Eipä oikein jaksa innostaa yhtään mikään. Parisuhde on jämähtänyt, hellyyttä tai romantiikkaa ei esiinny muulloin kuin kerran viikossa pikapanona. Ja silloinkin mies saa mitä haluaa, minä en. Poika on kohta kolme ja edelleen nukkuu sänky kiinni sängyssämme, koska minun pitää nousta monta kertaa yössä laittamaan peittoa tai muuten rauhoittelemaan levotonta nukkujaa. Mies kuorsaa vieressä mistään mitään tietämättä, ihmettelee vielä, miksi valitan väsymystäni ja haluttomuuttani. Elämässäni ei ole kodín ja työn lisäksi yhtään mitään muuta, ei ystävyyssuhteita eikä harrastuksia. Mies tekee epäsäännöllistä työtä, joten olen paljon yksin kotona kohta kolmivuotiaan pojan kanssa. Joskus pinna palaa ihan mitättömästä, mitään negatiivisia tunteita en saa näyttää mieheni tai lapseni läsnäollessa, lasta ei saa komentaa kuin hänen tavallaan. Palautetta tulee välittömästi. Myönnän huutavani korkealta ja kovaa kun suutun, joskus päästän suustani jopa kirosanan ja sehän mieheni saa näkemään punaista. Lapsen kuulleen ei saisi kiroilla ja mieheni kyllä omalla olemuksellaan ja sanoillaan antaa minun tuntea olevani todella huono äiti ja puoliso. Yritän kovasti hillitä itseäni ja poden todella huonoa omatuntoa, jos huudan lapselleni. Tunnen olevani kuin vankilassa omassa kodissani, kohta en jaksa tätä kiiltokuvaelämää.
Kadonnutta itseäni etsimässä
Hukassako?
10760
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Se tieto ei kyllä varmasti sinua helpota yhtään, sen tiedän.
Mutta apuakin voisi saada; miten olisi päivähoito? Jos lapsi on jo kolmivuotias, ei olisi yhtään hullumpi ajatus, jo sinun mielenterveytesi kannalta, saada lapsi osapäiväksi hoitopaikkaan ja hankkia omaa elämää sitä kautta sinullekin. Ehkä jopa osa-aikatyötä? Kursseja? Tai vain lepoa ja omaa aikaa.
Ehdottomasti tärkeää olisi saada miehellekin jokin käsitys siitä miten hajottavaa on olla vankina omassa kodissaan. Noh, helpommin sanottu kuin tehty... jos hän ei sitä koe, on vankka mahdollisuus siihen että hän ei sitä tule ikinä ymmärtämään. Mies katsoo asioita omasta näkökulmastaan, eikä todennäköisesti osaa eläytyä sinun osaasi, kirjoittamasi perusteella ainakaan.
Tarvitset oman elämän! Jos et saa miestäsi sitä ymmärtämään, tee muutos itse. Myötätuntoni on kyllä sinun puolellasi.
***
Kyllä ap kirjoittaa ihan selvästi että kodin ja työn lisäksi ei ole muuta.
Uuden itsetunnon hän tarvitsee. Ehkä sen ensimäisen. Tarvitsee opetella, ettei elä ihan toisten pillin mukaan pyörien. Ja sitten pitää hieman opetella syyllistämään, lähinnä kai puolisoa, koskapa osaa tämä puolisokin sen niin hyvin. Oma lääke voisi tepsiä myös häneen.
Kodin ja työn. Perskale, jäi tuo työ välistä (lukea osaan, muuten, kiitokset huolesta. Hengitä syvään äläkä ärhentele :D)
"Ja sitten pitää hieman opetella syyllistämään, lähinnä kai puolisoa, koskapa osaa tämä puolisokin sen niin hyvin. "
Tästä en oel alkuunkaan samaa mieltä. Toisen kärsimystä lisäämällä ei helpoteta omaa, ei millään kaavalla. Negatiiviset konstit eivät ole ratkaisu.
Avoin puhe voisi sen sijaan olla. Toisaalta, jos mies ei tunnu ymmärtävän pointtia eikä Halua sitä ymmärtää, ei näe ongelmaa, ratkaisun löytäminen sitä kautta on mahdotonta. Pariterapia? Lähtisikö mies?
Ensiapuna ap:lle nautintoja. Asioita joita rakastaa tehdä, opettelee niitä tekemään vaikka omatunto kaihertaisikin. Mennä elokuviin vaikka yksin, lähteä ulos, kuntosalille, mitä vain. Kunahn se on palkitsevaa tekemistä. Hiljentää se naputtava ääni takaraivossa joka sanoo ettei pidä mennä, ja jättää huomiotta jos mies on ideaa vastaan. Lapsenhoitajan saa palakttua muutamaksi tunniksi jos mies ei jälkikasvuaan hoida, voi vaikka hoitaakin :D
Ensimmäinen askel kysyy eniten rohkeutta. Kun sitä huomaa että asioita Voi tehdä itseäänkin varten, kynnys madaltuu.
