Kun nousi maasta siivilleen
tuo lintu taivainen,
ihmisen niin väsyneen
nosti korkeuteen.
Kotimökin seinälle
jäi viulu yksikseen,
nyt kanteleestaan Herralleen
soi sävel särkyneen.
Viulu seinän hämärään
varjokuvat luo,
odottaen ystävää
kun rakkaat kädet nuo.
Kieliä hiljaa hyväillen
soinnun silloin loi,
nyt pölyhunnun soittaen
tuo viulu vaikeroi.
Runoilija viuluaan
hyljännyt hän ei,
soittaa yhä tuntojaan
vaikka tuuli vei.
Kun taivaan enkel`kuorossa
hän soittaa sävelmää,
niin kotimökin seinällä
myös viulu väräjää.
tuo lintu taivainen,
ihmisen niin väsyneen
nosti korkeuteen.
Kotimökin seinälle
jäi viulu yksikseen,
nyt kanteleestaan Herralleen
soi sävel särkyneen.
Viulu seinän hämärään
varjokuvat luo,
odottaen ystävää
kun rakkaat kädet nuo.
Kieliä hiljaa hyväillen
soinnun silloin loi,
nyt pölyhunnun soittaen
tuo viulu vaikeroi.
Runoilija viuluaan
hyljännyt hän ei,
soittaa yhä tuntojaan
vaikka tuuli vei.
Kun taivaan enkel`kuorossa
hän soittaa sävelmää,
niin kotimökin seinällä
myös viulu väräjää.
Vastaukset 2
Vanhimmat
ei hylkää koskaan viuluaan, se soi erilaisin sä-
velin erilaisina päivinä. En tiedä, mutta tämä
runosi on äärettömän koskettava ja erityisesti
viimeinen säkeistö havahduttaa.
Vaikea kommentoida, ehkä liian hauras.
aika raskasta kirjoitta
koska runolla on vankka
totuuspohja,silti olen
mielestäni onnistunut
ehkä vain osin kuvaamaan
niitä tuntoja asian tiimoilta.
Kiitos Sinulle linda palautteestasi.