Oma tarinani:
Lopetin painimisen aikuisuuden kynnyksellä menestyttyäni junnusarjoissa hyvin, aina maajoukkuetta myöten. Syitä olen pohtinut vuosien varrella moneenkin otteeseen. Tekosyitä oli paljonkin, suurimpana kapina isääni vastaan. Asiota myöhemmin punnittuani kuitenkin tulin siihen tulekseen, että se todellakin oli tekosyy viimeinkin lopettaa harrastus, joka menestyksen kohdalta oli tullut tiensä päähän.
Syynä siis (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) oli se, että olisi pitänyt ruveta treenaamaan tosissaan pärjäämisen eteen. En kuitenkaan ollut valmis vaihtamaan silloista harrastamista (2-3/viikko leirit) oikeaan panostamiseen. Ehkä menestys oli aina tullut liian helpolla, ettei koskaan ollut edes tarvinnut harjoitella oikeasti, en tiedä.
Valintani kuitenkin oli olla hakematta Kuortaneen urheilulukioon ja sen jälkeen Lahden Urheilukouluun niinkuin olisi ehkä pitänyt, jos olisi tosissaan halunnut pärjätä teinivuosien jälkeenkin. Mutta kuten edeltä on luettavissa, niin motivaatio ei ollut sitä luokkaa, että olisi halunnut ruveta ammatikseni painimaan (n. 7-12 treeniä viikossa). Tämän verran olettaakseni tarvii harjoittelua, että lahjakas pärjäisi Suomessa, saati sitten maailmalla.
Valitsin kuitenkin toisin monien ehkä aikanaan ratkaisua ihmetellessäkin. Minusta kuitenkin tämä on merkittävä lopettamisen syy Suomessa. Täällä pitäisi painia, kuin se olisi ammatti, kuitenkaan kenenkään sitä ammattina arvostaen. Ei ole mitään liigaa tai rahapaineja millä voisi omistaumisensa rahoitaa. Omistautuminen on kuitenkin aika vaikeaa, jos joutuu samalla käymään päivätöissä kuten suurin osa Suomenkin huipuista.
Omalta osaltani en kuitenkaan väheksyisi sitä syytä, että Suomessa on suhteettoman kallista laittaa kaikki työt jäihin ja yrittää menestymistä lajissa, jossa ei koskaan ole luvassakaan rahapalkintoja, omalla riskillä. Usein vielä itse sponsoreita firmoista etsien...
Kaikki kunnia kuitenkin unelmiensa toteuttajille, viimeisimpänä Haapamäki: Puurtaminen palkittiin! Onnea!!!
Lopetin painimisen aikuisuuden kynnyksellä menestyttyäni junnusarjoissa hyvin, aina maajoukkuetta myöten. Syitä olen pohtinut vuosien varrella moneenkin otteeseen. Tekosyitä oli paljonkin, suurimpana kapina isääni vastaan. Asiota myöhemmin punnittuani kuitenkin tulin siihen tulekseen, että se todellakin oli tekosyy viimeinkin lopettaa harrastus, joka menestyksen kohdalta oli tullut tiensä päähän.
Syynä siis (ainakin jälkeenpäin ajateltuna) oli se, että olisi pitänyt ruveta treenaamaan tosissaan pärjäämisen eteen. En kuitenkaan ollut valmis vaihtamaan silloista harrastamista (2-3/viikko leirit) oikeaan panostamiseen. Ehkä menestys oli aina tullut liian helpolla, ettei koskaan ollut edes tarvinnut harjoitella oikeasti, en tiedä.
Valintani kuitenkin oli olla hakematta Kuortaneen urheilulukioon ja sen jälkeen Lahden Urheilukouluun niinkuin olisi ehkä pitänyt, jos olisi tosissaan halunnut pärjätä teinivuosien jälkeenkin. Mutta kuten edeltä on luettavissa, niin motivaatio ei ollut sitä luokkaa, että olisi halunnut ruveta ammatikseni painimaan (n. 7-12 treeniä viikossa). Tämän verran olettaakseni tarvii harjoittelua, että lahjakas pärjäisi Suomessa, saati sitten maailmalla.
Valitsin kuitenkin toisin monien ehkä aikanaan ratkaisua ihmetellessäkin. Minusta kuitenkin tämä on merkittävä lopettamisen syy Suomessa. Täällä pitäisi painia, kuin se olisi ammatti, kuitenkaan kenenkään sitä ammattina arvostaen. Ei ole mitään liigaa tai rahapaineja millä voisi omistaumisensa rahoitaa. Omistautuminen on kuitenkin aika vaikeaa, jos joutuu samalla käymään päivätöissä kuten suurin osa Suomenkin huipuista.
Omalta osaltani en kuitenkaan väheksyisi sitä syytä, että Suomessa on suhteettoman kallista laittaa kaikki työt jäihin ja yrittää menestymistä lajissa, jossa ei koskaan ole luvassakaan rahapalkintoja, omalla riskillä. Usein vielä itse sponsoreita firmoista etsien...
Kaikki kunnia kuitenkin unelmiensa toteuttajille, viimeisimpänä Haapamäki: Puurtaminen palkittiin! Onnea!!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
on yksi iso syy, jos mennee painiharrastus siihen pisteesen ettei viirsi lähteä treeniin omatoimisesti(matkaa n2km) tuulet ja tuiskut ymmärtää, mutta hienot kesä säät fillarin selässä tuottaa tuskaa niin joku on pielessä,autolla pitis kuskata kuinn prinssiä ikään.
Siitä voi päätellä motivaation tason.
ero suomen parhaan ja maailman parhaaksi tulevan välillä.
kirjoituksesta. Ja anteeksi joidenkin törppöjen kommentteja.
Tälläisia pohdiskeluja on ihan mukava lukea.
Lisää näitä asiallisia ja pohdiskelevia kirjoituksia. Ei noista itkijöistä kannata välittää. Ovat vaan kateellisia, kun eivät ole millään pärjänneet ja kirjoituksista kun ei voi olla huomaamatta syytä siihen. Paini on myös älylaji.
Yksi syy ettei esim, seurat ja valmentajat osaa käsitellä murros ijässä olevaa kaveria.Jos ei esimerkiksi halua lähteä jollekin leirille sitten ei pääsekkään toiselle kun ei ollut hakukas viimeksikkään.Samoin jos kaveri on menestynyt sm kisoissa on liiton pykälät ehdottomat jos kaveri ei ole halukas johonkin toista tilaisuutta ei anneta. On mielestäni kuunneltava kaverin vanhempia tässä vaikeassa kehitys iässä niin seuran kuin liitonkin nehän osaavat parhaiten kaveria kuunnella ja ymmärtävät,Kun tämä ikä on ylitetty asia rupeaa lutviutuun paljon paremmin ja motivaatio säilyy.Eikä lopeta ennen kuin on rajat kateltu.Ja voisihan seurat panostaa porkkanaksi sponsorirahoista suoraan painijan tilille kun alkaa mihissä tulla menestystä,saahan seuratkin siitä tuloja niin ei tarvitsisi aivan tyhjätaskuna kulkea.
kyllä valkut ja mulkut tietää 4,5h viikottaisen yhdessä olon perusteella mikä on lapselle tarpeellista. Kysy vaikka gurulta.