Pieniä kertomuksia aivojeni sopukoista.
En löytänyt muuta palstaa joten sheriffi siirrä jos kuuluu muualle. Toivoisin palautetta tätä raakiletta kohtaan (pöytälaatikosta) ja virheitä varmasti löytyy ja olisin kiitollinen neuvoista missä teen väärin. Kertomus kyllä jatkuu mutta kun en tiedä oikeaa palstaa.
Väärä päivä, väärä aika.
1.luku
Just niin äijä, toivottavasti diili menee perseelleen. Kauhistuin vihaani ja yritin hymyillä pomolleni osaaottavasti.
"Saakelin kiho luulee olevansa isokin tekijä". "Katsotaanpa niin jätkä vielä anelee minulta polvillaan sopimusta".
Sama viha tuli takaisin ja silmistäni lensi kipinöitä. Pomoni on täysi mulkku.
"Hei, hei Virpi et sä nyt työpaikkaasi menetä tämän sopimuksen takia". "Onko kotona huolia olet niin saamarin hermostuneen oloinen?". Pomoni Juha, tai Juhis tuli ja sipaisi poskeani muka lempeästi. Tuo mulkku ei tajua etten voi sietää häntä ja kohta varmaan kysyy onko minulla kuukautiset.
"Ei mulla mitään ole kaikki on hyvin". En jotenkin pystynyt hallitsemaan enää itseäni ja sanoin meneväni vessaan vähän
virkistäytymään.
Kävelin, tai oikeastaan hoipertelin naistenhuoneeseen. Mikä helvetti mulla on kysyin itseltäni? Katsoin peiliin ja näin
kalpeat kasvoni ja jokaisen rypyn kirkkaassa vessan valossa. Onko nuo helvetin valot suunniteltu varta vasten korostamaan
ihmisen rumuutta ja ikää. Olinhan vasta kolmekymmentäseitsemän, no kohta kolmekymmentäkahdeksan vuotias.
Töissä hyvässä firmassa osastosihteerinä ja pieleen menneestä kaupasta huolimatta turvattu toimeentulo. Okei ei siis hätää, yhtään mitään hätää kaikki on kunnossa. Huuhtaisin kasvojani ja aivan hetken ajan näin peilikuvastani ihan eri
henkilön. Melkein kirkaisin mutta mullahan on aina asiat kunnossa ja itsehillintä tehty teräksestä. Silmiini mennyt vesi
vääristi peilikuvani. Kuivasin kasvoni ja laitoin poskipunaa, tai ainakin luulin tekeväni niin. En tiedä aikaa mutta
havahduin vasta kun ystäväni Tuija avasi äänekkäästi oven tutulla räväkkyydellään.
"Virpi hei sähän näytät ihan kalpealta". "Mikä tytteliiniä vaivaa?" Yleensä olen piristynyt Tuijasta ja sen hulluista jutuista mutta tänään, jokainen ihminen näyttää ärsyttävän minua. Räjähdin ennenkuin huomasinkaan.
"Et sä muija näe etten ole enää mikään tytteliini. "olen saatana ikäloppu lehmä jolla on naama kuin perseestä repäisty!".
Tuija säikähti tietysti purkaustani mutta tuli sitten halaamaan minua lempeästi. "Ihan tosi Virpi mikä sua vaivaa?"
En osannut itkeä ja ennen äitini nimitti minua vesiputoukseksi. Tyydyin vain nojaamaan Tuijan olkapäähän ja olin hiljaa.
Ajatukset eivät kulkeneet ja tunsin itseni robotiksi joka on uudelleen ohjelmoitu. Ohjelmoitu vihaamaan jota yritin hillitä.
"Sorry Tuija, en tarkoittanut". "Minä en voi oikein hyvin".
"No sen susta huomaa, odotas vähän käyn sen mul- siis Juhiksen puheilla". "Olet täällä siihen asti ja ota nämä".
Tuijan kädessä oli kaksi pientä pilleriä. "Mitä nämä on hullujen lääkkeitä vai?"
"sä mikään hullu ole ne on vaan mietoja rauhoittavia". "Miten sä luulet että itse jaksan olla täällä duunissa" Tuija päästi
rähäkän naurunsa tosin hieman hermostuneena ja olin jälleen yksin peilikuvani kanssa.
Yksin. Miksi tämä rauhoitti minua ja kävin tiputtamassa pillerit vessanpönttöön. Kännykkä soitti tutun melodian jonka
olin ohjelmoinut miehelleni. So what ajattelin ja tiputin myös kännykän vessanpönttöön. Mieheni oli työttömänä ja odotti jokapäiväistä olutlastia. Miten helvetissä jaksan mennä kotiin?
