Hyvä Aimo Hautamäki,
Tässä kommentti kirjoitukseenne Kalevassa 15.9.2007.
Kirjoituksenne alussa lausutte, että ihmisten pitäisi "omakohtaisesti tutustua vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyä kuulopuheisiin..."
Tämä väittämä sisältää jo kaksi ennakko-oletusta esimerkiksi nettipalstojen kirjoittajista. Oletuksia ja kuulopuheita? Eikö teidän pitäisi itsekin ottaa selvää, ennenkuin arvailette vanhoillislestadiolaisuudesta viime aikoina kirjoittaneiden ihmisten henkilöllisyyttä?
Mutta puretaanpa aluksi näitä ennakko-oletuksianne. Annatte ymmärtää, että vanhoillislestadiolaisuudesta keskustelevat ihmiset, joilla ei ole siitä omakohtaista tietoa. Kuinka näin voitte väittää? Tälläkin palstalla kirjoittavat sekä vanhoilliset itse että herätysliikkeestä irtaantuneet ihmiset. Näin he ainakin itsensä useimmiten määrittelevät. Onko teillä syytä epäillä toisin? Myös vanhoillislestadiolaisiksi itsensä määrittelevät esittävät teille suoria kysymyksiä. Miksi ette tunne tarvetta vastata hoteisiinne uskotuille lampaille?
Toinen ennakko-oletuksenne koskee huhupuhetta. Annatte ymmärtää, että tämänkin palstan kirjoittajat uskovat huhuja, eivätkä itse tiedä mitään kirjoittamastaan. Kuinka tämän voitte todistaa? Esitätte raskaita väitteitä ilman todistelun häivää. Kuinka voitte mitätöidä ihmisten kokemukset huhupuheiksi tutkimatta niitä? Hengellisen liikkeen vastuuhenkilönä ette voi paeta vastuuta näin heppoisin oletuksin.
Toisessa kirjoituksenne kappaleessa esitätte seuraavat oletukset: 1. keskustelua käyvät liikkeeseen kuulumattomat ja 2. he kirjoittelevat ensisijaisesti internetin keskustelupalstoilla nimettöminä. Onko näiden oletusten tarkoitus selittää pois keskustelu ja sen tarve?
Toistan, että tälläkin palstalla kirjoittelee monikin vanhoillislestadiolainen, jolla on kriittinen näkemys herätysliikkeensä maallisen organisaation tilasta. Toisaalta teitäkin on lähestynyt moni kysyvä omallakin nimellään - myös tällä palstalla. Näillekään kysyväisille ette ole katsonut tarpeelliseksi vastata.
Ihmettelen myös nimimerkkipelkoanne. Julkisilla keskustelupalstoilla nimettömyys kuuluu usein nettietikettiin. Näin ihmiset voivat avata keskustelun piiriin asioita, jotka ovat heille muutoin liian kipeitä. Eikö teidänkin olisi hyvä ottaa vakavasti näiden kysyjien huoli? Kärkevienkin kommenttien takana voi olla kärsimystä, pelkoa, huolta ja hengellistä etsintää. Ongelman kieltäminen on yksi keskeinen psyyken defenssimekanismi. Mitä pelkäätte, kun mitätöitte ihmisten avoimen keskustelun? Kirjoituksenne jatko on yhtenäistä liturgiaa SRK:n rantautumisesta uudelle avoimen tiedottamisen aikakaudelle. Ehkä ette sittenkään ole sisäistänyt median tarjoamaa mahdollisuutta avoimeen nettikeskusteluun, kun pyritte tukahduttamaan sen hengellisissä tilaisuuksissanne.
Kappaleessa kolme avaatte hoitokokousaikoja, jotka määrittelette "sielunhoidollisiksi keskusteluiksi". Tällä määritelmällä yhtäältä vähättelette tuhansien kärsimyksiä ja toisaalta osoitatte hoitokokouskeskustelijoille paikkansa. Ovatko nämä onnettomat vajonneet mielestänne niin alas, etteivät tunnista enää edes soveliaita termejä?
Neljännessä kappaleessa viittaatte vanhoillislestadiolaisuuden olemattomaan keskustelukulttuuriin. Haluatte esimerkein osoittaa, kuinka monipuolista keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden piirissä käydään.