***
Kiitos kommenteistanne. Tunnistan kyllä itseni ja tarpeeni niistä, voimia vain ei tunnu löytyvän oman elämän etsimiseen. Tiedän tarpeeni ja juuri omaa aikaa kaipaan eniten, mutta en osaa olla tarpeeksi vailla itselleni mitään ja tottakai taakka kasvaa kasvamistaan kunnes se tavalla tai toisella kaatuu. Perhe ja koti ovat minulle kaikki kaikessa, mutta jotta elämäni olisi tasapainossa tarvitsen omaakin elämää. Mies osaa jotenkin vetää maton altani, ehkä olen liian herkkä ottamaan vastaan ja syyllistämään itseäni. Puhumista olen yrittänut, mutta aina mies osaa kääntää asiat minua vastaan ja jos olen yrittänyt ottaa omaakin aikaa, mieheni eleet ja ilmeet kyllä kertovat, ettei asia ole hänen mieleen. Hänen hyväksyntäänsä en tietenkään tarvitseisi, mutta pakkopa se tuntuu olevan ottaa huomioon perhesovun säilymiseksi. Jotenkin tästä oravapyörästä pitäisi päästä ulos. Kunpa olisi edes ystävä joka auttaisi...
Tavallaan tuttu tilanne, minullakin oli ongelma nimenomaan sen itse yksin lähtemisen kanssa. Mies ei niinkään syyllistänyt, vaan _tulkitsin_ hänen niin tekevän. Ne ilmeet ja eleet jotka kertoivat ettei hän pidä menemisestäni, olivat minun omassa päässäni :D en sano ettäa sia sinun kohdallasi olisi niin, vaan että tiedän sen vaikeuden.
Se mitä mies "antaa ymmärtää", se sinun vain pitää yksnkertaisesti jättää huomiotta ja tehdä se irtiotto siinä. Mennä vaikka kuinka kaihertaisi. Yrittää. Sen ensimmäisen ekrran jälkeen se on helpompaa, sinun pitää vaikka sovitusti kerran viikossa (tai jos ei sopia niin ilmoittaa, tänä aikana joka viikko minä menen kolmeksi tunniksi, jos et ole lasta hoitamassa niin kerro etukäteen niin hankin lapsenvahdin) vain _mennä_. Vaikka istuisit pihan perällä, ihan sama, kunhan menet Se on koulutusta sekä sinulle että miehellesi :D
Korvat täytyy tukkia syyllistämiseltä aina jossian pisteessä, se piste voi ihan yhtä hyvin olla nyt.
Jos ystävää kaipaat, hei heti löytyi :D jos tuntuu siltä että marmattaminen helpottaa oloa, anna mennä! Jos et tahdo julkisesti marmattaa, tee se sähköpostilla.
***
ne tuhannet kirjoitusvirheet. Ehkä pitää lukemisen opettelun ohella taas myös opetella kirjoittamaan. Vieras näppis ja liian nopsat sormet.
***
Kannattaisi varmaan aivan ensimmäiseksi paneutua lapsen nukkumiseen. Kolmivuotiaan pitäisi jo osata nukkua yönsä, eikä valvottaa äitiä. En tarkoita, ettäkö tietäisin paremmin juuri teidän tilanteestanne, mutta se nyt on ensimmäinen asia, joka kannattaa yrittää korjata.
Väsyneenä kaikki on paljon kamalampaa, ja itsetunnollekin voisi tehdä terää univelkojen poisnukkuminen! Pirteänä sitä katselee asioita aivan toiselta kantilta, ja siitä voisit saada energiaa asioiden selvittelyynkin miehesi kanssa.
Juu varmaan pitäisi tehdä jotain. En tiedä vastausta mitä pitäisi tehdä mutta sama asia on häirinnyt myös omaa hyvinvointiani. Lapseni on ollut tosi huono nukkuja ja alkoi nukkua ilman heräämisiä vasta 4-vuotiaana. Voi että sitä väsymystä ja univelkaa. Tiedän että jos monta kertaa yössä pitää herätä vaikka peittoa laittamaan niin kyllä se on ihan eri kun nukkuu kunnolla ilman heräämisiä. Vieläkin lapseni välillä heräilee mutta ei ihan joka yö eikä sentään enää useammin kuin ehkä kerran yössä.
Lapsissa on vain eroa. Tämä tapaus on toinen lapsemme eli ensimmäisellä ei ollut tällaista unilevottomuutta. No en nyt mitään muuta lohduttavaa keksi kun että kyllä se joskus loppuu. Tuon väsymyksen takia tunsin itseni aikamoiseksi marttyyriksi ja ärsytti suunnattomasti miehen ihmetys miten olet nyt niin väsynyt mukamas. Menemme samaan aikaan nukkumaan (joskus jopa minä myöhemmin) ja hän herää aina n. tunnin myöhemmin eikä heräile yöllä ja sitten vielä kehtaa ihmetellä miten voin olla niin väsynyt. Myötätuntona saan vastauksia väsymykseeni esim. "huono liian rasvainen ruokavalio" ja kaiken huippuna olen joutunut kuuntelemaan että "miksi et sitten laihdu jos nukut liian vähän" juttuja. No nythän kerron itsestäni mutta jos nyt hieman auttaa kuulla myös toisten tilaanteesta.