Ovi avautui tutulla räväkkyydellä ja Tuija oli aika huolestuneen näköinen. "Okei tyt.. siis arvon lady järjestin sinulle
pari päivää vapaata". "Tuuraan sinua sillä aikaa sopiiko?" "Viedään sinut nyt kotiin mulla on auto tuossa ulkopuolella".
Ei sovi. En halua enää nähdä ketään ja keräsin ajatuksiani. "Kiitti mutta menen taksilla ja käyn siskoni luona kylässä".
Tuija katsoi epäluuloisesti. "Otitko ne pillerit?", "itse et voi ajaa vaikka ne mietoja olikin".
"joo otin lääkärinmääräysten mukaisesti". Yritin hymyillä mutta se taisi olla irvistys.
"Tarvitkos enempi lomaa, täällä on normaali ruuhka eikä siitä parane".
"Ei kiitos sulle Tuija", "olet rakas". Häivy jo haahka että pääsen soittamaan taksin, voi perkele tiputin sen kännyn vessanpönttöön. Keräsin taas ajatuksiani.
"voitko olla Tuija niin kiltti että tilaat taksin tuohon ovelle".
"Missäs sun oma.. no joo tilataan odotat hetken".
Jouduin todellakin käyttämään kaikki voimavarani kun marssin toimiston läpi. Minä olen terästä enkä ole heikko toistin koko ajan itselleni.
Olin kuin unessa ja onneksi en ottanut niitä pillereitä. Taksi piippasi ja havahduin horroksestani.
"Hotelliin, mutta ei mihinkään lähihotelliin". "Johonkin joka on parin kolmenkymmenenkilometrin päästä täältä".
-------------------------------------------
jatkoakin olis jos tietäis minne laittaa.
En löytänyt muuta palstaa joten sheriffi siirrä jos kuuluu muualle. Toivoisin palautetta tätä raakiletta kohtaan (pöytälaatikosta) ja virheitä varmasti löytyy ja olisin kiitollinen neuvoista missä teen väärin. Kertomus kyllä jatkuu mutta kun en tiedä oikeaa palstaa.
Väärä päivä, väärä aika.
1.luku
Just niin äijä, toivottavasti diili menee perseelleen. Kauhistuin vihaani ja yritin hymyillä pomolleni osaaottavasti.
"Saakelin kiho luulee olevansa isokin tekijä". "Katsotaanpa niin jätkä vielä anelee minulta polvillaan sopimusta".
Sama viha tuli takaisin ja silmistäni lensi kipinöitä. Pomoni on täysi mulkku.
"Hei, hei Virpi et sä nyt työpaikkaasi menetä tämän sopimuksen takia". "Onko kotona huolia olet niin saamarin hermostuneen oloinen?". Pomoni Juha, tai Juhis tuli ja sipaisi poskeani muka lempeästi. Tuo mulkku ei tajua etten voi sietää häntä ja kohta varmaan kysyy onko minulla kuukautiset.
"Ei mulla mitään ole kaikki on hyvin". En jotenkin pystynyt hallitsemaan enää itseäni ja sanoin meneväni vessaan vähän
virkistäytymään.
Kävelin, tai oikeastaan hoipertelin naistenhuoneeseen. Mikä helvetti mulla on kysyin itseltäni? Katsoin peiliin ja näin
kalpeat kasvoni ja jokaisen rypyn kirkkaassa vessan valossa. Onko nuo helvetin valot suunniteltu varta vasten korostamaan
ihmisen rumuutta ja ikää. Olinhan vasta kolmekymmentäseitsemän, no kohta kolmekymmentäkahdeksan vuotias.
Töissä hyvässä firmassa osastosihteerinä ja pieleen menneestä kaupasta huolimatta turvattu toimeentulo. Okei ei siis hätää, yhtään mitään hätää kaikki on kunnossa. Huuhtaisin kasvojani ja aivan hetken ajan näin peilikuvastani ihan eri
henkilön. Melkein kirkaisin mutta mullahan on aina asiat kunnossa ja itsehillintä tehty teräksestä. Silmiini mennyt vesi
vääristi peilikuvani. Kuivasin kasvoni ja laitoin poskipunaa, tai ainakin luulin tekeväni niin. En tiedä aikaa mutta
havahduin vasta kun ystäväni Tuija avasi äänekkäästi oven tutulla räväkkyydellään.
