Sain viime viikolla ilmoituksen, että pääsin hakemaani työhön. Luulisi että olisin innoissani. Mutta kun en ole. Ja pyydän heti alkuun anteeksi niiltä, jotka ovat ilman työtä. Itse olin akateemisesta koulutuksestani ja 4 vuoden työkokemuksestani huolimatta juuri 6 kk ilman duunia. Ei ole kivaa ja siinä mielessä en kyllä saisi valittaa.
Työpaikoista on tällä hetkellä todella kova kilpailu ja siksi jouduinkin hakemaan myös työtehtäviin, joihin en parempana aikana olisi hakenut. Olen aiemmassa työssäni välillä joutunut tekemään näitä samoja tehtäviä ja muistan aina ajatelleeni, että "voi perse näitä hommia, vetäisin kyllä itseni narun jatkoksi jos tätä paskaa joutuisi jatkuvasti tekemään". Kyseiset hommat ei siis nappaa ei sitten vähääkään. Ja nyt sitten tämä juuri saamani työ on käytännössä kokonaan juuri "sitä paskaa". Etukäteen jo ottaa päähän koko työ. Palkkakin laski todella reilusti aiempaan työhöni verrattuna (tuhansia vanhoja markkoja kuussa). Mutta ei työttömänäkään halua olla. Ja jos olisin joutunut olemaan pidempään työttömänä, olisi seuraavaa työpaikkaa ollut vaikeampi saada. Nyt pitää vain ottaa tämä työ vastaan, yrittää koota itsensä ja asenteensa ja näyttää työpaikalla iloista naamaa. Mutta koko ajan haen muita hommia ja yritän löytää työtä joka kiinnostaa. Sillä ainakaan minulle työ ei ole elämän tärkeimpiä asioita, enkä ole kovin urasuuntautunut. Kunhan pääsisi joskus työhön, jossa oikeasti viihtyy ja josta vielä tienaa sen verran hyvin, että voi perheensä elättää ilman kitumista.
Työpaikoista on tällä hetkellä todella kova kilpailu ja siksi jouduinkin hakemaan myös työtehtäviin, joihin en parempana aikana olisi hakenut. Olen aiemmassa työssäni välillä joutunut tekemään näitä samoja tehtäviä ja muistan aina ajatelleeni, että "voi perse näitä hommia, vetäisin kyllä itseni narun jatkoksi jos tätä paskaa joutuisi jatkuvasti tekemään". Kyseiset hommat ei siis nappaa ei sitten vähääkään. Ja nyt sitten tämä juuri saamani työ on käytännössä kokonaan juuri "sitä paskaa". Etukäteen jo ottaa päähän koko työ. Palkkakin laski todella reilusti aiempaan työhöni verrattuna (tuhansia vanhoja markkoja kuussa). Mutta ei työttömänäkään halua olla. Ja jos olisin joutunut olemaan pidempään työttömänä, olisi seuraavaa työpaikkaa ollut vaikeampi saada. Nyt pitää vain ottaa tämä työ vastaan, yrittää koota itsensä ja asenteensa ja näyttää työpaikalla iloista naamaa. Mutta koko ajan haen muita hommia ja yritän löytää työtä joka kiinnostaa. Sillä ainakaan minulle työ ei ole elämän tärkeimpiä asioita, enkä ole kovin urasuuntautunut. Kunhan pääsisi joskus työhön, jossa oikeasti viihtyy ja josta vielä tienaa sen verran hyvin, että voi perheensä elättää ilman kitumista.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Itse olen ollut jo yli 7 kk ilman töitä ja kyllä tässä on itsekin joutunut jo nöyrtymään hakemiensa työpaikkojen suhteen. Ja nyt kun olen pudottanut olennaisesti palkkatoivettani, olen sentään päässyt jo muutamaan haastatteluun. Tuntuu vain niin surkealta kun joutuu tinkimään palkastaan niin paljon aiempaan verrattuna. Minusta työnantajat käyttävät selvästi hyväkseen tätä tilannetta, jossa jokaista työpaikkaa hakee ainakin pääkaupunkiseudulla vähintään kymmeniä ja jopa satoja hakijoita. Itse ainakin olen saanut jo useista työpaikoista kirjeen tyyliin: "kiitos hakemuksestanne... hakijoita oli 140 ja paikkaan valittiin Mauno Möttönen tiesmistä". Masentaa... :(
Ajattele, että ehkä siinä työpaikassa voi joskus edetä ylemmäksi. Sillä sinulla on nyt jalka tukevasti sisällä siinä työpaikassa. Jonain kauniina päivänä sinut palkitaan ja pääset "parempiin" paikkoihin.
