En ole ennen käynyt tällä palstalla, mutta ajattelin lähestyä teitä isovanhempien sukupolvea erään ongelman kanssa. Ehkä te osaisitte antaa uusia näkökulmia, etten asiasta enää niin mieltäni pahoittaisi.
Isovanhempien huomio ja rakkaus lastenlapsiin jakautuu toisella puolella sukua jyrkän epätasa-arvoisesti. Toisia kehutaan, ylistetään ja kannustetaan ylenpalttisesti. Sitten taas toisia systemaattisesti jätetään lähes huomiotta ja joskus jopa julkisesti muiden kuullen moititaan (nolataan)joko rivien välissä tai ihan suoraan - ja täysin ilman aihetta. Toki kaikkien lastenlasten persoonallisuuspiirteet ovat yksilöllisiä, mutta kenenkään ominaisuudet eivät ole sillä tavoin "viallisia", että ne oikeuttaisivat haukkumiseen. Yhteiset juhlat ovat piinallisia, kun ei tiedä, mitä moitetta tällä kertaa isovanhempien suusta lipsahtaa.
Pienenä lapset kysyivät, kun asian oivalsivat, että mikä heissä on vikana, kun isovanhemmat eivät rakasta heitä, kuten muita lapsenlapsia. Olipa vaikea vastata, kun en itsekään ymmärtänyt, miksi he eivät kelpaa omana itsenään, vaikka ovat perin hyvätapaisia.
Välillä tiettyjen suosikkilasten huomiointi, suorastaan idolointi, on mennyt sairaalloisuutta lähentelevälle tasolle lieveilmiöineen. Toisaalta isovanhemmat ovat muutoin ihan fiksuja, että ihmetyttää tuo erikoinen käytös. Eivätkä he niin vanhojakaan ole, että käytös selittyisi henkisellä taantumisella. Ja suhtautuminen on ollut ihan samanlainen vauvavuosista alkaen. Kysyäkään asiasta ei voi, koska suvussa vaietaan asioista totaalisesti.
Vuosien varrella on tullut pahaa mieltä niin lapsille itselleen kuin myös meille vanhemmille. Ei enää juuri tee mieli vierailla isovanhempien luona, kun aina jää paha maku suuhun.
Emme koskaan ole kuormittaneet isovanhempia hoitopyynnöillä tai muillakaan vaateilla. Vain välittämistä ja kiinnostusta lasten elämästä olisimme toivoneet lastemme saavan.
Auttakaa minua ymmärtämään ja kestämään tätä asiaa. Nyt tunnen itseni väsyneeksi ja välillä kiukkuiseksikin asian vuoksi.
Isovanhempien huomio ja rakkaus lastenlapsiin jakautuu toisella puolella sukua jyrkän epätasa-arvoisesti. Toisia kehutaan, ylistetään ja kannustetaan ylenpalttisesti. Sitten taas toisia systemaattisesti jätetään lähes huomiotta ja joskus jopa julkisesti muiden kuullen moititaan (nolataan)joko rivien välissä tai ihan suoraan - ja täysin ilman aihetta. Toki kaikkien lastenlasten persoonallisuuspiirteet ovat yksilöllisiä, mutta kenenkään ominaisuudet eivät ole sillä tavoin "viallisia", että ne oikeuttaisivat haukkumiseen. Yhteiset juhlat ovat piinallisia, kun ei tiedä, mitä moitetta tällä kertaa isovanhempien suusta lipsahtaa.
Pienenä lapset kysyivät, kun asian oivalsivat, että mikä heissä on vikana, kun isovanhemmat eivät rakasta heitä, kuten muita lapsenlapsia. Olipa vaikea vastata, kun en itsekään ymmärtänyt, miksi he eivät kelpaa omana itsenään, vaikka ovat perin hyvätapaisia.
Välillä tiettyjen suosikkilasten huomiointi, suorastaan idolointi, on mennyt sairaalloisuutta lähentelevälle tasolle lieveilmiöineen. Toisaalta isovanhemmat ovat muutoin ihan fiksuja, että ihmetyttää tuo erikoinen käytös. Eivätkä he niin vanhojakaan ole, että käytös selittyisi henkisellä taantumisella. Ja suhtautuminen on ollut ihan samanlainen vauvavuosista alkaen. Kysyäkään asiasta ei voi, koska suvussa vaietaan asioista totaalisesti.