Koko rakennelmanne romahtaa premissin heikkouteen. Se, että teidän pitää Kalevan kirjoituksessa määritellä sallitun keskustelun oikea muoto, kaava ja tapa, todistaa, ettei keskustelukulttuuria ole. Vapaa mielipiteenvaihto tarkoittaa sitä, että kumpikin osapuoli saa vapaasti ilmaista mielipiteensä. Myös tapa esittää mielipiteitä on jokaisen itse valittavissa. Elleivät nämä perusedellytykset täyty, ei voida puhua vapaasta mielipiteenvaihdosta. Keskustelua ei siis ole se, että SRK määrittää, kuka on oikeutettu saamaan vastauksen, kenen kysyjän mieli on oikeanlainen tai kuka ymmärtää jo kysyessään olevansa väärässä. Etukäteen ei voi tietää, mikä on lopputulos, kun on kysymys avoimesta keskustelusta. Kummankin osapuolen on oltava valmis oppimaan ja tarvittaessa myös muuttamaan kantaansa.
Viidennessä kappaleessa jatkatte keskustelukulttuurin käsittelyä. Kerrotte, ettei vanhoillislestadiolaiseen keskustelukulttuuriin kuulu nettikirjoittelu. Ilahtuen täytyy todeta, että lampaanne ovat karanneet karsinasta. Teidän kommenttinne taustalla on ikävä kyllä kuitenkin vain tarkoitus leimata nettikirjoittelijat pelkureiksi. Pyydän teitä huomaamaan, ettei kasvokkain käytävä keskustelu kuitenkaan ole mahdollista, kun kysyjänä saattaa olla yhteisön taholta jopa mielisairaaksi leimattu yksilö, katkeroituneeksi määritelty tai hengellisesti kuolleeksi julistettu ihmispolo. Hänellä on vastassa organisaatio, jolla on täydellinen valta eikä juurikaan empatiaa. Tällainen nettiyhteisö saattaa olla jollekin yhteisönne ruoskimalle henkireikä ilmaista hätänsä. Hän ei varmasti lähesty kiusantekijöitään omalla nimellään.
Viidennessä kappaleessa ette siis kanna vastuuta lampaistanne. Jokainen nykyaikainen ihminen tietää, ettei omia kipuiluja tuoda world-wide-webbiin omalla nimellä. Ne eivät lähde sieltä pois kulumallakaan. Tämä toki tekin tiedätte. Osoitatte armottomuutta vaatimalla ihmisiä nimellään nettiin. (Ette sitä paitsi ole vastannut nimelläänkin kirjoittaville.) Mitä kuitenkin kertoo lampaidenne pelko siitä, että nimellään kirjoittava vanhoillislestadiolainen ei altista vain itseään vaan myös perheensä hoitotoimenpiteille? Teitä siis pelätään. Mitä tunteita tämä herättää teissä?
Tapaus Stiven Naatus kertoo paljon toimintakulttuuristanne. Pappiparka, joka uskoi litanian avoimesta keskustelukulttuurista, joutui pikapikaa sivuraiteille. Hänet pyydettiin lehden toimesta paikalle kommentoimaan näytelmää. Toisinaan näkee vanhoillislestadiolaisia jopa televisiossa ilman sanktioita. Stiven Naatus puolusti herätysliikettään, mutta peräänkuulutti avointa keskustelua. Kuinka hänen tapauksensa soveltuu avoimen keskustelukulttuurin pirtaanne?
Kappaleessa kuusi esitätte avoimuuden paikkoja alustaen samalla kappaletta seitsemän, jossa viittaatte herätysliikkeenne hajaannuksen aikaan. Tässä kohtaa paistaa valtava omahyväisyys. Kaikki eivät mielestänne ole "ymmärtäneet sielunhoidollisten keskustelujen siunauksellisuutta", vaan ovat lähteneet omille teilleen. Oletteko unohtanut, kuinka monta erotitte joukoistanne? Entä mikä on sellaisen liikkeen toimintakulttuuri, joka on lyhyehkön olemassaolonsa aikana riitaantunut itsensä kanssa peräti 19 kertaa? Nettikirjoittelu on tämän ilmeisen toimintamuodon rinnalla kovin viatonta puuhastelua.