Et ole yhtään kummallinen, vaan on luonnollista, että työltään odottaa tiettyjä motivaatiotekijöitä kuten mielekkyyttä ja mahdollisuutta suhtautua työhönsä intohimoisesti. Minua pieni palkka ei motivoi. Ja mitä palkkaa saavat johtajat, jotka ovat potkineet väkeä pellolle, mutta pitäneet omat paikkansa. Lisäksi heillä on optionsa.
Olen ollut nyt muutaman kuukauden työttömänä - muutama haastattelu on ollut, mutta ei ole tärpännyt. En tiedä kuinka pienellä palkalla pitäisi suostua. Ei tosiaankaan motivoi liksa, josta laskujen ja elinkustannusten jälkeen ei jää mitään säästöön.
Aivan samoja ajatuksia...itse olen ns. sattumalta ajautunut naisvaltaiselle matalapalkka-alalle, ja teen työtä elättääkseni itseni. Mitään "kicksejä" tai tyytyväisyyttä tämä ei anna, ei liioin varakkuutta.
Itse ajattelin nuorena, että kun suorittaa akateemisen tutkinnon, pääsee ajastaan pitkälle ja hyviin töihin. Tässä lopputulos. Välissä oli minullakin työttömyysjaksoja, joten ei sekään enää houkuttaisi. Työttömänä ajauduin viettämään aikaa kapakoihin, meinasi tulla täydellinen alamäki. Toisaalta hain silloinkin raivokkaasti töitä, koska lienen omaksunut protestanttisen etiikan periaatteen "otsa hiessä sinun pitää leipäsi ansaitseman".
Kaikesta huolimatta en osaa olla oikein iloinenkaan. Tiedän, että moni on minullekin kateellinen; on vakinaistyyppinen työ, vakio-kk-liksa jne. Lisäksi olen fyysisesti suht terve (henkisestä puolesta en sanoisi näin...), on vaimo ja katto pään päällä. Tärkeä elementti eli työn sisältö ja mielekkyys ei kuitenkaan täyty kohdallani. Joka ikinen aamu on kuin tervan juontia, viikonlopun jälkeen on yhtä tuskaa laahautua konttoriin.
Konttorissa odottaa sama toisinto: valtava torni papereita, soittopyyntöjä, tauotonta puhelimen pirinää. Työpäivän jälkeen on täysin nuutunut olo, ja alkaa miettimään miksi olen täällä. Seuraan joitakin työkavereita, jotka saavat -varmistettu- huomattavasti parempaa palkkaa, vähemmän töitä, ja nekin mielekkäitä. Olen koettanut edetä urallani, tuloksetta. Ns. viidakkorumpu kertoo sen, että etenemiseen tarvitaan ruskeakielisyyttä ja oikeiden henkilöiden kaveruutta, muuten ei onnistu.
Välillä tulee mieleen, että pitääkö heittäytyä narun jatkoksi, vaan ei ole uskaltanut. Aina tulee se viimeisin ajatus, että ehkä se siitä vielä tulevaisuudessa...Kuitenkin sama motivoimaton raadanta jatkuu päivästä päivään, vuodesta toiseen, ja nyt on alkanut laskea kuinka kauan on eläkeikään. Siis jo nyt, alle nelikymppisenä! Tämä kertonee jo motivaatioasteen.
