Elämä karkaa

niissä suhteissa sitten menee pieleen?

vaikea uskoa jotta ei olisi naisia jonoksi asti, jos hyvä työ, harrastukset ja muutenkin asiat kunnossa!

Ongelmasi siis on se, että löydä aitoa ihmissuhdetta ja sinusta tuntuu, että se on rahan vika? No ehkä sun sitten pitäisi tehdä joku iso elämänmuutos, kun tunnut itsekin arvostana sitä kaikkea "hienoa" ts. arvostat itsetuntosi pönkittämistä kaikella epäoleellisella. Siitähän siinä kaikessa "hienossa" on kyse, nousta ylemmäs niin arvostusrappusia, vaikka sisällä on oikeasti tyhjyyttä. No kirjoituksestasi huomaa, että tiedät itsekin vastauksesi ongelmiisi, mutta et ehkä uskalla sitä tehdä, ja ei, se oikea ratkaisu ei tosiaankaan ole se ysi ottassa.

Mielessäni pyörivät samantyyppiset ajatukset kuin sinulla. Meillä on neljännesvuosisata ikäeroa sukupuolen lisäksi. Minulla on ns. hyvä ja mielenkiintoinen työ, ulospäin kaikki hyvin, kavereita ja kuljen omia polkujani. Olen eronnut kaksi kertaa, kerran omasta aloitteestani ja toisen kerran minut jätettiin. Siitä oli vaikea toipua, olin luullut oppineeni parisuhteen hoitamiskuviot tähän ikään mennessä ja näillä kokemuksilla.

Kun on oikein vaikeaa - vaikka kuinka vaikeaa niin älä tee itsellesi mitään. Ajattele sitä loppuiän kestävää tuskaa, minkä vääjäämättä aiheuttaisittaisit läheisillesi. Sulje se vaihtoehto lopullisesti pois mielestäsi. Tosi vaikeat hetket eivät ole ikuisia. Ota tai "anna" itsellesi silloin sairauslomaa, jolloin annat itsesi rypeä itsesäälissä. Kyllä siihenkin kyllästyy...

Sinä olet nuori. Lähde puoleksi vuodeksi erilaisiin töihin jonnekin Timbuktuun. Tai New Yorkiin roskakuskin apulaiseksi. What ever. Repäise itsesi hetkeksi irti ahdistavista kuvioista. Maailman katseleminen muualtapäin antaa uusia näkökulmia ja aikalisän.

Terkkuja!

Olen susta muutaman vuoden nuorempi ja näen tilanteessasi vielä paljon positiivisiakin puolia. Itse on tullut opiskeltua opintojen loppusuoralle, mutta vielä pitäisi vähän puristaa, mikä on tällä hetkellä täysin mahdotonta. Lopputyö roikkuu ja roikkunut jo vähän aikaa, valmiiksi luullut opintoni eivät olleetkaan niin valmiit ja ala jolle pitäisi valmistua kuolee käsiin. Koko koulu on ollut kaikenkaikkiaan yhtä kärsimysten tietä, joka huipentui tuohon lopputyöhön. Olisi pitänyt ajoissa tehdä niinkuin itsestä tuntuu ja lopettaa koko koulu ja etsiä jotakin muuta, eikä elää toisten unelmaa ja yrittää olla jotain mikä ihmisten mielästä on niin hienoo ja tavoteltavaa. No se on nyt myöhäistä, kun pitäisi opintoja tässä vielä muka jatkaa jollekkin alalle millä olisi toivoa. Motivaatio=0

Naistilanteeni ja kaveritilanteeni on lähes identtinen kanssasi. Turpiin tullut muutamaan otteeseen ja olen päätynyt samaan tilanteeseen kanssasi. Kirves on lentänyt kaivoon jo jokin aika sitten, eikä enää edes jaksa tavoitella mitään parisuhteita ja olen jo niin tottunut yksinelämiseen, ettei siitä mitään varmasti tulisikaan. Kaveritilanteeni oli samanlainen kuin sinullakin, kunnes tämä paska tuli huipennukseensa. Tuli edes vietetyä aikaa kavereiden kanssa kotipaikkakunnalla silloin tällöin, mutta lopulta en enää jaksanut pitää naamaria päällä. Meni viimesetkin voimat ja elämän halut kuunnellessa toisten ylistys juttuja elämistään, töistään, matkoistaan, autoistaan, taloistaan, uusista ostoksistaan ja perheistään. Siinä sitten itse yritti hymyillä ja teeskennellä, että hyvin menee itelläkin. Lopulta oli helpompi sanoa, että on jotain muuta menoa ja pitää puhelinta kiinni. Koulusta kavereita ei ole löytynyt, eikä tällä viime aikaisella "kerta kahdessa viikossa syömässä" opiskelu innolla kyllä löydykkään, eikä tarvikkaan.

No sulla on edes rahaa, mulla loppuu nekin kohta ja valtion avutkin, jos tässä ei lottovoittoa tule. Kesätyöillä olen tähän mennessä pääasiassa elänyt, mutta nekin jäi haaveeksi ensi kesäksi. Sitten pitäsi vielä alalta löytää vakihommiakin. Viimeinen naula arkkuun tuli reilut kolme kuukautta takaperin kun satutin itseni pahasti ja viimeinen henkireikäni, liikunta, loppui siihen. Lääkäristä tuli tutut lorut, tule takaisin jos ei asetu itestään ja syö buranaa. Ei ole asettunut, mutta lääkäriin en enään mene.