Kappaleissa yhdeksän ja kymmenen selitätte hoitokokousten siunauksllisuutta. Kappaleissa yksitoista, kaksitoista ja kolmetoista esittelette julkaisuja, joissa näitä "siunauksellisia" toimintametodeja on jälkijättöisesti tutkittu. Pyydän saada muistuttaa tieteen perusperiaatteesta, joka on objektiivisuus. Viitekehyksensä tiedostava ja tunnustava tutkija voi toki ansiokkaasti tutkia omia juuriaan, mutta näinkin kipeässä historiallisessa asiassa olisi toivottavaa kutsua tutkijajoukkoon myös liikkeen ulkopuolisia voimia.
Jotta keskustelu varmasti tyrehtyisi, viittaatte lopuksi rippisalaisuuksiin, jotka estävät reippaita hoitomiehiä ja -naisia palaamasta menneeseen. Rippisalaisuusko siis peittäisi herätysliikeenne synnit? Hoitokokousaikojen sovinnonteko ei vaaranna rippisalaisuutta sen enempää kuin sovittujen syntien revittely ns. siunauksellisissa sielunhoitotilaisuuksissa.
Tämä on vakava paikka vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle. Haluaako se jähmettuä suolapatsaaksi omien väärinkäytöksiensä edessä vai sopia asiansa?
Tässä kommentti kirjoitukseenne Kalevassa 15.9.2007.
Kirjoituksenne alussa lausutte, että ihmisten pitäisi "omakohtaisesti tutustua vanhoillislestadiolaisuuteen ja sen käsityksiin, eikä tyytyä kuulopuheisiin..."
Tämä väittämä sisältää jo kaksi ennakko-oletusta esimerkiksi nettipalstojen kirjoittajista. Oletuksia ja kuulopuheita? Eikö teidän pitäisi itsekin ottaa selvää, ennenkuin arvailette vanhoillislestadiolaisuudesta viime aikoina kirjoittaneiden ihmisten henkilöllisyyttä?
Mutta puretaanpa aluksi näitä ennakko-oletuksianne. Annatte ymmärtää, että vanhoillislestadiolaisuudesta keskustelevat ihmiset, joilla ei ole siitä omakohtaista tietoa. Kuinka näin voitte väittää? Tälläkin palstalla kirjoittavat sekä vanhoilliset itse että herätysliikkeestä irtaantuneet ihmiset. Näin he ainakin itsensä useimmiten määrittelevät. Onko teillä syytä epäillä toisin? Myös vanhoillislestadiolaisiksi itsensä määrittelevät esittävät teille suoria kysymyksiä. Miksi ette tunne tarvetta vastata hoteisiinne uskotuille lampaille?
Toinen ennakko-oletuksenne koskee huhupuhetta. Annatte ymmärtää, että tämänkin palstan kirjoittajat uskovat huhuja, eivätkä itse tiedä mitään kirjoittamastaan. Kuinka tämän voitte todistaa? Esitätte raskaita väitteitä ilman todistelun häivää. Kuinka voitte mitätöidä ihmisten kokemukset huhupuheiksi tutkimatta niitä? Hengellisen liikkeen vastuuhenkilönä ette voi paeta vastuuta näin heppoisin oletuksin.
Toisessa kirjoituksenne kappaleessa esitätte seuraavat oletukset: 1. keskustelua käyvät liikkeeseen kuulumattomat ja 2. he kirjoittelevat ensisijaisesti internetin keskustelupalstoilla nimettöminä. Onko näiden oletusten tarkoitus selittää pois keskustelu ja sen tarve?
Toistan, että tälläkin palstalla kirjoittelee monikin vanhoillislestadiolainen, jolla on kriittinen näkemys herätysliikkeensä maallisen organisaation tilasta. Toisaalta teitäkin on lähestynyt moni kysyvä omallakin nimellään - myös tällä palstalla. Näillekään kysyväisille ette ole katsonut tarpeelliseksi vastata.