Ainoat asiat, mitkä estävät minua kävelemästä ulos duunistani, ovat vaimo sekä se tieto, että moni muu tekee yhtä huonolla motivaatiolla vielä matalapalkkaisempaa ja vielä epämiellyttävämpää työtä pelkästään ansaitakseen elantonsa ja saadakseen jonkinlaisen päivärytmin.
Kylläpä riipaisi lukea kuvauksesi. Tosin olen vasta alle kolmekymppinen ja laskeskelen jo aikaa eläkeikään (otin juuri vakuutuksenkin, jotta voin jäädä aikaisemmin!). Opiskelin pitkään ja olen päätynyt maisterina juuri niihin työtehtäviin, mihin olen pyrkinytkin.
Mutta mistäpä repäisisin motivaation??? Ei jaksa paljoa kiinnostaa tämä muiden asettamien tavoitteiden toteuttaminen. Itse asiassa vain ahdistaa kuunnella, mitä kaikkea minulta odotetaan. Välillä toivon, että voisin vain istua jossakin pölyisessä arkistossa helpossa ja itsenäisessä työssä leimaamassa papereita.
Eli jos yhtään lohduttaa miesmaisteri, se palkka ei lievitä kipuja yhtään, jos sisältö ei kiinnosta. Näe itse tulevaisuudessa vain kaksi vaihtoehtoa: joko jostain täytyy löytyä joku unelmatyö, jolle haluan omistaa elämäni. Ehkä jaksan vielä pari vuotta etsiä sitä. Jos ei löydy, hakeudun vähitellen suorittaviin tehtäviin, joihin kuitenkin edellytetään akateeminen tutkinto.
Toisaalta kun katselen esim. pyhäsunnuntaina kukkakaupan myyjää, häpeän sitä, etten osaa yhtään nauttia omasta, hyvinpalkastusta siististä sisätyöstäni. Mutta eipä se muiden vielä lohduttomampi kohtalo omaani yhtään paranna!
Ja kyllä kadehdituttaa katsella tuttavia, jotka ovat perineet omaisuuksia ja joille työnteko on oma valinta, ei elannon tuova pakko.
Sain muutamia vuosia tehdä edes lähes koulutustani vastaavaa työtä. Työkaverit olivat kivoja ja tein freena vielä lisähommia.
Tuli YT-neuvottelut ja firma myytiin.
Toimenkuva muuttui täysin. Nyt sitä istutaan callcenterissa 1500 euroa kuukaudessa.
Eikä uusia töitä tipu, kun ikää on 33 vuotta ja kyselevät perheen perustamista haastatteluissa.
En ole ainoa, jolla on samanlainen tilanne.
Itse asiassa lähes jokainen akateeminen tuttavani on asiakaspalvelussa töissä, kuka missäkin: kaupoissa, kirjastoissa, pankeissa, kassoilla, puhelinvaihteissa.
Meitä on liikaa ja työpaikkoja liian vähän.
Samaan aikaan valmistuneet tutut lääkärit nauttivat 3000-4500 euron kuukausipalkkaa ja elävät pelotta!
Varmasti monella on tuon suuntaisia ajatuksia, et siis ole yksin. Itse olen ollut työttömänä jo yli puoli vuotta, eikä tämä herkkua ole.
Koulutusta on, muttei työtä saa mistään. Koulutusten harjoittelujaksot ovat olleet aina todellista pakkopullaa, joka aamu mietin mitä helvettiä teen siinä paikassa. Toivoisin myös löytäväni työn, joka oikeasti motivoi eikä tarvitsisi kituuttaa. Ihan mitä tahansa työtä en tosin voi tehdä allergioideni takia, sekin ottaa päähän. Olisin jo siivoamassa/kassalla tms. työssä heti, jos se vain olisi mahdollista.
Rahaa ei mistään tule koska puolison tulot ovat hieman liian korkeat. Suomessa ei tosiaan kannata asua saman katon alla, paitsi opiskelijoiden. Työhaastatteluihin asti en ole päässyt, vaikka hakenut olen moneen paikkaan. Pätkätyötkään tilapäistyötä järjestävillä firmoilla eivät oikein innosta. Nyt sitten alennun firmalle "ilmaistyövoimaksi", eli menen työkkärin kautta parin kuukauden mittaiseen työelämävalmennukseen. Saa siitä edes sen 400 euroa/kk.