Vuosien varrella on tullut pahaa mieltä niin lapsille itselleen kuin myös meille vanhemmille. Ei enää juuri tee mieli vierailla isovanhempien luona, kun aina jää paha maku suuhun.
Emme koskaan ole kuormittaneet isovanhempia hoitopyynnöillä tai muillakaan vaateilla. Vain välittämistä ja kiinnostusta lasten elämästä olisimme toivoneet lastemme saavan.
Auttakaa minua ymmärtämään ja kestämään tätä asiaa. Nyt tunnen itseni väsyneeksi ja välillä kiukkuiseksikin asian vuoksi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vaikeaa on sinun saada järkevää vastausta, sillä tietenkään sellaiset isovanhemmat, jotka syrjintään syyllistyvät, eivät vastaa tällaiseen kirjoitukseen.
Moni on surrut sitä, että lapsen sairaus tai ulkomuoto aiheuttaa muissa vierauden tunteita.
Sekin on lapsen kannalta niin kauheaa, että olisi varmasti syytä vanhempien auttaa lasta unohtamaan ne ihmiset kokonaan.
Itse olen usein ajatellut, että lapset joutuvat maksamaan vanhempien ihmisten virheet. Jos aikuisilla on keskinäistä vihanpitoa, on helppo ikään kuin kostaa se lapsen kautta. Näillä palstoilla saa usein lukea äitien uhkailua siitä, että lasta ei "tämän jälkeen" enää viedä isovanhemmille. Ja sitten tämä versio, että isovanhemmat syrjivät yhtä perhettä.
Ihminen nyt vain on vajavainen. Vanhempien tulee auttaa lastaan pääsemään näistä pettymyksistä yli. Missään tapauksessa asiaa ei pidä vatkata lapsen kuullen. Lapsi ei käsitä yksityiskohtia. Hän syyllistää itsensä epäsovun sattuessa.
Ovatko nämä syrjivät isovanhemmat teidän lasten ainoat? Joskus elämäni varrella olen havainnut, että toiset äidit rakastaa jotain lasta erityisesti muiden kustannuksella. Sama sitten jatkuu myös, kun tämä suosikkilapsi saa lapsia. Siinä sitten muut sisarukset todella saavat vierestä vuosikausia katsoa aloittajan kuvaamaa käyttäytymistä. On kyllä vika niissä isovanhemmissa ja siinä kannattaisi joskus ottaa asia puheeksi. Ja kysyä myös toisen sisaruksen mielipiteitä. (Näistä asioista voi aikanaan syntyä perintöriidatkin, joten toivoisin sopua kaikkien osapuolten välillä). - Jos ei muu auta, niin toivon, että teillä on toiset reilut isovanhemmat eikä lapsenne tarvitse pahoittaa mieltään. Ja pitäkää yhteyttä muihin suvun täteiin ja setiin, jotka ottaisivat teidänkin perheen iloisena kylään tai te vastavuoroisesti kutsutte omaan kotiinne. Mutta - arkoja ja varovasti käsiteltäviä tällaiset pulmat, me vanhat olemme joskus pöhköjä ja niillä asioilla on kauaskatsoiset seuraukset.
Tarkoitin ed. puheenvuorossa, että on niitä toisia suosivia isovanhempia sekä isät ja äidit, mummot ja vaarit. Että olisi tasapuolista. - ja sittenhän on vielä myös toistapäinkin, että lapset ja lapsenlapset syrjii isovanhempia. Nämä ovat niitä ikäviä puolia vanhemmuudessa ja isovanhemmuudessa. Ja kyllä niistä on hyvä puhua, jotta ei se elämä aina niin auvoista ole kuin elokuvissa.
Osuit oikeaan tuossa arvauksessasi, että kyseessä on ollut eriarvoisuutta jo omissa lapsissa, joka on kuin periytynyt lapsenlapsille. En vain jaksa sitä käsittää - se on niin vastaan henkilökohtaisia eettisiä periaatteitani.
