Vanhempani ei selvästikään ymmärrä mistä masennuksessa on kyse, vaan he koittavat jatkuvasti patistaa mua tekemään kaikenlaista ja puhumaan mieltä painavista asioista heidän kanssaan. Koen heidän syyllistävän mua siitä kun olen näin saamaton enkä "ota itseäni niskasta kiinni". Tiedän kyllä hyvin että olisi tärkeää tehdä muutakin kuin maata sohvalla, mutta olisipa asiat niin yksinkertaisia että voisin vaan päättää jaksaa enemmän...
Olen antanut vanhemmilleni luettavaa masennuksesta, mutta heillä tuntuu olevan oma käsityksensä asioista, josta he pitävät itsepintaisesti kiinni. Vanhempani tarkoittaa varmasti hyvää, mutta heidän käytöksensä pahentaa tilannettani: Nykyään lukkiudun huoneeseeni silloinkin kun jaksaisin tehdä jotain muuta, koska aina kun menen vaikka vessaan, otan riskin siitä että vanhempani yrittää aloittaa juttelun. Huoneessani saan sentään olla rauhassa.
Kuvittelin että asiat olisi muuttunut paremmiksi, kun kerroin vanhemmilleni masennuksesta. Meillä oli välit tulehtuneet jo aiemmin, mutta nyt ne on entistäkin pahemmin solmussa. En pysty kertomaan vanhemmilleni ajatuksistani avoimesti, koska pelkään heidän kiistävän kaiken mitä koen ja tunnen, eiväthän he tähänkään mennessä ole ottaneet masennustani vakavasti. En ole pystynyt kertomaan heille edes sitä, että olen alkanut syömään masennuslääkkeitä.
Psykologi ja psykiatri on ainoita, joiden kanssa pystyn juttelemaan yhtään mistään. Kavereita mulla ei ole, kuten ei sisaruksiakaan. Koen olevani huono ja epäonnistunut, kun en ole saanut vanhempiani ymmärtämään mistä tässä on kyse. Kaipaan ymmärrystä ja tukea jatkuvan syyllistämisen sijaan.
Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä?
Olen antanut vanhemmilleni luettavaa masennuksesta, mutta heillä tuntuu olevan oma käsityksensä asioista, josta he pitävät itsepintaisesti kiinni. Vanhempani tarkoittaa varmasti hyvää, mutta heidän käytöksensä pahentaa tilannettani: Nykyään lukkiudun huoneeseeni silloinkin kun jaksaisin tehdä jotain muuta, koska aina kun menen vaikka vessaan, otan riskin siitä että vanhempani yrittää aloittaa juttelun. Huoneessani saan sentään olla rauhassa.
Kuvittelin että asiat olisi muuttunut paremmiksi, kun kerroin vanhemmilleni masennuksesta. Meillä oli välit tulehtuneet jo aiemmin, mutta nyt ne on entistäkin pahemmin solmussa. En pysty kertomaan vanhemmilleni ajatuksistani avoimesti, koska pelkään heidän kiistävän kaiken mitä koen ja tunnen, eiväthän he tähänkään mennessä ole ottaneet masennustani vakavasti. En ole pystynyt kertomaan heille edes sitä, että olen alkanut syömään masennuslääkkeitä.
Psykologi ja psykiatri on ainoita, joiden kanssa pystyn juttelemaan yhtään mistään. Kavereita mulla ei ole, kuten ei sisaruksiakaan. Koen olevani huono ja epäonnistunut, kun en ole saanut vanhempiani ymmärtämään mistä tässä on kyse. Kaipaan ymmärrystä ja tukea jatkuvan syyllistämisen sijaan.
Mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hieman sama juttu oli itsellänikin, vaikka sairastankin eri sairautta. Puhuminen ei tuntunut auttavan, eikä luettavan materiaalin antaminen. Parhaiten auttoi kun aikaa vain kului tarpeeksi ja alkoivat ymmärtämään minkälainen tilanne todella oli.
tämä kommentti vanhemmillesi, josko sitten menisi paremmin perille. Ehkä heidän on mm. siksi vaikea ymmärtää ajatuksiasi/sanomiasi asioita, koska he eivät osaa suhtautua siihen haluamallasi tavalla, eli siten, että he ottaisivat tosissaan huomioon sinun ajatuksesi ja nämä asiat, joita heille kerrot. Enpä tiedä, miksi se on niin vaikeaa ymmärtää?
Olisiko apua palaverista, jossa olisitte kaikki yhdessä juttelemassa, esimerkiksi psykologin kanssa? Josko silloin asiat menisivät paremmin perille. Voisihan sitä ainakin yrittää.