Aina se menee niin. Alan suhteen, olen maailman onnellisin ihminen. Sitten pikkuhiljaa alan pitää sitä jätkää itsestäänselvyytenä. Ei enää sytytäkään. Alkaa mustasukkaisuus ja epäily. Sitten lopulta oon ihan kylmä, en kestä eroa toisesta mutta sen seura vaan ahdistaa kun epäilen koko ajan ettei toinen pidäkään enää minusta ja että olen ihan kusipää. Loukkaan koko ajan toista väistämällä sen hellyydenosoituksia. Masentaa ja pahinta on etten itse voi itselleni mitään - haluaisin uskoa yhä onneen ja kaikkeen mitä on ollut ja olisi tulossa, mutta en vaan voi ja luulen toisen olevan kylmä vaikka itse olen syypää kaikkeen.
Nyt on jo kolmatta kertaa tuo tilanne. Onni, joka kuukausien mittaan muuttuu itseaiheutetuksi tuskaksi. Eikös olekin ihanaa?
Mitä mun pitäisi tehdä? Kun poikaystävän kanssa ei enää teekkään mieli olla muttei halua erota. Alkaa ahdistaa se miten toinen koko ajan roikkuu sussa kiinni, halailee, pusuttelee, muutenkin silleen, ja sitten loukkaan sitä kun en anna sen tehdä niin. Mutta se rasittaa suuresti ja ahistaa kans, toi jatkuva hellyydenkipeys. Itsekin kaipaan hellyyttä mutta liika on liikaa. Muutenkin.. Enää ei jätkän jutut naurata, sen kanssa vietetyt hetket on vaan kiusaantunutta katseen väistämistä ja väkinäistä hymyilyä.
Aluksi on tietysti onnellinen, mutta alkuhuuman jälkeenhän suhteen pitäisi perustua jollekin muulle kuin pelkälle tunteelle? Jos sillallakaan ei ole tukipilareita, ei se pystyssä pysy. Sama juttu. Pitäisi olla vaikka yhteinen harrastus ja/tai kiinnostuksen kohteita (muitakin kuin esim. yks sama leffa josta tykkää) tai jotain.
Mulla ja jätkällä ei mitään. Sillä on bändi. Sitä ei kiinnosta mikään muu kuin soittaminen ja musiikin kuuntelu. Muuta sen elämään ei paljon sitten mahdukaan. Itse rakastan puhumista, kuvaamataidetta, sekä lukemista ja kirjoittamista. Haaveilen kirjailijan ammatista. Se haluaa muusikoksi. Meillä ei ole mitään puhuttavaa keskenämme, ja yleensä se on vaan niin että kun me tehdään jotain, me vaan ollaan niillä ja.. Lorvitaan, halaillaan vaan ja istuskellaan eikä sanota paljon mitään. Mua se ahdistaa, kun olen sellainen ihminen että tarvitsisin koko ajan jotain tekemistä.
Olen yrittänyt saada jätkää talvella laskettelemaan, tai joskus vaikka uimaan kylpylään, tai jos vaikka joskus tehtäisiin jotain muuta yhdessä, muuta kuin istuttaisiin niillä tai joskus harvoin katsottaisiin sen kavereitten kanssa joku leffa.
Mutta ei herraa kiinnosta mikään. Aina vaan helvetti soikoon istutaan niillä tekemässä EI MITÄÄN tai sitten kuuntelen kun se soittaa kitaraa tms.
Todella ahistaa tää tilanne, ei paljon mitään yhteisiä asioita, enkä mua enää kiinnosta sen seura kuten alkuaikoina, mutta en halua enkä vaan VOI erota siitä. Meillä on sama kaveriporukka, enkä kestäis nähdä sitä joka päivä koulussa ja sen ulkopuolella ja tietää ettei se oo enää mun. Sattuis nähä se jonku muun kanssa. Tai ylipäätään nähdä se surullisena. Ja muutenkin.
Anteeksi, tuli kai kilometriviesti ja hyvin sekava jossa ei ole periaatteessa mitään varsinaista asiaa vaan tunteidenpurkua ja sen sellaista.. Mutta kiitos jos luitte. Haluaisin vastauksia! Onko muilla samanlaisia tilanteita? Miten olette selvinneet? Pitäiskö mun vaan yrittää vetää itteni pohjalta (koska oon muutekki siipi maassa ollu pitkän aikaa, mutta kunhan kesä tulee.. kai aurinko sitten herättää mut) ja yrittää vielä, ja miten? Olla ystävällisempi sitä kohtaan (koska oon toisinaan tosi kusipäinen) ja yrittää vaan kestää vaikka sen seurassa olo olis välillä silkkaa kidutusta. Vastauksia!!