Onneksi toisella puolella sukua on elossa yksi isovanhempi, joka rakastaa kaikkia lastenlapsia hyvin tasapuolisesti. Hänellä on kyllä jo runsaasti vanhuuden tuomia vaivoja, jotka rajoittavat jaksamista, mutta lapset tietävät hänen välittävän.
Asian puheeksi ottamista arastelen, koska näiden isovanhempien on tapana vaieta asioista. Sisarusten (osan) kesken on ollut aikoinaan muutamia tiukkoja keskusteluja, koska vuosien varrella tämän ensimmäisen polven lasten erilainen kohtelu on tietyissä tilanteissa sisältänyt hyvin erikoisia ylilyöntejä. Itse en ollut keskusteluissa mukana, koska en ollut asianomainen. Lohduttavaa on, jos nyt sellainen ilmaisu sallitaan, että silloisissa asioissa moni muukin havaitsi tilanteen järjettömyyden. Emme siis ole olleet silloin yksin. Mutta ne ovat vanhoja asioita. Silloin ei ollut vielä montaa lastenlastakaan.
Totta - arkoja ja varovasti käsiteltäviä asioita nämä ovat.
Jotenkin minusta tuntuu siltä, että kyse on jo usean sukupolven suosimisesta. Joillakin vanhemmilla on vain niin läpinäkyvä tapa suosia jotain lapsistaan, ja väheksyä muita. Se tapa saattaa siirtyä eteenpäin siten, että kun suosikki saa lapsia, he ovat automaattisesti jotain niin ihmeellistä, että muut eivät millään yllä samaan. Vaikka olisivat siis aivan tavallisia. Voi myös olla, että sellaiset vanhemmat uskovat ihan vilpittömästi näiden suosikkiensa olevan aivan ihmeellisiä, eivätkä huomaa omassa suosimisessaan mitään outoa. Ehkä he jopa kuvittelevat olevansa tasapuolisia, ja saattavat suuttua, jos heitä muistutetaan epätasa-arvoisesta suhtautumisesta.
Olen joskus lukenut, että vanhempi tulee parhaiten toimeen sen lapsensa kanssa, joka muistuttaa omaa sukua. Ehkä siinä on jotain perää.
Minun on tunnustettava, että kahdesta lapsestamme toinen on jollain tapaa -ei tärkeämpi, ei rakkaampi, eikä läheisempi, mutta suhtaudun häneen jotenkin selittämättömästi eri lailla, kuin toiseen. Tiedostan tämän, ja koen sen suureksi ongelmaksi, jota olen yrittänyt paikata sillä, että annan runsaasti huomiota, aikaa ja kehuja tälle toiselle, ja olen kehittänyt hänen suhteensa omia tapoja. Meillä vallitsee asiasta jonkinlainen kauhun tasapaino, koska lasten isän suhtautuminen näihin lapsiin menee taas toisinpäin, ja olemme asiasta joskus vähän puhuneetkin. Jos meillä olisi enemmän lapsia, luulen, että olisin aikamoisessa ahdingossa. Ja kyse ei missään tapauksessa ole siitä, että en rakastaisi lapsiani. Pyrin aina olemaan kaikissa asioissa tasapuolinen, ja se lapsista, jonka kanssa tulen paremmin juttuun, väittää itse asiassa, että tätä toista aina suositaan, vaikka hän muutamaa vuotta vanhempana on ehkä enemmän ollut saamapuolella.
En ole isovanhempi, mutta toivottavasti joskus, ja toivottavasti saan anteeksi tunkemiseni tähän ketjuun, koska tämä aihe koskettaa minua myös omien vanhempieni kannalta. Koska olen itse se sisaruksista, joka ei niin "tärkeä" ole ollut. Onko se sitten se tekijä, joka on minusta tehnyt "tunnevammaisen" vai mikä?
En tiedä, mitä tilanteessasi tulisi tehdä. Jos kuitenkin lapsesikin ovat huomanneet ilmiön, niin minusta kyllä teidän pitäisi rajoittaa tapaamisia, ja kertoa siihen selkeästi syy miksi. Ja jos isovanhempien puolelta tulee aiheetonta moitetta, asettuisin kyllä lasten tueksi, koska he eivät kykene puolustautumaan tilanteessa, jossa nolataan julkisesti. Sellainen tilanne jää ikiajoiksi lapsen mieleen.
