Ikävää

...kutsua lapsiasi (ovatko jo isoja) vuorotellen luoksesi,niin siten voisit heidän kanssaan jutella ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä.(taustoistahan en tiedä...)

Olisimmeko tosiaan liikaa rakastaneet..liikaa antaneet lapsillemme.Olemme sitä ikäpolvea että meillä itsellämme ei ehkä ollut liikaa mitään ja halusimme antaa lapsillemme mistä itse jäimme ilman. Olen äiti joka vieläkin antaa lapsilleen pienestä eläkkeestä minkä suinkin voi, mutta koskaan en edes kiitosta saa ..kotiinsa he eivät koskaan kutsu vaikka itse perheineen käyvät juhlapyhinä syömässä. Kuitenkin rakastan heitä vaikka kyyneleet valuvat....koska haluaisin heidän huomaavan yksinäisen äidin..Voimia Sinulle.

Olen kutsunut yhdessä ja erikseen,houkutellut kesän viettoon huvilalle yms, mutta ei käy heille. Olin ns. yksinhuoltaja isä eli lapset olivat luonani eron jälkeen melko pienestä lähtien. Elämä piti olla kaikin puolin hyvä ja olikin heidänkin mielestä silloin kun luona olivat ja leipääni söivät. Muutuin pahaksi sen jälkeen kun he muuttivat omaan elämään ja kai äitikin pääsi jonkin verran vaikuttamaan. Mutta en syytä häntä sen paremmin kuin lapsianikaan,vaan oma on vika. Miksi syyttäisi muita,kun ei tiedä mistä moinen johtuu.
Mutta on vaan hauska huomata miten kasvattajaa arvostetaan,kun ei kutsuta lastensa ristiäisiin tai muihin sellaisiin. Juoru ämmien kautta saan kuulla,että olen tullut ukiksi jo kolmannen kerran. Sadan metrin päässä naapurissa kuulemma käydään.mutta luokseni ei kiireiltä kerkeä.
Olen heitä kannustanut ja auttanut kannustanut kaikin tavoin.Kouluttautumisessa edesauttanut niin rahallisesti kuin henkisesti. Ei maisteri juhliin kutsuttu, äiti kylläkin kelpasi kalja tölkkeineen.
Mitäpä tuosta,ottaa vaan välillä luonnonpäälle aika rankasti. En survoudu väkisin.

Tänä päivänä ihmiset ovat niin kiireisiä ja omissa ympyröissään, että heille aiemmin läheiset tahtovat unohtua. Sinäkin etsit syitä itsestäsi, niin tai näin, mielestäni tärkeintä on rakkaus. Oletko myös selvästi sanonut lapsillesi, rakastavasi heitä? Usein osoitamme rakkauttamme tekojen-,mutta emme sanojemme kautta, välittämistämme. Mielestäni voisit kirjoittaa kirjeen lapsillesi ja siinä kertoa,tunteistasi ja ikävästäsi heihin. Kertoa myös, että isät ovat joskus vähän jurrikoita, joten tunteet eivät ehkä välity aina oikeala tavalla. Pyydä myös,olisiko joskus mahdollista tavata saman pöydän ääressä ja keskustella yhdessä, miltä teistä kaikista tuntuu. Sopia joitakin tapaamisia, vaikkapa traditioiksi esim. yhtä pääsiäisen päivistä. Kaikkea hyvää sinulle ukon jurrikka, olet aloittanut avautumisen, kun olet kertonut yksinäisyysestäsi. Jatka samoin myös lastesi suuntaan,vaikka koetkin sen ehkä vaikeaksi. Aina kannattaa yrittää.