on sairas, Kiukuttelee ja kiroaa vaimolleen, jonka kunto ei ole mitä parhain.Ukko ei anna auttaa itseään vaikka selkä on niin kipeä ettei meinaa päästä sängystä ylös.Vaimoa alkaa ahdistaa kun tuntuu, että koko miehen tapaturma on hänen syytään.
kyllä voi olla hankalaa
kun mies
7617
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Sitä syyllistyy siihen purkamaan kiukkuaan siihen joka vähiten on syypää siihen. Syytön on usein se mikä on lähellä. Olisi helppo sanoa, että älä välitä mutta ei sekään sovi. Anteeksi vaan olen usein se kiukutteleva osapuoli. Pitkät sairasajat usein vaan saa ihmisen sellaiseks.
tuttu juttu niin se menee sillä omalla kokemuksella että tuntee vhaa siitä että on sairas ja joutuu turvautumaan toisen apuun.Saidauden hyväksyminen vie aikaa ja jotkut ei pysty siihen milloinkaan.Joskus toivoisi että ihminen oppisi ottamaan hurtin huumorin käuttöönsä ei ilkeänä vaan "että paistaa se päivä joskus risukasaankin"Hyvää pääsiäistä
elämä on raadollista.
Koita pitää itsesi terveenä jotta jaksat , mullaki tuli uupumus ja kuolema kolkkuttikin omaa ovea,
mutta lääkärit antoi minulle uuden elämän taitavilla saksillaan!
Pitkäaikais sairaudet on vaaraksi terveellekkin puolisolle. Jaksaminen on rajallista.
Meillä vaimo potee selkäänsä juuri noin . Olenkin tullut siihen tulokseen että avioero
on väistämätön . Siinä kiukuttelun kuuntelia "minä" saan jonkinlaisen elämän jatkumisen . Elämä on ainutkertainen juttu joten
en aio tuhlata sitä turhuuteen .
Vai taitava näyttelemään?
Tarkoitan vanhojen silmieni iloa.
Kaikki raajani ovat olleet yksitellen kipsissä.
Töistä en ole niiden vuoksi ollut pois.
Ainoa kerta kun vaimoni on kommentoinut haavereitani oli oikean käteni kipsaus "seurusteluvamman" johdosta.
"Aattelisit nyt! Vanha mies".
Edes hidas toipuminen olkaleikkauksestani ei häntä pahemmin hermostuttanut vaikka itselläni tahtoi välillä avuttomuuteni ilmetä äreytenä.
Siitä kyllä kuulin huomautuksia.
En kiukutellut enkä kiroillut elämäni sulostuttajalle vaan toisessa huoneessa itselleni.
Sattui kuulemaan ja moitiskeli minua haluttomuudestani avunpyyntöön pukeutuessani.
Kyllä ukkoa avuttomuus ahdistaa.
Varsinkin kun tietää itse aiheuttaneensa, tai ainakin olleensa osallisena vaivaan.
Asiasi on minullekkin hyvin tuttua, mutta ajattele sinä, kun minä en aina jaksa, vaikka tiedän tilanteen.
Muistellaan yhdessä, mitä apuja sokeat, liikuntavammaiset, puhevikaiset ym. koko ikänsä invaliideina olleet haluavat.
Eikö heille juuri omatoimisuutta opeteta ja toiset heistä tuntevat loukkaukseksi sen, jos heitä yritetään liikaa auttaa.
Toisaalta on pieni muisto yli 30-v sitten tapahtuneen autokolarin jälkeen, kun olin vaikeasti loukkaantunut, niin apu ei meinannut kelvata mitenkään.
Sitten, kun toivuin, niin käytin kyllä joskus hyväksi verukkeeksi välttyäkseni inhottavista töistä. Että silleen....
No asiahan on niin, että heikkokuntoinen ei avuttomuuttaan tunnusta.
Kakki minkä purkaa ja parkuu kohdistuu tosiasiassa itseensä.
Terveempi antaa periksi ja kestää, "rakkaus" antaa voimaa.
Ahdistukseen saa apua, kun keskustelee toisten kanssa.
Täällähän meitä asiantuntijoita on sata määrin.