Muistelen tässä samalla omia, edesmenneitä isovanhempiani, joista varsinkin mummo oli oikein sellainen mummojen esikuva, lempeä, rakastava ja tasapuolinen, eikä ikinä sanonut pahaa sanaa kenestäkään. Edelleen on kova ikävä, vaikka hän on ollut kuolleena jo kolmisenkymmentä vuotta.
Vastasinkin jo tuossa ylempänä, jossa myös aavisteltiin samalla tavalla olevan kyseessä sukupolvelta toiselle siirtyväsuosimen, että totta se on. Valitettavasti täyttä totta.
Sitä olen kovasti pohtinut, että miten muutoin järkevältä tuntuvat ihmiset voivat toimia niin ajattelemattomasti. Jotenkin en ole jaksanut uskoa, että se tapahtuisi huomaamatta, koska se on niin silmiinpistävää. Voihan se kuitenkin olla niin, että he kuvittelevat olevansa tasapauolisia, vaikka ovatkin valovuoden päässä siitä.
Olet oikeassa tuossa lasten puolustamisasiassa. Minä olen vähän arka niissä tilanteissa, kun varsinkin toinen isovanhempi suuttuu helposti ja sitten hän saattaa pistää välit poikki. En haluaisi ajautua tilanteeseen, että isovanhemmat eivät halua olla missään tekemisissä meidän kanssa. Ei tämä alistuva suhtautumiseni kyllä hyväkään vaihtoehto ole. Tuntuu, etten löydä mitään hyvää vaihtoehtoa.
Minullakin oli samanlainen aivan ihana oma mummo. Hänen kuolemasta on melkein 40 vuotta, mutta yhä muistelen häntä suurella lämmöllä ja arvostuksella. Hänellä oli suuri sydän ja siellä oli tilaa taatusti kaikille.
Niin, miten kukaan voi käyttäytyä lasta kohtaan siten. Samaa olen miettinyt oman isäni kohdalla, miten hän saattoi toimia siten, kuin toimi. Vaikka oli saanut pahempaa kohtelua omalta isältään, ei kyennyt laittamaan kierrettä poikki. Itse olen joutunut joka päivä taistelemaan, että isäni luonne ja käyttäytymismalli ei jatkuisi enää minun kauttani. Aika näyttää, tulevatko omat lapset joskus vaatimaan tilille tästä.
Mitä sinun tapaukseesi tulee, minusta sinun tulisi ensisijaisesti ajatella omien lastesi parasta. Silläkin uhalla, että toinen isovanhemmista pistää välit poikki. Heidän käytöksensä ei tule koskaan muuttumaan, ja pahoitat vain oman mielesi, jos koetat väkisin pysyä hyvissä väleissä, ja samaan aikaan omat lapsesi kärsivät. Jos isovanhempien valinta on se, että mieluummin välit poikki, kuin tasapuolinen ja välittävä suhtautuminen, niin ei se voi olla terveen sukulaisuussuhteen merkki missään nimessä. Se taas ei ole millään tavoin sinun vastuullasi, joten älä nyt ainakaan huonoa omaatuntoa koe.
Oma isäni ei ole koskaan voinut sietää perhettäni, ja olenkin joitakin sukujuhlia lukuunottamatta pitänyt heidät poissa. Sikäli naurettavaa, että perheen ulkopuolisten ihmisten mielestä isäni on mitä kunnioitettavin mies ja varmasti hyvä isä. Minulla ei kuitenkaan ole hänestä yhtään ainutta positiivista muistoa lapsuuden ja nuoruuden ajoilta.
meillä taas on asiat niinpäin että yritetään olla mahdollsimman tasapuolisia ja vältetään kaikkea mikä voisi aiheuttaa ristiriitaa, toisen lapsemme perhe on etäisempi mutta yritämme isoisän kanssa kaikessa yhteydenpidossa ja lahjoissa ym lasten hoidossa olla niin tasapuolisia kuin voi olla. tosi ikävää jos joku joutuu kokemaan isovanhempien puolelta syrjintää, luulisi että vanhempi sukupolvi on viisaampaa, eli antaa nuorten olla sitä mitä on ja elää heidän ehdoillaan pahoittamatta heidän mieltään. En ymmärrä miten ihmiset voivat olla niin julmia omia lapsiaan kohtaan. Paljon rohkeutta ja voimaa toivon sinulle ketjun aloittaja että jaksat olla lasten tukena ja ehkä rehellisesti kertoa isovanhempien käytöksestä ja syistä (ainakin omat arviot) siihen. Hyvää jatkoa! t. rauhaa rakastava mummu.
