Minun isäni, 70v. lienee juuri sairastunut - tai siis juuri saanut diagnoosin - tähän sairauteen. Lauantaina hän meni äitini seurassa lääkäriin, ja heidän koko päivänsä meni siellä. Isän oireet olivat jatkuva ihon kutina, jonkin verran ylävatsakipuja, tummentunut virtsa ja vaalea uloste. Hän oli myös silminnähden keltainen. Ajattelimme perhepiirissä - minä ja sisareni - että kyse oli kookkaasta sappikivestä ( 4 x 2 cm) joka on isälläni todettu vuosia sitten. Sairaalassa lääkärien huomio kiinnittyi kuitenkin yksinomaa haimaan, joka oli kuulemma kovin sairaan näköinen. Isältäni otettiin ilmeisesti röntgenkuva, viipalekuvauksessa hän oli, ja sappiteiden avaamiseksi laitettiin tähystyksessä stentti ja haimasta otettiin samassa yhteydessä koepala. Tänään hän pääsi kotiin oltuaan sairaalassa neljä yötä. Joka päivä kävimme isää sairaalassa katsomassa, ja tänään kävin vanhempieni kotona. Isä oli sairaalasta äidille soitettuaan sanonut, että kertoo sitten kotona mitä lääkäri sanoi. No, he ovat ehtineet keskustella, mutta minulle he eivät kertoneet mitään. Kyselin pari kertaa varovasti, mutta he menivät kovin vaisuiksi ja ajattelin, että parempi antaa heidän ensin käsitellä asiaa itse ja kertoa sitten kun ovat valmiita siihen. En siis tiedä onko kyseessä jotain vakavaa vai ei. Mutta jos nyt olisi selvitty pelkällä säikähdyksellä, niin kai he olisivat sanoneet, että kaikki on hyvin?
Meidän kotona ei kuitenkaan koskaan olla oltu kovin avoimia ja arkoja aiheita on aina karteltu. Muistan jo lapsesta, kun äiti usein vastasi kysymyksiini, että tämä ei nyt ole lasten asia. Jäin aina vaille vastauksia ja se oli todella turhauttavaa. Lisäksi siinä sitten alkaa kuvitella vaikka mitä.
Tuleekohan pian se aika että he kertovat meille tyttärille mistä tässä haimahommelissa on kyse, vai jääkö tässä taas jonkinlaiseen tyhjiöön, jossa kaikenlainen tunnepuoli pitää pistää pakkaseen; minun kysymyksilläni ei ole väliä, minulle ei tarvitse kestoa. Tuntuu että tässä tulee taas vähintään puolihulluksi ainakin. Mutta lähinnä tämä asia koskettaa nyt heitä kahta (isää ja äitiä) joten en halua painostaa kyselemällä ennekuin itse työstävät asian keskenään. Onko kenelläkään mitään valaisevaa kommentoitavaa tähän asiaan?
Meidän kotona ei kuitenkaan koskaan olla oltu kovin avoimia ja arkoja aiheita on aina karteltu. Muistan jo lapsesta, kun äiti usein vastasi kysymyksiini, että tämä ei nyt ole lasten asia. Jäin aina vaille vastauksia ja se oli todella turhauttavaa. Lisäksi siinä sitten alkaa kuvitella vaikka mitä.
Tuleekohan pian se aika että he kertovat meille tyttärille mistä tässä haimahommelissa on kyse, vai jääkö tässä taas jonkinlaiseen tyhjiöön, jossa kaikenlainen tunnepuoli pitää pistää pakkaseen; minun kysymyksilläni ei ole väliä, minulle ei tarvitse kestoa. Tuntuu että tässä tulee taas vähintään puolihulluksi ainakin. Mutta lähinnä tämä asia koskettaa nyt heitä kahta (isää ja äitiä) joten en halua painostaa kyselemällä ennekuin itse työstävät asian keskenään. Onko kenelläkään mitään valaisevaa kommentoitavaa tähän asiaan?
Vastaukset 1
Vanhimmat
haimasyöpä, niin voi sanoa että tilanne on vakava.
Tehokkailla joskin rankoilla hoidoilla saadaan usein tilanne hallintaan. Harva paranee kokonaan, mutta pystyy elämään pitkäänkin tautinsa kanssa.
Jotenkin tuntuu, että heidän tulisi rehellisesti kertoa sulle mitä lääkäri sanoi.
Sua ei saisi pitää pimennossa ja epävarmuudessa.
Kyllä asia koskee myös lapsia.
Vanhemmat ovat heille yleensä hyvin rakkaita, mutta eri perheissä erilainen tapa käsitellä asioita.
Sain itse syöpädiagnoosin syksyllä ja kerroin heti lapsilleni 40v ja 33v.
Sai käydä läpi ja pohtia yhdessä heidän kanssaan.
En olis millään voinut salata heiltä totuutta.