Nyt on jo kolmatta kertaa tuo tilanne. Onni, joka kuukausien mittaan muuttuu itseaiheutetuksi tuskaksi. Eikös olekin ihanaa?
Mitä mun pitäisi tehdä? Kun poikaystävän kanssa ei enää teekkään mieli olla muttei halua erota. Alkaa ahdistaa se miten toinen koko ajan roikkuu sussa kiinni, halailee, pusuttelee, muutenkin silleen, ja sitten loukkaan sitä kun en anna sen tehdä niin. Mutta se rasittaa suuresti ja ahistaa kans, toi jatkuva hellyydenkipeys. Itsekin kaipaan hellyyttä mutta liika on liikaa. Muutenkin.. Enää ei jätkän jutut naurata, sen kanssa vietetyt hetket on vaan kiusaantunutta katseen väistämistä ja väkinäistä hymyilyä.
Aluksi on tietysti onnellinen, mutta alkuhuuman jälkeenhän suhteen pitäisi perustua jollekin muulle kuin pelkälle tunteelle? Jos sillallakaan ei ole tukipilareita, ei se pystyssä pysy. Sama juttu. Pitäisi olla vaikka yhteinen harrastus ja/tai kiinnostuksen kohteita (muitakin kuin esim. yks sama leffa josta tykkää) tai jotain.
Mulla ja jätkällä ei mitään. Sillä on bändi. Sitä ei kiinnosta mikään muu kuin soittaminen ja musiikin kuuntelu. Muuta sen elämään ei paljon sitten mahdukaan. Itse rakastan puhumista, kuvaamataidetta, sekä lukemista ja kirjoittamista. Haaveilen kirjailijan ammatista. Se haluaa muusikoksi. Meillä ei ole mitään puhuttavaa keskenämme, ja yleensä se on vaan niin että kun me tehdään jotain, me vaan ollaan niillä ja.. Lorvitaan, halaillaan vaan ja istuskellaan eikä sanota paljon mitään. Mua se ahdistaa, kun olen sellainen ihminen että tarvitsisin koko ajan jotain tekemistä.
Olen yrittänyt saada jätkää talvella laskettelemaan, tai joskus vaikka uimaan kylpylään, tai jos vaikka joskus tehtäisiin jotain muuta yhdessä, muuta kuin istuttaisiin niillä tai joskus harvoin katsottaisiin sen kavereitten kanssa joku leffa.
Mutta ei herraa kiinnosta mikään. Aina vaan helvetti soikoon istutaan niillä tekemässä EI MITÄÄN tai sitten kuuntelen kun se soittaa kitaraa tms.
Todella ahistaa tää tilanne, ei paljon mitään yhteisiä asioita, enkä mua enää kiinnosta sen seura kuten alkuaikoina, mutta en halua enkä vaan VOI erota siitä. Meillä on sama kaveriporukka, enkä kestäis nähdä sitä joka päivä koulussa ja sen ulkopuolella ja tietää ettei se oo enää mun. Sattuis nähä se jonku muun kanssa. Tai ylipäätään nähdä se surullisena. Ja muutenkin.
Anteeksi, tuli kai kilometriviesti ja hyvin sekava jossa ei ole periaatteessa mitään varsinaista asiaa vaan tunteidenpurkua ja sen sellaista.. Mutta kiitos jos luitte. Haluaisin vastauksia! Onko muilla samanlaisia tilanteita? Miten olette selvinneet? Pitäiskö mun vaan yrittää vetää itteni pohjalta (koska oon muutekki siipi maassa ollu pitkän aikaa, mutta kunhan kesä tulee.. kai aurinko sitten herättää mut) ja yrittää vielä, ja miten? Olla ystävällisempi sitä kohtaan (koska oon toisinaan tosi kusipäinen) ja yrittää vaan kestää vaikka sen seurassa olo olis välillä silkkaa kidutusta. Vastauksia!!
Vastaukset 1
Vanhimmat
sun pitäisi erota... alkuhuuman jälkeen näkee oliko se sittenkään se oikea. jos ei ollu niin poikki vaa