tasapuolinen mahdollisimman paljon.Täydellistähän siitä ei koskaan saa,jo pelkästään sen takia että omat lapset ovat tekemisissä meidän kanssa eri määriä,vaikka kaikkien kanssa ollaan ihan hyvissä väleissä.Ketään lapsenlasta ei pitäisi arvostella oman tempperamentit ja luonteen mukaan,jokainen on oma sekoituksensa eri sujen geeneistä.
Kerron myös lapsenlapsille,että olen myös sen ja senkin mummo,että oppivat jo pienestä,että heidän serkkunsakin ovat mummolle yhtä tärkeitä.
Tuttavapiirissä tiedän tapauksesta,missä poikapuolista vanhinta lapsenlasta suosittiin nuoremman kustannuksella.Poika sai tuliaisia,nuorempaa ei huomioitu.Vanhemmat laittoivat tälle stopin sanomalla jos toiselle tuodaan,toiselle myös.Mielestäni asia on nyt kunnossa.Jos joku asia on selkeästi epäkohta on ihan oikein jos vanhemmat puuttuvat siihen,se on heidän lastensa etu,ei halventavaa ja vähättelevää suhtautumista isovanhemmilta tarvitse sietää.Jos toimisin itse väärin,haluaisin että minulle asiasta huomautettaisiin.
Kiitos kovasti tuesta, kannustuksesta ja uusista näkökulmista.
Toivotan tervetulleeksi oikein mielellään vielä uudetkin keskustelijat.
Jatkan aihetta hieman tulevaisuuteen:
Olen kovasti miettinyt, että mitä sitten, kun nämä isovanhemmat ovat niin vanhoja, että kunto kenties heikkenee ja elämänpiiri kapenee? He varmasti toivovat, että tämä nuori polvi olisi kiinnostunut vierailemaan heidän luonaan tiiviisti, piristämään päivää, auttamaan askareissa yms.
Olen aika varma jo nykyisin näkyvien merkkien perusteella, että asiat tulevat keikahtamaan ihan päälaelleen. Ne heidän omat lapset ja lastenlapset, jotka ovat nyt saanet huomiota ja kehua yms. ylenpalttisesti, välittävät piut paut isovanhempien luona vierailuista (niin paljon ylimielisyyttä ja ihan hyväksikäyttöäkin näkyy jo nyt). Ovatko sitten nämä huomiotta jääneet lapset arvossa arvaamattomassa, kun olemme kuitenkin pyrkineet heitä kasvattamaan yhteisvastuulliseen ajatteluun ja huomioimaan vanhempaa ikäluokkaa?
Vaikka kuinka hyviin tapoihin kuuluu, myönnän, etten tunne sisimmässäni oikeudenmukaiseksi, että vaatisin omia lapsiani tiiviiseen yhteydenpitoon isovanhempiinsa. Toki sellainen normaalimääräinen yhteydenpito kuuluu asialliseen hyvään käytökseen, mutta en mielestäni voi vaatia heitä synnyttämään tyhjästä rakkautta isovanhempiin, jotka eivät ole sitä vuosien varrella lapsenlapsilleen antaneet.
Tämä mitä kirjoitin, tuntuu itsestänikin aika julmalta, koska minulle on kasvanut aito halu huolehtia ja välittää omista vanhemmista. Mutta tässä tapauksessa tulee sellainen tunne, että sitä niittää, mitä kylvää. Toisaalta täytyy muistaa anteeksianto ja pystyä aloittamaan tavallaan uusi lehti elämässä.
Mutta mitä sanon lapselleni, jos hän vaikka joskus vuosien kuluttua sanoo, ettei hän halua vierailla isovanhempansa luona normikäyntejä enempää, koska ei kokenut isovanhemman koskaan häntä rakastavan?
mietteillesi.
Miksi pitää maalata taivaan rantaa anna olla.