Ihmettelen myös nimimerkkipelkoanne. Julkisilla keskustelupalstoilla nimettömyys kuuluu usein nettietikettiin. Näin ihmiset voivat avata keskustelun piiriin asioita, jotka ovat heille muutoin liian kipeitä. Eikö teidänkin olisi hyvä ottaa vakavasti näiden kysyjien huoli? Kärkevienkin kommenttien takana voi olla kärsimystä, pelkoa, huolta ja hengellistä etsintää. Ongelman kieltäminen on yksi keskeinen psyyken defenssimekanismi. Mitä pelkäätte, kun mitätöitte ihmisten avoimen keskustelun? Kirjoituksenne jatko on yhtenäistä liturgiaa SRK:n rantautumisesta uudelle avoimen tiedottamisen aikakaudelle. Ehkä ette sittenkään ole sisäistänyt median tarjoamaa mahdollisuutta avoimeen nettikeskusteluun, kun pyritte tukahduttamaan sen hengellisissä tilaisuuksissanne.
Kappaleessa kolme avaatte hoitokokousaikoja, jotka määrittelette "sielunhoidollisiksi keskusteluiksi". Tällä määritelmällä yhtäältä vähättelette tuhansien kärsimyksiä ja toisaalta osoitatte hoitokokouskeskustelijoille paikkansa. Ovatko nämä onnettomat vajonneet mielestänne niin alas, etteivät tunnista enää edes soveliaita termejä?
Neljännessä kappaleessa viittaatte vanhoillislestadiolaisuuden olemattomaan keskustelukulttuuriin. Haluatte esimerkein osoittaa, kuinka monipuolista keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden piirissä käydään.
Koko rakennelmanne romahtaa premissin heikkouteen. Se, että teidän pitää Kalevan kirjoituksessa määritellä sallitun keskustelun oikea muoto, kaava ja tapa, todistaa, ettei keskustelukulttuuria ole. Vapaa mielipiteenvaihto tarkoittaa sitä, että kumpikin osapuoli saa vapaasti ilmaista mielipiteensä. Myös tapa esittää mielipiteitä on jokaisen itse valittavissa. Elleivät nämä perusedellytykset täyty, ei voida puhua vapaasta mielipiteenvaihdosta. Keskustelua ei siis ole se, että SRK määrittää, kuka on oikeutettu saamaan vastauksen, kenen kysyjän mieli on oikeanlainen tai kuka ymmärtää jo kysyessään olevansa väärässä. Etukäteen ei voi tietää, mikä on lopputulos, kun on kysymys avoimesta keskustelusta. Kummankin osapuolen on oltava valmis oppimaan ja tarvittaessa myös muuttamaan kantaansa.
Viidennessä kappaleessa jatkatte keskustelukulttuurin käsittelyä. Kerrotte, ettei vanhoillislestadiolaiseen keskustelukulttuuriin kuulu nettikirjoittelu. Ilahtuen täytyy todeta, että lampaanne ovat karanneet karsinasta. Teidän kommenttinne taustalla on ikävä kyllä kuitenkin vain tarkoitus leimata nettikirjoittelijat pelkureiksi. Pyydän teitä huomaamaan, ettei kasvokkain käytävä keskustelu kuitenkaan ole mahdollista, kun kysyjänä saattaa olla yhteisön taholta jopa mielisairaaksi leimattu yksilö, katkeroituneeksi määritelty tai hengellisesti kuolleeksi julistettu ihmispolo. Hänellä on vastassa organisaatio, jolla on täydellinen valta eikä juurikaan empatiaa. Tällainen nettiyhteisö saattaa olla jollekin yhteisönne ruoskimalle henkireikä ilmaista hätänsä. Hän ei varmasti lähesty kiusantekijöitään omalla nimellään.
Viidennessä kappaleessa ette siis kanna vastuuta lampaistanne. Jokainen nykyaikainen ihminen tietää, ettei omia kipuiluja tuoda world-wide-webbiin omalla nimellä. Ne eivät lähde sieltä pois kulumallakaan. Tämä toki tekin tiedätte. Osoitatte armottomuutta vaatimalla ihmisiä nimellään nettiin. (Ette sitä paitsi ole vastannut nimelläänkin kirjoittaville.) Mitä kuitenkin kertoo lampaidenne pelko siitä, että nimellään kirjoittava vanhoillislestadiolainen ei altista vain itseään vaan myös perheensä hoitotoimenpiteille? Teitä siis pelätään. Mitä tunteita tämä herättää teissä?
