofiilejä ja muita namusetiä.
istua poikasi luona tietokoneen äärellä päiväkaudet..;)
teen kotityöt,jos tarvitaan lähden kaupunkiin vapaaehtoishommiin,ellei sitten on aikaa istua koneella.Helpompi niin kun tutustua vieraihin,ei kiinnosta.
Olet tainnut koluta jokaisen jo läpi, josta vaan vähänkään euroja irtoaa, ettei vahingossakaan tarvisi tehdä töitä..
Lapseni sairastui syöpään pari vuotta sitten. Kun kuulin siitä oli isku musertava. Kaksi kertaa hän on joutunut käymään läpi rankat hoidot. Hoidot ovat niin raskaita että heikompi menehtyisi jo niihin. Nyt hän on taas toipunut viimeisimmästä hoidosta, rukoilen että niitä ei enää tarvitsisi uusia. Pelko tulevaisuudesta piinaa taukoamatta, lukemaatomia ovat valvotut yöt. Ei potilaaseen kyllästy, päinvastoin, on kiitollinen jokaisesta päivästä minkä hän pystyy elämään normaalia elämää.
jotta lapsesi paranisi.Siunausta teille ja paljon voimia.Jumalan kämmenellä kikki olemme.Tiedän tuskasi kun unmmatkin tyttäreni olen ollut menettä ja myös poikani.Ehkä se on tehnyt meisä läheisempiä.kun ei tiedä milloim on viimeinen päivä.
nauhassa roikkumaan kaulaan. Ja esilukisin viestini.
potuttaisi.Tiedän mistä voi hakea rahaa ja minkä verran,koska asiakkaamme hakevat,ja on tiedusteltava heidän puolestaan,Halusit loukata minua et onnistunut,käy sinä vaan töissä,minä en,kun silloin kun ilmaisapua tarvitaan.Oikeasti ei yhtään kiinnostaisikaan käydä.Aloitin jo 13v,työt,toiset 10v, vanhempana,niin minulle riittää,ja mitä kuoleva vielä työtä tekisi.
ja vain yksin Jumala tietää meidän päiviemme määrän joten voit elää ihan vapaasti tehdä töitä ja täyttää Jumalan sinulle antama tehtävä maailmassa.