Toki kolmen vuoden univelat vaikuttavat tilanteeseeni ja saa asiat tuntumaan pahemmilta kuin ovatkaan. Unikoulua on kokeiltu, välillä nukkuu paremmin ja välillä huonommin. Poika on nukkunut ehkä viisi yötä ilman heräämisiä, mutta silloinkin olen käynyt ainakin kerran hereillä, huono nukkuja kun olen univeloista huolimatta. Miehen kuorsaus ei tietenkään asiaa myöskään paranna. Viikonloppuisin otan pienet päikkärit pojan kanssa, eikä siihen ole mieskään puuttunut. Olen ollut lähes koko Pääsiäisen yksin pojan kanssa, mies on töissä, lähtee aikaisin ja tulee myöhään. Asumme syrjässä keskustasta, joten ulkoilemme omalla pihalla, puistoihin ja leikkikentille pitäisi mennä autolla ja olen liian saamaton saamaan itseäni sinne. Tästä näkee, että olen omalta osaltani syyllinen siihen, miksi minulla on niin vähän kodin ja työn ulkopuolisia kontakteja, joita juuri tarvitseisin. Tällä kylällä ei asu muita ikäisiäni eikä edes samalla vuosikymmenellä olevia, muuten kyllä viihdyn täällä oikein hyvin. Jostakin pitäisi saada se potku persuuksiin, joka saisi minut liikkeelle ja vaatimaan omaa aikaa tuntematta syyllisyyttä ja itsekkyyttä. Tuskin elämäni tarkoitus on miellyttää aina toisia ja pitää kaikki tyytyväisinä unohtaen oma elämäni.
Sinun on nyt ihan itse otettava se oma paikkasi, koska kukaan muu ei voi sitä sinulle antaa. Ei ole mikään ihme, että olet väsynyt, kiukkuinen ja haluton, koska olet kokonaan unohtanut itsesi.
Ensimmäiseksi laittaisin pojan omaan huoneeseen nukkumaan. Kolmivuotiaan paikka ei ole enää vanhempien makuuhuoneessa, ja sanot itsekin, että miehesi kuorsaus ei juuri huonosti nukkuvaa lasta auta. Jos miehesi ihmettelee väsymystäsi, valaise herraa siitä, kuinka huonosti itse nukut.
Toiseksi, miehesi tulee myös hoitaa poikaanne, joten hanki itsellesi joku harrastus, vaikkapa vain ulkona kävely, kirjastossa käynti, kuntosali, uinti, ihan sama mikä, kunhan se on itsellesi mielekästä, eikä ole niin aikatauluihin sidottu, koska siten saat laitettua miehesi lapsenhoitajaksi siksi aikaa.
Kolmanneksi ystävyyssuhteista, oletko jättänyt ystävät itse, vai eikö niitä ole ollutkaan? Jos olet antanut suhteiden hiipua, nyt olisi korkea aika katsoa, onko jotain vielä pelastettavissa. Jos ei, on pilvin pimein mahdollisuuksia, miten uusia suhteita voi luoda. Jonkun harrastuksen kautta esimerkiksi. Tai vaikka sitten jonkin sellaisen äiti-lapsi -toiminnan kautta, missä pojallekin olisi tarjolla jotain mukavaa.
Neljänneksi, mutta ei suinkaan vähäisimmäksi korjauksen kohteeksi pitäisi ottaa tuo romantiikka/hellyyspuoli. Miehesi ei kyllä taida tajuta siitä asiasta paljonkaan, joten sinun pitää kertoa hänelle asiallisesti, mistä kiikastaa. Ei ole mikään ihme, jos ei kiinnosta, jos vain toinen on tyytyväinen. Sinänsä jännä juttu, kun näistä asioista on lehdissäkin tietoa tarjolla, jos vain haluaa tietää. Oletan (siis vain todellakin oletan!) että miehesi kuvittelee sinun olevan yhtä tyytyväinen, kuin itse on asioiden tilaan.
Oletko tullut ajatelleeksi, että pojan huonon nukkumisen taustalla voisi osaltaan olla kireä tunnelma kotona? Kolmevuotias vaistoaa kyllä, mikäli asiat ovat huonosti.
Yritä kaikin mahdollisin tavoin hillitä hermosi lapsen kanssa, äläkä huuda ja kiroile hänelle, koska hän on täysin syytön tilanteeseen, ja voi alkaa oireilla myöhemmin. Kyllä lasta pystyy ojentamaan vähemmälläkin volyymilla, ja kovaa huutaminen vain pelottaa lasta. Aiheellinen suuttuminen ja sen näyttäminen lapselle silloin tällöin ei ole katastrofi, koska lapset oppivat kyllä, että negatiivisetkin tunteenpurkaukset kuuluvat elämään, mutta se edellyttää, että on myös paljon toisenlaisia tunteita, rakkautta, välittämistä, anteeksipyyntöjä, halaamista jne, niin että lapsi kokee olevansa rakastettu.