Mietin tossa, että olen ollut elämässäni viimeksi onnellinen kuukauden ajan noin 6 vuotta takaperin. Sen jälkeen elämäni on ollut yhtä alamäkeä, joka on jyrkentynyt viimeisen puolenvuoden aikana vapaaksi pudotukseksi. Tuo sinullekin tuttu millään ei ole mitään väliä on joka hetkinen tunne. Olen yrittäny peri suomalaiseen tapaan ottaa itseäni niskasta kiinni pariin otteeseen, tuloksetta. Viimeisten kuukausien aikana en ole edes sitä jaksanut yrittää. Sen päätöksen olen kuitenkin tehnyt että millekkään kallonkutistajalle tai lääkärille en mene.

Aika näyttää todellakin, mutta tässä on odoteltu nyt reilu puoli vuotta ja huonompaan on koko ajan menty. Joka aamu on sama olo, tätä paskaa taas. Pistää miettimään, olisiko ollut parempi jos ei olisikaan heränny. Välillä raivokohtauksia ja tavarat lentää, välillä itketään kädet naamalla, välillä taas ei jaksa sängystä nousta ennen iltaa. Aina väsynyt ja vetämätön olo, mutta nukkumaan ei kuitenkaan kunnolla pysty. Kaikki motivaatio kaikkeen on täysin mennyttä. Pienen pienikin vastoinkäyminen ja kaikki yrittäminen loppuu siihen. Kunnioitus omia vanhempia kohtaan on ainut mikä on vienyt tänne asti. Niitäkään ei ole jaksanut käydä kuukausiin kattomassa, kun ei jaksa naamaria enään vetää naamalle.

Ei oikein näe poispääsy tietä tästä tilanteesta. Sulla sensijaan on kuitenkin koulutus, työ, rahaa, kavereita. Niissäkin on aika paljon tähän elämään. Kun olisikin edes koulutus ja töitä, sekin olisi jotakin. Nyt tuntuu että kaikki on niin sanotusti mennyttä: kaverit, koulu, työt, terveys, motivaatio kaikkeen, elämän halu.

Tsemppiä kuitenkin sulle, toivottavasti se aurinko rupeaisi paistamaan ennenkuin on liian myöhäistä ja voisi vielä joskus olla onnellinen

Olisitko onnellinen just nyt,jos sinulla olisi naikkonen ja hän haluaisi kanssasi lapsia vaikkapa kolme.??????Muksuissa ja perheessä on tosi kova homma.

Jokainen tässä maailmassa hakee onnellisuutta ja rauhaa sisälleen. Kuka rahalla, kuka päihteillä jne. Tapoja on niin monta kuin on ihmisiäkin. Se sulta puuttuu, mikä on surullista, eikä helppoa löytää, mutta on tosi hienoa että olet huomannut ettei raha tuo onnea. Tottakai tietty määrä tarvitaan rahaa, koska köyhyysrajan toisella puolella ei voi taas sielläkään olla kovin onnellinen. Mä en myöskään oo tällä hetkellä onnellinen kuin hetkittäin, vaikka on 3 lasta, 2 koiraa ja mies. Mulla on diagnosoitu vakava masennus ½-vuotta sitten, oon siitä asti ollu vakityöpaikasta saikulla. Oon aina ollut hyvin työteliäs ja aina jotain piti olla saavuttamassa. Nyt tän saikun aikana oon tajunnut kuin hölmöä sellanen asioiden perässä juoksentelu on, kun me kuitenkin eletään täällä vaan yks tuulenhenkäys. Viimeeksi jäi käteen palkasta käteen 890€ ja sossun luukullahan tässä käydään kun on 200 000 € omakotitalosta velkaa. Miehelläkin loppui työt, kun koko tuotantolaitos suljettiin. Ulkopuolisen korviin kuullostaa aika säälittävältä, mut mä taas en oo vielä koskaan saanut näin paljon aikaa olla perheeni kanssa, kaikki äitiyslomatkin meni töitä tehdessä. Ei täältä saa mitään mukaan, mitä sillä materialla tekee? Musta kyllä kuullostaa kuin sä oisit masentunut. Diagnoosin voi tehdä ihan tk-lääkärikin , joka voi myös laittaa lähetteen mielenterveystoimistoon. Mä koen kys. paikassa hoidon hyvänä, varsinkin terapian, mutta en hirveesti diggaa mielialalääkkeistä. Emmä tiedä, ihminen ei kai koskaan oo tyytyväinen siihen mitä sillä on, se on ihmisen luonne. Asioista unelmointi on niin paljon hienompaa kuin todellisuus. Yritä jaksaa ja hae apua, jos et jaksa. Mä oon sairaanhoitaja ja työskentelen osastolla, missä voi kuolla vuorossa kaksikin ihmistä. Vainajien pukeminen ja yleensä koko kuoleman konkretisoituminen saa mut ainakin haluamaan elää mahdollisimman pitkään. Ei oo mitään takeitä ollaanko sitten lopullisesti mennyttä, joten miksi riistää itseltään tämä elämä?