Miten te muut jotka sairastatte kaksisuuntaista jaksatte elää? Mä oon sairastanu kuusi vuotta ja tuntuu et sairaus vaan pahenee vuosi vuodelta. Nyt on hyvä lääkitys mut rahat loppui lääkkeisiin ja oon pakosta ollut muutaman päivän ilman lääkkeitä. On kamala olo ja tuntuu kuin mania tai sekavaihe puskisi väkisin päälle vaikka kuinka yritän.
Tänään on syntymäpäiväni ja täytin 21 olen siis nuori vielä. Laimeneeko tää pään pomppoilu koskaan? Onko mitään toivoa?
Mä olen avoliitossa ja rakastan miestäni mut mielialanvaihtelut nostattaa sellaista vihaa välillä ja en hallitse itseäni ja sanojani enkä käytöstäni joka loukkaa toista osapuolta. TUnnen vain tuhoavani toisen. Onko minulla edes oikeus olla kenenkän kanssa kun tunnen olevani niin sairas että en jaksa elää itsenikään kanssa? Kun sanotaan että jos ei rakasta itseään niin ei voi rakastaa muitakaan. Eli ovatko kaikki tunne-elämäni valhetta?
Olenko edes ihminen? Anteeksi sekava teksti mutta en jaksa jos loppuelämäni on tälläistä. Onhan mulla unelmia ja olen aika älykäskin ja perusasiat on kunnossa. JOtenkin tuntuisi harmilliselta päättää elämä nyt.
Eivät sairaalaankaan ota. En kai ole tarpeeksi kipeä tai yrittänyt itsaria tosissaan. Mutta kun tapan itseni teen sen niin että onnistun. Onko sairaalaan ainoa pääsyvaatimus itsemurhan yritys tai psykoosi tai masennus? Mulla on sekavaihe. Enemmänkin mania ja olen turhautunut. Olen vaan liian "järkevä" ja realiteeteissa kiinni lääkärien mielestä niin en pääse sairaalaan. Miten voisin ilmentää sisäisen tuskani? Ei se näy ulos.
Voinko koskaan parantua? En jaksa. Tuntuu että pärähdän kohta johonkin uskontoon apua hakemaan vaikka uskonnot on aiheuttanu paljon hallaa muhun psyykkisesti.
Anteeksi kun en osaa selkeä olla nyt.
Tänään on syntymäpäiväni ja täytin 21 olen siis nuori vielä. Laimeneeko tää pään pomppoilu koskaan? Onko mitään toivoa?
Mä olen avoliitossa ja rakastan miestäni mut mielialanvaihtelut nostattaa sellaista vihaa välillä ja en hallitse itseäni ja sanojani enkä käytöstäni joka loukkaa toista osapuolta. TUnnen vain tuhoavani toisen. Onko minulla edes oikeus olla kenenkän kanssa kun tunnen olevani niin sairas että en jaksa elää itsenikään kanssa? Kun sanotaan että jos ei rakasta itseään niin ei voi rakastaa muitakaan. Eli ovatko kaikki tunne-elämäni valhetta?
Olenko edes ihminen? Anteeksi sekava teksti mutta en jaksa jos loppuelämäni on tälläistä. Onhan mulla unelmia ja olen aika älykäskin ja perusasiat on kunnossa. JOtenkin tuntuisi harmilliselta päättää elämä nyt.
Eivät sairaalaankaan ota. En kai ole tarpeeksi kipeä tai yrittänyt itsaria tosissaan. Mutta kun tapan itseni teen sen niin että onnistun. Onko sairaalaan ainoa pääsyvaatimus itsemurhan yritys tai psykoosi tai masennus? Mulla on sekavaihe. Enemmänkin mania ja olen turhautunut. Olen vaan liian "järkevä" ja realiteeteissa kiinni lääkärien mielestä niin en pääse sairaalaan. Miten voisin ilmentää sisäisen tuskani? Ei se näy ulos.
Voinko koskaan parantua? En jaksa. Tuntuu että pärähdän kohta johonkin uskontoon apua hakemaan vaikka uskonnot on aiheuttanu paljon hallaa muhun psyykkisesti.