"Virpi hei sähän näytät ihan kalpealta". "Mikä tytteliiniä vaivaa?" Yleensä olen piristynyt Tuijasta ja sen hulluista jutuista mutta tänään, jokainen ihminen näyttää ärsyttävän minua. Räjähdin ennenkuin huomasinkaan.
"Et sä muija näe etten ole enää mikään tytteliini. "olen saatana ikäloppu lehmä jolla on naama kuin perseestä repäisty!".
Tuija säikähti tietysti purkaustani mutta tuli sitten halaamaan minua lempeästi. "Ihan tosi Virpi mikä sua vaivaa?"
En osannut itkeä ja ennen äitini nimitti minua vesiputoukseksi. Tyydyin vain nojaamaan Tuijan olkapäähän ja olin hiljaa.
Ajatukset eivät kulkeneet ja tunsin itseni robotiksi joka on uudelleen ohjelmoitu. Ohjelmoitu vihaamaan jota yritin hillitä.
"Sorry Tuija, en tarkoittanut". "Minä en voi oikein hyvin".
"No sen susta huomaa, odotas vähän käyn sen mul- siis Juhiksen puheilla". "Olet täällä siihen asti ja ota nämä".
Tuijan kädessä oli kaksi pientä pilleriä. "Mitä nämä on hullujen lääkkeitä vai?"
"sä mikään hullu ole ne on vaan mietoja rauhoittavia". "Miten sä luulet että itse jaksan olla täällä duunissa" Tuija päästi
rähäkän naurunsa tosin hieman hermostuneena ja olin jälleen yksin peilikuvani kanssa.
Yksin. Miksi tämä rauhoitti minua ja kävin tiputtamassa pillerit vessanpönttöön. Kännykkä soitti tutun melodian jonka
olin ohjelmoinut miehelleni. So what ajattelin ja tiputin myös kännykän vessanpönttöön. Mieheni oli työttömänä ja odotti jokapäiväistä olutlastia. Miten helvetissä jaksan mennä kotiin?
Ovi avautui tutulla räväkkyydellä ja Tuija oli aika huolestuneen näköinen. "Okei tyt.. siis arvon lady järjestin sinulle
pari päivää vapaata". "Tuuraan sinua sillä aikaa sopiiko?" "Viedään sinut nyt kotiin mulla on auto tuossa ulkopuolella".
Ei sovi. En halua enää nähdä ketään ja keräsin ajatuksiani. "Kiitti mutta menen taksilla ja käyn siskoni luona kylässä".
Tuija katsoi epäluuloisesti. "Otitko ne pillerit?", "itse et voi ajaa vaikka ne mietoja olikin".
"joo otin lääkärinmääräysten mukaisesti". Yritin hymyillä mutta se taisi olla irvistys.
"Tarvitkos enempi lomaa, täällä on normaali ruuhka eikä siitä parane".
"Ei kiitos sulle Tuija", "olet rakas". Häivy jo haahka että pääsen soittamaan taksin, voi perkele tiputin sen kännyn vessanpönttöön. Keräsin taas ajatuksiani.
"voitko olla Tuija niin kiltti että tilaat taksin tuohon ovelle".
"Missäs sun oma.. no joo tilataan odotat hetken".
Jouduin todellakin käyttämään kaikki voimavarani kun marssin toimiston läpi. Minä olen terästä enkä ole heikko toistin koko ajan itselleni.
Olin kuin unessa ja onneksi en ottanut niitä pillereitä. Taksi piippasi ja havahduin horroksestani.
"Hotelliin, mutta ei mihinkään lähihotelliin". "Johonkin joka on parin kolmenkymmenenkilometrin päästä täältä".
-------------------------------------------
jatkoakin olis jos tietäis minne laittaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Valitsin tarkoituksella tämän kertomuksen estääkseni liiat vertailut itseeni. Olen siis mies 39v ja ehkä halusin vaikean aiheen. Kuten aina kirjoitukset elää ja alku muuttui täysin alkuperäisestä kirjoituksesta.
Tosin kirjoitin tuon unenpöpperössä.
Pöytälaatikko on täynnä kaikenlaista juttua.
On myös romaania viritelty. 200sivua kirjoitettu ja se kaatui komeasti kun juttu paisui ja taitoa ei ollut jatkoon.
Minusta pahinta kirjoittamisessa on kun vaihde jää päälle. Huomaa ajattelevansa vain kirjoittamista ja juonenkäänteitä (Kiitos sille joka keksi päänsärkylääkkeet).
Ehkä tämä on minulle liian rasittavaa puuhaa enkä osaa kirjoittaa.
Muutama stoori on julkaistu.