Jotenkin tuntuu toivottomalta.
Valmistuin laman aikaan jälkimainingeissa. Ensimmäiset kaksi vuotta kaupassa, neuvonnassa.
Palkka oli hyvä, vuosiansiot silloisten verolippujen mukaan 25000 euroa ja ylikin kun oli kaikkia lisiä.
'Pääsin' konttoritöihin. Piti alistua palkanalennukseen kun oli toiveita että pääsisi etenemään. Katin kontit. Firma aloitti YT-kierteen, ja työt lisääntyivät, tuli aina vain enemmän ja enemmän uusia tehtäviä (postitusta, puhelimeen vastaamista, tallennushommia) sitä mukaa kun muita irtisanottiin.
Tuli siirto toiselle osastolle tallentamaan.
Nyt on palkkataso jo alle 20000 euroa vuodessa.
Olisi kiva päästä joskus matkustelemaan, ostelemaan kalliita tai laadukkaita tuotteita.
Noh, opiskelen nyt toista akateemista tutkintoa avoimessa korkeakoulussa aluksi.
Ehkä joskus tämän tilanteen loputtua minäkin pääsen nauttimaan helpommasta elämästä.
Kaupan kassalle en enää pääse, kun pitävät ylikoulutettuna......olen hakenut vaikka minne...
"Tekisi mieli päästä matkustamaan ja ostamaan kalliita ja laadukkaita tavaroita". Joopa joo! Jumankeuta ole iloinen että sulla on edes liki 20 te:n vuositulot! Monilla ei ole kuin peruspäiväraha.
Tekeekö sinusta muka muita paremman ja oikeutetumman sun korkeakoulututkintosi? Kuules, jos olisit alun alkaen halunnut hyviin ansioihin lyhyellä koulutuksella, olisit suorittanut joko merkonomitutkinnon tai sitten prosessinhoitajan tutkinnon ammiksessa (esim.paperiteollisuus).
Ole tyytyväinen että sulla on työ! Käy myös jouluaattona Veikko Hurstin järjestämässä köyhien joulujuhlassa Hesassa, näet oikean elämän.
Sun kaltaisiasi on paljon. Justiinsa yksi tuttavani kieltäytyi 3000e/kk työstä koska työnantaja "vaikea ihminen". Samoja juttuja kuulen jatkuvasti, pääasiassa työssäolijoilta tai korkealla ansiosidonnaisella korvauksella toimeen tulevalta. En tahdo työtöntä loukata, kun itsekin olen, mutta olis paljon parempi kun pitäis mölyt mahassa jos rahaa riittää muuhunkin kuin välttämättömiin menoihin.
Kummallinen kylläkin olet.
Olepas nyt ensiksi edes pari vuotta työttömänä tienaten noin 4000e vuodessa! Samaan aikaan voisit laittaa noin 300 työhakemusta ja käydä toteamassa, että alle 40v on liian vanha, tai liian pätevä, tai että työssä ei ole taidoillesi tarpeeksi haastetta, yms typeriä kakaroiden selityksiä. Ajattelepa että jos sun työnanatajasi tietäisi sun todellisen asenteesi työhön? Veikkaan ettei potkujen tuloa tarttis kauan odottaa. Sinua henk koht tuntematta en tahdo enenpiä vuodatella, eihän sitä koskaan tiedä kuinka rankka se sun hommas oikeesti on, sulle!
Jos haluut vaihtaa, mä tulen ihan mielelläni töihin sun tilalles. Positiivisesti kuitenkin hyvät Joulut ja Jaksamista. (hymiö)
Hyvä ihminen sano itsesi irti ja painu huolimatta akateemisesta koulutuksesta yhteiskunnan elätiksi.
Jos moraalisi on tuota tasoa niin varmaan pystyt siihen, kukaan ei pakota sinua töihin.