Anteeksi kun en osaa selkeä olla nyt.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen sairastanut kaksisuuntaista yli 30 vuotta. Onnekseni olen ollut enimmäkseen hypomaaninen, jolloin jaksamisongelmaa ei ole ollut.
Seitsemän vuotta sitten minulla alkoi vakavan depression kausi, johon liittyi sekamuotoisia ja nopeasti syklaavia jaksoja. Olin itsetuhoisten ajatusten vallassa kaksi vuotta. Pääsin laitokseen itsemurha-ajatusteni johdosta. Mielestäni sinunkin pitäisi päästä laitoshoitoon pikaisesti. Oletko tehnyt psykiatrillesi selväksi, että olet itsetuhoinen vakavissa määrin.
Kirjoitat, että lääkkeet loppuivat rahapulaan. Oletko tietoinen siitä, että kaksisuuntaista sairastava on psykiatrin B-lausunnolla oikeutettu lääkkeiden erityiskorvattavuuteen (ns. 112 merkintä), jolloin kolmen kuukauden lääkkeet maksavat 3 euroa. Voit myös saada sosiaalitoimistolta maksusitoumuksen apteekkiin, jolloin lääkkeet eivät maksa sinulle mitään. On ihmisyyden vastaista pitää bipolaaria sairastavaa ilman lääkkeitä.
Tiedän kokemuksesta, että kurjimmankin olon jälkeen löytyy hyviä hetkiä. Pyri uskomaan siihen.
Voimia sinulle.
Ei mulle ole kerrottu korvattavuudesta yhtikäs mitään.
Luin tos Kelan sivuilta et pitäis olla psykoosikin vielä. Mut ei lääkärit usko et mulla on harhoja vaikka niitä on oikeasti ollut elämän ajan. Ne vaan on sellaisia harhoja jotka pystyn peittämään muilta. Kosketus harhoja (tunnen et joku koskettaa vaikkei koskisikaan, kirjottaa otsaan tms.), kuulen omia ajatuksiani ääninä, pelkään ihmisten vihaavan minua, pelkään tulevani myrkytetyksi. Mutta koska olen niin järkevä, älykäs ja fiksu (niinkuin aina mulle hoetaan vaikken aina usko) niin ei ymmärretä että kärsin harhoista. En kehtaa niistä kertoakkaan koska pelkään että mun epäiltäis valehtelevan.
maksusitoumuksen..!!!!
oon sairastanu teini-iästä saakka,tai lapsuudesta vaikeaa sanoa..mut isälläkin on,sain diaknosin vasta aikuisena,sitä ennen sanottiin että oon masentunut.
Musta tuntuu et Psykot ei vaan siks tee diaknosia nuorelle,ettei nuori itse leimaa itseään, vaan jatkais elämäänsä.
Mä lähinnä kuulen harhoja muut puhuu muka musta,katsoo pahasti,ajattelee kamalia..
ja kuulen myös omat ajatukseni kun kaksin puheluna päässäni(harvoin nykyään), ja jotain näkyjä on ollut,mut ne on niin lapsellisia et en tiedä voiks niitä laittaa tän piikkiin..
psykoottisuutta EI saa enää, ei ole aikoihin saanut, 112 merkintää KELA-korttiin=)
Eli murto-osa bipoista saa nykyisin tuon 112:n
Itsellä bipo, eikä koodia 112, ja ei, en ole siihen edes oikeutettu, eli olen asian selvittänyt perin pohjin. Lääkkeet saan normaalilla 42%:n peruskorvattavuudella, kuten jokainen saa. Edellyttäen että lääke kuuluu korvauksen piiriin.
Ja maksusitoumushan edellyttää sitä että tulot ovat niin alhaiset ettei itsellä ole varaa lääkkeisiin, eli ei niitä niin vain saada sieltä sos.virastosta
ne puolisonkin tulot siihen mukaan.
että saat parasta mahdollista hoitoa ja esim. sitä erityiskorvattavuutta ( mahdollisesti!!), niin ilman muutahan kannattaa olla rehellinen hoitavaa tahoa kohtaan.
Miksi ihmeessä alan ammattilaiset epäilisivät sinun valehtevan?? Kun he tietävät mitä bipouteen saattaa kuulua.
Oletko saanut noin nuorena diagnoosin, siis sinulla on ollut bipo, ilman kysymysmerkkiä, diagnosoituna kaikki nuo vuodet?
on diagnosoitu bipoksi 15 vuotiaana?