Tapaus Stiven Naatus kertoo paljon toimintakulttuuristanne. Pappiparka, joka uskoi litanian avoimesta keskustelukulttuurista, joutui pikapikaa sivuraiteille. Hänet pyydettiin lehden toimesta paikalle kommentoimaan näytelmää. Toisinaan näkee vanhoillislestadiolaisia jopa televisiossa ilman sanktioita. Stiven Naatus puolusti herätysliikettään, mutta peräänkuulutti avointa keskustelua. Kuinka hänen tapauksensa soveltuu avoimen keskustelukulttuurin pirtaanne?
Kappaleessa kuusi esitätte avoimuuden paikkoja alustaen samalla kappaletta seitsemän, jossa viittaatte herätysliikkeenne hajaannuksen aikaan. Tässä kohtaa paistaa valtava omahyväisyys. Kaikki eivät mielestänne ole "ymmärtäneet sielunhoidollisten keskustelujen siunauksellisuutta", vaan ovat lähteneet omille teilleen. Oletteko unohtanut, kuinka monta erotitte joukoistanne? Entä mikä on sellaisen liikkeen toimintakulttuuri, joka on lyhyehkön olemassaolonsa aikana riitaantunut itsensä kanssa peräti 19 kertaa? Nettikirjoittelu on tämän ilmeisen toimintamuodon rinnalla kovin viatonta puuhastelua.
Kappaleissa yhdeksän ja kymmenen selitätte hoitokokousten siunauksllisuutta. Kappaleissa yksitoista, kaksitoista ja kolmetoista esittelette julkaisuja, joissa näitä "siunauksellisia" toimintametodeja on jälkijättöisesti tutkittu. Pyydän saada muistuttaa tieteen perusperiaatteesta, joka on objektiivisuus. Viitekehyksensä tiedostava ja tunnustava tutkija voi toki ansiokkaasti tutkia omia juuriaan, mutta näinkin kipeässä historiallisessa asiassa olisi toivottavaa kutsua tutkijajoukkoon myös liikkeen ulkopuolisia voimia.
Jotta keskustelu varmasti tyrehtyisi, viittaatte lopuksi rippisalaisuuksiin, jotka estävät reippaita hoitomiehiä ja -naisia palaamasta menneeseen. Rippisalaisuusko siis peittäisi herätysliikeenne synnit? Hoitokokousaikojen sovinnonteko ei vaaranna rippisalaisuutta sen enempää kuin sovittujen syntien revittely ns. siunauksellisissa sielunhoitotilaisuuksissa.
Tämä on vakava paikka vanhoillislestadiolaiselle liikkeelle. Haluaako se jähmettuä suolapatsaaksi omien väärinkäytöksiensä edessä vai sopia asiansa?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olen samaa mieltä kanssasi. Keskeinen ongelma on se, että lestadiolaisuudessa määritellään keskustelun ehdot, kuka sitä saa käydä ja miten.
Kirjoitin hänelle ko. kannanottoon liittyen henkilökohtaisen kirjeen, johon sain vastauksen.
vastaukseksi hautamäeltä? olisi mielenkiintoista tietää. Olen itse vanhoillislestadiolainen ja myös edellä kirjoittaneen kanssa samaa mieltä ja juuri niin asiat lestadiolaisten keskuudessa ikävä kyllä on.
Sain asiallisen vastauksen, jossa tosin ei otettu kantaa keskeimpään kritiikkiini, eli siihen että vl-keskustelulle on luotu ikiomat sääntönsä. Nettikeskustelua hän piti sen vuoksi huonona, että se on nimetöntä. Toin itse esiin sen, että ihmisillä on vapaus ja oikeus puhua asioista, jotka koskevat heidän elämäänsä myös nimettömänä (esim. hoitokokoustraumat) Hän ei kuitenkaan kiistänyt kokemuksiani ja hänen mielestään jotkut kohtaamani menettelytavat ovat olleet väärin (=syntiä) Itselleni tuli sellainen käsitys, että SRK:n johto niin kuin myös me muut nojaa omiin hen- kilökohtaisiin kokemuksiin mielipiteissään. Uskon että kyllä SRK:n johtoon voi vaikuttaa, kun tekee sen omalla nimellään ja puhuu konkreettisista asioista. Se tosin vaatii rohkeutta. Ja vetoaa siihen, että usko ei voi olla ristiriidassa totuuden kanssa. Mitä ihmeen pelättävää on avoimessa keskustelussa, jos usko on oikea??