Kerro ihmeessä psykiatrillesi harhoistasi. Hoito onnistuu parhaiten, kun hoitava lääkäri tietää kaikki oireet. Ja lääkärillä ei ole oikeutta epäillä potilasta valehtelijaksi, enkä usko hyvien lääkärien niin tekevänkään.
Kuvailemillasi oireilla olet selkeästi psykoottinen ja näin ollen oikeutettu 112 merkintään ja erityiskorvattaviin lääkkeisiin. Minutkin on todettu psykoottiseksi paljon vähemmin oirein.
Voimia sinulle
kyllä sun täytyy kertoa asioista muille...:)...se voisi ihan oikeati helpottaa oloa...minäkin olen koittanut elää raittiina,koska se on ainut lääke alkoholismiin,olen siis ihan tavallinen ihminen,mulle ei vaan viina sovi...kyllä siihen sinunkin sairauteen täytyisi saada hoitoa,heti kun mahdollista,lainaat vaikka joltain rahat ja maksat sitten kun itse saat rahaa..ja niistä harhoista voi aina ajatella että ne ei ole totta,se sairaushan ne esiin tuo,muistan kerran nähneeni ihan olemattomia,jotan suljin silmät ja sanoin vaan että menkää pois,kyllä menivätkin,sinun kohdalla vain se lääkitys voi auttaa...minua auttaa vaan se etten juo..
"Miten te muut jotka sairastatte kaksisuuntaista jaksatte elää?"
Huonosti. Sairaalahoitoon päädyin aikanaan, kun yritin tappaa itseni. Psykoottisuutta ei ole ollut 6 vuoteen, lääkitys poisti sen. Viimeisin masennusjakso on kestänyt 3 vuotta eikä sen loppua näy. Masennus voi kuulemma kestää huomattavasti pidempäänkin kuin 3 vuotta. Tuntuu käsittämättömältä, miten ihmiset voivat tehdä kahta asiaa näistä samanaikaisesti: opiskelu, työ, perhe, kun minä en jaksa edes yhtä. Tällä hetkellä lihavuudesta johtuva rumuus eristää minut muista. Pelkään toisia ja häpeän itseäni.
Joo, itsellänikin neljäs masennusvuosi menossa, viimeisestä psykoosista 5 vuotta. Huonosti tän sairauden kanssa jaksaa elää, nyt oon vuoden verran pystynyt olee töissä ja tuntuu välillä, et on ylivoimaista.
Ei jaksa pitää yhteyttä ihmisiin ja eristäytyy. Tosin pääsiäisenä oli parempi kausi, mutta nyt taas mielialat tosi alhaalla, ja öisin saan huonosti unta.
Ennen olin vireä ja sosiaalinen, nyt pelkään ihmisiä ja ajoittain olen lähes lamaantunut.
Mut oikean lääkityksen kanssa tänkin sairauden kanssa pystyy elämään. Kyllä jokaiselle tässä maailmassa paikka löytyy.
Voimia kaikille bipoille!
mene vaikka sängyn pohjalle köllöttämään kun pahin olo iskee...itse olen elänyt aika tasapainoisesti nyt jo jonkun aikaa..mutta nyt en tiedä mistä johtuu,hormooneista?vai mistä,kun yhtäkkiä on tullut kummia mielihaluja,joita en todellakaan toivoisi itselläni olevan..(en ole siis raskaana oleva)...vaikka ei sairautta ole niin joskus ihan tavallisellakin ihmisellä tuntuu menevän pasmat sekaisin,ja se rassaa vaikuttaen parisuhteeseeni ja perheeseeni...täytyy varmaan vaan odottaa että ohi menee...koittaa olla kärsivällinen...
Tosin minut dignosoitiin jo tammikuussa ja vielä olen ilman uutta Kela-korttia!
Mikä maksaa, mietin vaan.
Olin niin pöllö alkuun etten tajunnut edes pistää apteekin kuitteja talteen, nekin saa sitten takaisin kunhan saisi ensin sen 3 euron oikeuden.
Huom, minä tässä elän 440 euron sairauspäivärahalla joten tiukkaa on.
Ei uusi Kelakortti maksa mitään.